Astro Foorumi

En voi sanoa ajankohtaa, milloin kiinnostuin henkisistä asioista… Ne ovat olleet aina. Muistan kuinka ekalla luokalla opetin koulukaverilleni aurasta ja chacroista ja hän sanoi että olen outo ja väärässä. Se on varhaisin muistoni näistä asioista. Äitini ja isäni ovat kumpikin nuoruudestaan asti olleet tällä polulla, niinpä he ovat siirtäneet tietojansa meille lapsille pienestä pitäen. Äidin sydäntä lähellä ovat aina olleet enkelit, reiki ja henkistä kasvua koskeva kirjallisuus. Äiti on hyvin intuitiivinen ja jonkin verran selvänäköinen. Isä taas kertoi aina eri planeetoiden asukkaista, fysiikan laeista (ajatus=energiaa) ja luki aina vaan uudelleen Vihkimystä sekä Michaelin kirjoja ja kertoi oivalluksistaan. Isä oli oikeasti positiivisin, viisain ja hienoin ihminen kenet olen ikinä tavannut. Järkkymätön mielenrauha ja turvallinen, valoisa olemus. Siksipä uskon hyvin vahvasti erästä meediota joka kertoi äidillemme, että tämä oli isän viimeinen inkarnaatio maan päällä. Hän jatkaa työtään Valkoisessa Veljeskunnassa.

Henkisyys ja näiden asioiden oivaltamisen jano ovat suuri osa elämääni. Haluan tehdä jollakin tavalla konkreettiseksi sen kaiken tiedon, minkä vanhempani ovat minulle siirtäneet, viedä kehitystä askeleen eteenpäin. Tiedän että olen paljon enemmän, kuin se miltä näytän (pieni hölmö tytönrääpäle) ja niin ovat kaikki muutkin ihmiset. Miten vahvoja ja kirkkaita olemmekaan. Suurin osa meistä tekee valotyötä toisilla tasoilla unen aikana itse sitä tietämättään. Moni meistä voi olla suuri henkinen mestari jollakin toisella ulottuvuudella. Ajatelkaa, se kaikki on niin lähellä, vain seinän takana. Olisiko jo aika huomata, että se seinä on vain harhaa? Tämä päivätodellisuuden muovimaailma merkitsee minulle päivä päivältä vähemmän. Olen valmis luopumaan. Oletteko te valmiita?

Nyt on teidän vuoronne kertoa siitä, mikä teitä on johdattanut, mikä herätti kiinnostuksen ja ihan mitä vain, ajatuksia, ajatuksia.

Estradi vapaa elämän näyttämöllä!  ;)

Oletpa ihanassa kodissa saanut viettää lapsuutesi. Uskon että olet todella pitkällä. :angel:
Itse olen äidiltä oppinut iltarukouksen ja isän hengellisyys tarkoitti pahanhajuista hengitystä krapula-aamuina.
Mummoni oli harras ortodoksi ja hän opetti minut rukoilemaan.
Jotenkin olen vain ajautunut asioiden eteen. Olen tutustunut moniin ihmisiin, jotka ovat opastaneet minua tietäen tai tietämättään.
Löysin kerran kirjastosta Emmanuelin-kirjan ja rakastuin sen sanomaan.
Monta vuotta myöhemmin kirja suorastaan hyppäsi silmille eräässä kirjakaupassa ja ostin sen.
Se kirja on tuonut elämääni niin paljon iloa. Minua on lapsena peloteltu helvetillä ja jumalan kovilla kivillä. Tämä kirja sai minut huokaamaan syvään- helpotuksesta.
Elämäni on ollut todella rankka ja aina en jaksa uskoa. Mutta kuitenkin olen aina palannut näiden asioiden pariin, niin että en kai niistä tämän elämän aikana koskaan luovu.
Pari päivää sitten luin täältä jonkun kirjoituksen siitä, miten inhottavaa hommaa(siivoamista) pitää rakastaa. Ja se ajatus on todella auttanut. Varsinkin ollesani muurrosikäisen lapseni kanssa törmäyskurssilla.

Mua on aina kiinnostanut kaikki erilainen.. ja selittämätön!
Kotona on vanhemmat olleet ns. normaaleja vanhempia.. eipä juuri puhuttu mistään selittämättömistä asioista... Isäni on jonkin verran henkinen ihminen, mutta pelkää kertoa asioista ja siksi ei kai uskalla uskoa niihin.. :-[
Sisko uskoo vain sen minkä näkee, äitini on melkein yhtä skeptinen :'(
Isäni äiti oli " noita" näitä kunnon vanhan aikaisia ihmisiä, joilla oli kaikenlaisia kikkoja ja loitsuja... valitettavasti en saanut häntä tuntea tässä elämässä...
Enkä tiedä hänestä juuri muuta, kuin että hän pystyi pysäyttämään veren...
Jotenkin on aina tuntunut, ettei he olisi minun perhe.. olen jotenkin niin erilainen.. no valitettavasti he eivät ole vielä "heränneet" .
Onko sitä itse vain niin rohkeasti mennyt eteenpäin apinan raivolla.. toiset tulee omalla tavalla perässä.. Siä se kait on..
No tälläinen tarina tästä nyt sitten syntyi :D ;D

Oikein hienoja ajatuksia ja tuntemuksia :smitten: Itselläni sama ollut aina lapsuudesta lähtien, juttelin mielikuvitusystävilleni, koska itselläni ei ole koskaan ollut kiinteitä kaverisuhteita eikä oikein ole nytkään, ne vaihtuu niin nopeasti ovat tietyn aikaa ja väistyyvät ::) Olen aina nähnyt unia ja tunnen että käyn unessa auttamassa eritason ihmisiä, koska olen aina aika väsynyt ja tässä materalistisessa maailmassa energiat ovat minun sielulle aika kovat, olen aina hyvin väsynyt :( oma äitini näkee kanssa paljon unia ja omaa intuutio taidon aika vahvasti, mutta ei käytä sitä ennustamiseen ja mummoni ollut aikoinaan käsilläparantaja ja ilmeisesti selväkuuloinen, mutta siihen aikaan niistä ei tohtinut puhua ilman leimaantumisen vaaraa :knuppel2: itse koen henkisellä tasolla olevani herättäjä/ravistelija/suunnan näyttäjä sen olen kokenut monesti erilaisissa tilanteissa  :angel: tosin tielleni on asetettu paljon hyviä ihmisiä jotka opettaneet ja pitäneet minua omalla tielläni :smitten: kiitos heille siitä. Pienenä tunsin välillä itseni erikoiseksi ja moni sanonutkin, että likelläni on tosi hyvä olla ja moni ihminen avautuu kaikesta mahdollisesta asiasta ja vaitioloni on taattu :police: aina henkinen kasvu on kiinnostanut ja tulee kiinnostamaan niin kauan kuin elän ja opetan kaikille kanssaoleville rakkauden ja hyväksymisen hyväksymistä vaikka olisi kokenut kovia, niin niistä täytyy päästä ja uskoa rakkauteen ja elämän jatkumiseen, eikä luovuta, anteeksi anto on todella tärkeetä henkisellä tiellä ja koettelemuksia tulee runsaasti :buck2:

Oma henkisyyteni perustuu kaikinpuoliseen yksinäisyyteen elämäni alkuvaiheessa.Äitini jätti minut jo pikkuvauvana,isäni olen tavannut yhden ainoan kerran ohimennen ja vahingossa.Äitini on tehnyt selväksi,että isää ei saa häiritä koskaan,olisin lähettänyt ylioppilaskuvan hänelle.Selvitin osoitteen ja laitoin kirjekuoreen kuvan,äiti oli kylässä silloin ja sanoi,että eipä onnistu.   on kuva vieläkin kuoressa,17 vuoden jälkeen.Äiti on kylmä kala.
       En jaksa näitä enää vatvoa itekseni,koko elämäni olen asiaa miettinyt ,välillä itkenyt,sydämeni pohjasta.Vaikka en heitä ymmärrä vieläkään,koen,että tämä asia on suuri tekijä minun persoonani rakentajana.Mitään pahaa tai väärää ei ole tapahtunut,en ole saanut yhtään vähempää kuin kukaan toinen.Minua opetetaan,koulutetaan,ehkä vähän kovemmin ottein ja se on vain hyvä.Helppoa en toivokaan.
      Vähitellen olen oppinut ensin sietämään,sitten ymmärtämään ja välittämään itsestäni. Osaan tuntea myötätuntoa itseänikin kohtaan.Suurin kiroukseni,ylpeys ja ehdoton kunnioitus itseä kohtaan on saamassa oikeat suhteet. Vieläkin olen aika vähälahjainen ystävyyssuhteiden alueella,mutta tunnen,että viimeaikoina niitäkin on yritetty opettaa minulle.
      Lapsuus kului omassa seurassa,tunsin itseni vajaaksi,yritin toisia lapsia tarkkailemalla ja jäljittelemällä oppia normaaliksi.Ei tullut mieleenkään,että minussa olisi jotain tutustumisen arvoista ja kivaa.Pyysin Jumalalta anteeksi iltaisin,että en osaa olla hyvä lapsi ja lupasin opetella olemaan.
     Murrosiässä tuli tämä suunnaton erityisyyden tunne,honasin,että minäpä olenkin todella spesiaali.Niin spesiaali,etten edes tarvitse ketään elämääni,yksinäisyys oli ystäväni,ja jäin odottamaan sitä arvoistani ihmistä,joka saisi olla ystäväni.Ahdistus velloi minussa niin vahvana,että sairastuin syömishäiriöön,se oli uusi ilmiö silloin,eikä kukaan oikein osannut auttaa,enkä kyllä apua huolinutkaan,kaikesta oli selvittävä itse,yksin.Valveunet,joissa kävi vieraita mistä milloinkin saivat huutamaan pelosta yöllä,pelkäsin nukahtamista.Eikä ollut ketään kelle puhua.Nyt pitää keskeyttää...

Enpä tiedä mitä hienoa minussa vielä on, mutta jotain varmaan :)

Papallani oli edellä käviä. Mummo kuuli useasti kun pappani oli tulossa hevosella kotiin. Hän kuuli hevosen askeleet, hevos tallin äänet kun heppaa oltiin sinne viemässä ja äänet ihan etuovelle asti. Koskaan eteisen ovi ei kuitenkaan auennut. Niinpä mummo kerkesi laittaa kahvit liedelle tai ruokaa valmistumaan.

Äitinikin uskoo henkisiin juttuihin. Hän ei ole viitsinyt lukea mitään aiheeseen liittyvää. Kuitenkin hän on ehkäpä ainoa teidän lisäksi, jolle voi näistä asioista puhua. Kerran kävi hassusti kun sanoin äidille, että taidan olla vanhempi kuin isoveljeni ;D. Hän otti sen ensin huumorilla ja kun huomasi että olen vakavissani, hän ehkä käsitti pointin. Äidilläni on sellainen huulten syhyämis juttu. Hän tietää lähes aina, että joku on tulossa kylään. Jopa miesten ja naisten tulo on erilainen.

Luulen että pienet lapset näkevät aurani. Se on nyt hyvä ja kaunis. Muutamat lapset ovat lopettaneet kiukuttelun kun ovat huomanneet minut. He katsovat minua pitkään, kyselevät nimeäni, esittelevät itsensä ja näkevät minut turvallisena.

No hei!Jäi juttu kesken.Oikeastaan ei mulla muuta lisättävää ollutkaan kuin että yksinäinen ja synkeä tie on vihdoin yhtynyt iloisempaan ja kauniimpaan!Enkä enää ole niin yksinäinen,minulla on mies ja kaksi lasta,he ovat osa elämäntehtävääni.Opittavaa on vielä paljon.Lapsuuden viattomasta viisaudesta minuun on jäänyt se ajatus,että voi,miten pieni ja vajavainen on ihminen,miten paljon onkaan opittavaa ja ymmärrettävää! Itse on kaikki nähtävä ja koettava,käytävä läpi pimeyden ytimet ja kaikki,mikä pelottaa.
      Uskon Suojelijaan,oli hänen nimensä Jumala tai Enkeli tai mikä tahansa. Minua on suojeltu ja ohjattu,nykyään tunnen sen päivittäin,enkä ole enää niin pelokas.Ehkä Hän on minussa osana tai ulkopuolellani.
      Olen kova saarnaamaan,ehkä vähän tylsä ihminen.Ei kukaan jaksa kuunnella näitä jaarituksia,siksi tulinkin tänne Astro-foorumille,kun aattelin,että täällä saattais olla kaltaisiani ihmisiä.

      ILOISTA JA ONNELLISTA ÄITENPÄIVÄÄ KAIKILLE ÄIDEILLE!

Kiitos kaikille rohkeudesta osallistua keskusteluun omakohtaisilla kokemuksillaan.. :smitten:

6Bea5, tiedän olevani etuoikeutettu siitä, että synnyin juuri tähän perheeseen, olen siitä siunattu ja erittäin kiitollinen. En ole joutunut ikinä käymään itseni kanssa mitään "uskonkamppailuja" kun olen pienestä asti tiennyt mihin uskon... Mutta hinta, jonka jouduin maksamaan tästä oivallisesta kasvualustastani oli käsittämätön yksinäisyyden, erillisyyden ja outouden tunne lähes koko lapsuuden ja murrosiän ajan... En ikinä tuntenut itseäni ikäisekseni. Nyt kun on parikymppiä lasissa on jo sen verran itsenäistynyt, ettei tarvitse enää kokea olevansa laumaeläin, ei oma erilaisuus ole lainkaan häiritsevää.  :)

En minä tiedä olenko pitkällä vai en, sen vain tiedän että on tässä hyvin paljon kasvamista ja kehittymistä edessä päin. Uteliaisuus ja tiedonjano onneksi vetävät aina eteenpäin. Tietenkin välillä on "lepokausia" jolloin henkiset asiat jäävät vähän taka-alalle ja keskittyy enemmän tähän konkreettiseen elämään... Pelkkä tietojen ja viisauksien keräileminen mielen syövereihin ei riitä, kehitys tapahtuu vasta kun elää todeksi oman viisautensa - monesti se onkin sitten se vaikein juttu.

Noin moni lukenut, mutta näin vähän vastannut...  :idiot2:

Mietin kokeeko moni täällä pelkoa yksityisyytensä menettämisestä? Onhan se niinkin, että tämä on astroharrastussivu, eikä tarvitse "antaa" omaa persoonaa tai omaa elämää muiden nähtäväksi, jos ei siltä tunnu.

Minulla ei ole mitään salattavaa... Olen ehkä tyhmänrohkea kertoessani hyvinkin henkilökohtaisia asioita täällä itsestäni, mutta en vain koe tarvetta olla piilossa...

Oi, voisimpa joskus olla yhtä hyvä vanhempi.

Minä aloin lukea kaikkea kirjallisuutta siinä iässä, ku jaksoin jo kirjoja ilman kuvia :D. Siinä ollessani kolmannella tai neljännellä. Tuntuu etten vieläkään tiedä paljonkaan, vaikka kaikki lähikirjaston kirjat on selattu läpi ja vaikka oma kirjakokoelma paisuu vuosi vuodelta :).

Olen pähkäillyt ja pähkäillyt tänne kirjoittamista. :-\ Aloitin tarinaa, mutta se rupesi paisumaan niin mahdottoman piiitkäksi "romaaniksi". Tovin pohdiskelin, mietin, kääntelin ja vääntelin tarinaani. Sitten luovutin, sillä sitä ei saisi millään lyhyemmäksi ja helpommin luettavaksi. Ajattelin, että antaa olla... Nyt päähäni pälkähti kuitenkin viimein hyvin lyhyt ja ytimekäs "tiivistelmä" henkisestä tiestäni  ;D:

Aina olen henkisellä tiellä ollut ja aina tulen olemaan. Tiedostin tämän kuitenkin täysin vasta n. 15-vuotiaana.

Mulla sama juttu kuin Rakkauden enkelillä eli jo aloin kirjoittamaan tänne, ja itse asiassa sain loppuunkin, mutta sitten en lähettänytkään. Olen täällä joskus eri aiheissa kirjoitellut millä tavalla henkiset asiat ovat elämässäni olleet läsnä.

Tähän ehkä voisin sanoa, että ne ovat aina olleet. Mulla oli lapsena mielikuvitusystävä, mutta kun aloin saada muita ystäviä, niin tähän maailmaan ei käynyt enää mitkään näkymättömät kaverit  ::)

Koen läsnäoloja (erityisesti henkioppaan tai enkelini..) ja intuitio on toiminut enemmän tai vähemmän. En ole kuitenkaan oppinut sen kanssa vielä pelaamaan kunnolla. Liikaa tilanteita missä tajuan, että olisi pitänyt tehdä niin miltä ensin tuntui. Lapsena tiesin aina kuka meille soittaa, kun puhelin soi. Nykyään on mukava arvuutella keneltä tekstiviesti on..

Äitini ja äitini suku on henkistä porukkaa, mutta kun olen pohjalainen, niin meilläpäin enemmän uskotaan kummituksiin ja noituuksiin. Isänikin on jollain tavalla henkisesti herkkä, ainakin hän vissiin hakeutuu henkisten ihmisten seuraan. Äitini jälkeen hän löysi parantajanaisen, jonka kautta olen tutustunut sitten "valoisampiin" maailmoihin, kuten enkeleihin.
Isäni vanhemmilta sain kristillistä kasvatusta pienenä, mutta olen silti kasvanut juttuihini itsenäisesti. Joskus kaksitoistavuotiaana syytin mielessäni mummoni olevan täysin tekopyhä (olen vieläkin osittain sitä mieltä, mutta olen oppinut ymmärtämään paljon).
Mummollani oli tapana pelotella mua möröillä ja kummituksilla kun olin pieni, etten menisi kaiken maailman vaarallisiin paikkoihin, kuten meidän ullakkolle. Se on vaikuttanut varmaan siihen, että olen pistänyt kanaviani kiinni, koska pelkään pimeää ja varsinkin meidän taloa öisin. Mutta se on taas toinen juttu, sillä meidän talossa on kyllä tapahtunut yliluonnollisia juttuja. Siellä asusteleva "paha-täti" kiusaa lapsia ja on minuakin kuulemma kiusannut.
En halua nähdä mitään kummituksia, joten olen kieltänyt itseltäni kanavoiden avautumista, koska minusta tuntuu etten osaa avata niitä pelkästään hyville tyypeille. Voihan se olla, että minun kautta ovat väärät tyypit yrittäneet kuikuilla tänne, mutta portinvartija vahvistaa hyvää energiaansa koko ajan.  ;)

Nyt olen alkanut olemaan rohkeampi ja uskon enkeleideni auttavan minua.  Tiedän miltä tuntuu, kun rakkauden energia virtaa rintakehässäni.

Heh, tulipa tästä sittenkin pitkä pätkä taas. Edellisessä kirjoituksessa oli paljon muutakin, mitä minun ehkä tuleekin välttää kertomasta... Pitäisi tavata joku oikea meedio, joka hieman valottaisi henkisyyttäni enemmän.


 :smitten:

Aluksi kiinnostuin astrologiasta. Sitten aloin tutkimaan henkiseen kehitykseen liittyvää kirjallisuutta, jota isäni toi spiritualistisen kerhojen kokouksistaan. Kävin myös joskus meediotilaisuuksissa isäni mukana jo lapsena. Hänen kanssaan olemme kulkeneet tätä henkisen kasvun tietä pitkän aikaa, nykyään vähemmän, sillä roolimme ovat tavallaan nyt vaihtuneet. Isäni oli enemmän opettajana minulle aiemmin, nyt osamme ovat kääntyneet toisinpäin. Kaipaan keskustelua hänen kanssaan henkisistä asioista, sillä hän ei oikein ymmärrä tarvettani jatkaa sillä saralla, mistä hän itse on osittain luopunut. Isäni isä oli pappi ja etsijäluonne myös, joten tavallaan henkinen etsintä kulkee suvussa. Olemme joutuneet työstämään suhdettamme myös luterilaiseen uskontoon ja kirkkoon, sillä mieheni pitää näitä perinteisiä arvoja melko vahvasti yllä. Nyt yritän löytää jonkinlaista kultaista keskitietä näihin asioihin.

Jossain vaiheessa kolusin kaiken, mitä löysin new agesta, sitten taas keskityin enemmän maallisiin asioihin ja työnsin henkiset jutut taka-alalle. En ole koskaan halunnut sitoutua mihinkään aatteeseen tai uskontoon, vaikka kuulunkin kasteen kautta luterilaiseen kirkkoon.

Hei Valonkantaja ja muutkin astroilijat! Kiva lukea tosiaan muidenkin heräämisistä!  :smitten:

Itselläni samankaltainen lapsuus kuin Valonkantajalla. Olen saanut ilon syntyä intuitiiviseen ja herkkään perheeseen sekä sukuun. Suvussani on jo ennen muinoin ollut noitia eli siis parantaja naisia, joita on sitten vainon aikana poltettu jne. Onneksi saamme elää nykypäivää.... huh.

Minäkään en pysty sanomaan milloin olen "herännyt" koska olen aina ollut "tietoinen". Mitään ei ole koskaan tuputettu vaan olen itse saanut kokea löytämisen ihanuuden. Toki on ollut ihanaa, että olen aina voinut puhua näistä asioista perheeni kanssa ja kehittyä rauhassa.
Oma tietoinen valintani lähteä "tälle polulle" tapahtui joskus 16-17-vuotiaana, jolloin kehityksessäni olikin hyvin aktiivinen vaihe.
Olen myös siskoni kanssa kotoisin samasta ulottuvuudesta, joten meillä on muutenkin hieno yhteys toisiimme.
Toisaalta perheeni on hyvin maanläheinen, Äiti Maata kunnioittava ja sen kanssa tasapainossa elävä, jolle nämä henkiset asiat ovat olleet jotenkin "selviä" aina, joten elämässämme on aina ollut myös mukana tämän fyysinen ja maanläheinen, maadoittava ulottuvuus. Henkisyyttä ei ole koskaan ollut tarve korostaa tai pitää mitenkään erikoisena, sillä meille tämä ihmisenä eläminen on aina ollut oman ihmeensä ja haasteensa kaikessa monimutkaisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan.

Minulla "jostain syystä" on ollut aina halu puhua/spekuloida/keskustella näistä asioista muiden ihmisten kanssa -ja siksihän täälläkin tunnun viihtyvän aika tavalla... ;D :smitten:

Olenkin monta kertaa jutellut ystävävieni kanssa siitä, miten eritavalla kaikki tämän elämän kokevat omista lähtökohdistaan ja ajattelutavoistaan riippuen. Miten eritavalla me näemme kaikki samat asiat vaikka kuinka yrittäisimme toistemme saappaisiin astua. Ja se erillaisuushan on meidän rikkautemme vaikka määränpäämme onkin sama  :smitten:

Minulla hieman sekalaista. :D

Minulla oli nuoruudessa kummallisia vaistoja. Myös spiritismiä olen kokeillut ja se olikin, niin pelottavaa, että en ole enään siihen ruennut. Kokeilin myös korteista povaamista ja heiluri juttuja. En tiedä, mutta mun lapsillanikin on taitoa hieman.
Tyttäreni opetteli wicka ja minä Tarot juttuja. Meillä menee vissiin hieman noituuden puolelle. :uglystupid2:

Hienoja tarinoita ja kokemuksia teillä.  :smitten:

Olen itse viettänyt lapsuuteni perheessä, jossa varmaankin ollaan herkempiä kuin mitä päälle annetaan ymmärtää. Missään vaiheessa minulle ei tuputettu mitään vaan sain itse valita.

Puhuin aina pienenä että minusta tulee isona lääkäri. Joten jokin parantamisen halu on sielussani aina ollut vahvana. Myöhemmin se sitten laajentui kiinnostukseen psykologiaa kohtaan. Lukion antoisimmat tunnit olivat juuri psykologian tunnit. Minulla oli myös onni olla samalla luokalla hyvän ystäväni kanssa, joka samaten oli kiinnostunut ihmismielen mysteereistä ja luimme kirjaston psykologian hyllyn läpi ja puhuimme paljon. Filosofia ja uskonto tietysti myös olivat inspiroivia.

Psykologian kiinnostus sitten laajeni jossain vaiheessa sinne parapsykologian puolelle ja siitä lähtien olen niin sanotusti etsinyt... Mutta sanoisin, että vasta pari viimeistä vuotta olen todella ollut henkisen polun kulkija niin että itsekin sen syvästi ymmärrän ja tiedostan. Yksinäinen tie se on...

Monet ihmiset ovat kuitenkin toimineet opastajina ja innoittajina matkan varrella, myös erittäin vahvasti te kaikki kanssa astroilijat täällä.

 :smitten:

Jatkan vielä vähän...

Minäkin olin lukioaikana todella kiinnostunut psykologiasta ja kävin kaikki psykan kurssit, mutta tietysti eniten kiinnosti parapsykologia, mistä ei tietenkään sen kummemmin koulussa puhuttu.

Nyt tuntuu, että pitää nuo korteilla ennustamiset jättää, kun ne on liikaa pitäneet paikkaansa tai ennustavat itseään sitten... Jonkin aikaa on jo näkynyt vastoinkäymisiä ja sairauttakin jopa, ja tässä olinkin sitten viikon sairaalassa antibioottitiputuksessa. Uskalsin katsoa, että joko kortit on luovuttaneet sairaudesta eikä sitä enää näkynyt, mutta vastoinkäymisiä kylläkin. Tuli myös vaalea mies, vaikka aloittelenkin suhdetta tumman kanssa. Tumma mies tuli sinettikorttina kuitenkin. Ei mennyt montaa päivää, niin vaalea vanha heilani soitti ja kyseli vähän kuulumisia. Ei uskalla enää katsoa,että mitä huonoa ne taas lupaa...  :(

Tuntuu, että pitäisi puhdistautua jollain tavoin. Kotona on taas pelottavaa olla yksin enkä ole sairaalareissun jälkeen nukkunut ilman valoja ja oli yhtenä iltana aika karmea kokemus, kun jokin epämiellyttävä energia alkoi kasaantumaan huoneeseeni nukkumaanmennessä. En tiedä mitä olisi tapahtunu, jos en olisi lausunut Isä meidän -rukousta, koska sen jälkeen päätä alkoi polttamaan, mutta kaikki rauhoittui kyllä. Saattaahan se pelko kasvaa sisällä, mutta eikö silloin juuri ala keräämään negatiivista energiaa ympärilleen?
Ja mä en tiedä mikä siinä oikein on, että monesti myöhään illalla, nukkumaan mennessä jostain vain tunkeutuu mieleen yliluonnollisia ajatuksia. Ehkä pitäisi hommata jokin kirja missä olisi kauniita ajatuksia, jota lukisi vaikka ääneen ennen nukahtamista. Olen huomannut, että rakkauden ajatteleminen tuo ympärille jonkinlaisen suojan ja turvallisuuden tunteen.

 :smitten:

sulla tais olla laskusolmu 6 huoneessa sekä planeetta rypäs siellä ;)

hassua että minua ei kiinnostanut ollenkaan psykologia lukiossa, piirtelin vaan kirjansivuille. Äidille suuri pettymys, koska hän olisi halunnut minun menevän opiskelemaan psykologiaa.(kaavaili itselleen terapeuttia ehkä, koska häntä itseään kiinnosti se) Minua kiinnosti kaikki mahdollisimman päinvastainen, ei missään nimessä kenenkään päiden sisällön tonkiminen ;D´

No myöhemmin sitten ajauduin itseni kanssa siihen tilanteeseen että psykologian oli "pakko" alkaa kiinnostamaan. *lannistuu* äiti sai revanssin.

lapsena olin kyllä kiinnostunut kaikesta "mystisestä" ...mutta tuntuu että suhtauduin henkiseen ja maalliseen liian luonnollisesti, eli en tehnyt eroa niiden välille, olin tasapainossa.Mun tapa oli ehkä saada henkisiä elämyksiä konkreettisessa tekemisessä. lattein taantumavaihe itselläni oli joskus lukion loppuvaiheessa ja sen jälkeen, kun kuvitellut "yhteiskunnan odotukset" olivat syövyttäneet päästäni kaiken luonnollisen tiedon ja viisauden mitä uskon että jokaisella ihmisellä on, jos antaa itselleen mahdollisuuden kuunnella sitä. Sitten seurasi kausi jolloin piti esittää mahdollisimman älykästä ja pätevää, jotenkin ontolla tavalla. Jotenkin niin että henkisyys, tai älyllisyys ja ruumiillisuus tulee erotetuiksi. Vaikea selittää...

Nyt olen löytämässä sitä mitä mulla joskus oli, eli eli luonnollista yhteyttä noiden välille. Onhan tässä välissä tullut opittua uusia asioita.Jotenkin koen että se on olemisessa, ei tietämisessä siinä merkityksessä kuin perinteisesti koetaan "tieto"...sellainen mitä voi päntätä.

mullakin oli voimakas yksinäisyyden tunne, vaikka ympärillä olikin aina ihmisiä.

Mut jotenkin tuntuu, että kieli ja se mistä puhutaan liittyy vahvasti tähän henkisyys juttuun. Ikäänkuin niitä asioita joista ei puhuta ja joilla ei ole nimeä, ei olisi olemassa...mutta SILTI ne vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet ihmisten elämään.

Esim monesta ns. energiakokemuksesta olen jälkeenpäin tajunnut, että tämä ei ollutkaan minun epänormaaliutta tai hulluutta...vaan näin on muutkin, ihan läheisetkin kokeneet.

kukaan ei vaan puhunut niistä toisilleen :idiot2: Minusta on suuri lahja minkä ihminen voi toiselleen antaa, jakaa kokemuksia ja luoda yhteyttä sillä tavalla. Moni asia on paljon vähemmän yliluonnollista, kun määritellään uudelleen se yleinen kuva, mikä onkaan "luonnollista"...

Hei kaikille.

Mukavaa lukea näin monia tarinoita 'heräämisestä', yllättävän vähän tulee tänäkin päivänä juteltua tämänmoisista asioista.

Lapsuudessani olin niin normaali kuin normaali voi olla, mutta muistan tunteneeni, etten haluakaan mitään muuta kuin huolettoman ja hauskan alkutaipaleen. Olin tyytyväinen.

Nuoruuden lähestyessä musiikki kaappasi suurimman huomioni, bändeissä soitellessa meni kaikki vapaa-aika. Kuten myöhemmin olen huomannut, täydellinen sukellus musiikin maailmaan avaa monia ovia itsessä. Varsinkin tunteita pystyy käsittelemään musiikin avulla mahtavan helposti. Meikäläinen ainakin.

Noin seitsentoistavuotiaana rakas äitini antoi minulle luettavaksi kirjan, nimeä en muista, jossa käytiin läpi monia perustavanlaatuisia asioita ihmiselosta, kuolemasta, jälleensyntymisestä. Silloin ymmärsin aina ajatelleeni maanpäällistä elämää tärkeänä, mutta väliaikaisena juitsuna. Äitini uppoutui Ihmeiden oppikurssiin ja Michaelin (muistaakseni) opuksiin ihmisen eri kerroksista, mutta minua nuo eivät kiinnostaneet ensimmäistä lukua pidemmälle. Esimerkiksi Ihmeiden oppikurssin tehtävät tuntuivat pöhköiltä, itsestäänselviltä. Halusin oppia ja löytää itse. Ja Itsen. Tämä tunne onkin säilynyt noista päivistä saakka, halu löytää uutta itsestä. Muiden suosiollisella avustuksella tietenkin!

Nyt, tänä maailman aikana oppiminen onkin sitten moninkertaistunut, informaatiota kaikennäköisistä henkisistä asioista (vai pitäisikö sanoa vain tärkeistä asioista) suorastaan pursuaa ovista ja ikkunoista. Silti olen varma, että kaikki hyödyllinen ja mahdollinen tieto löytyy itsestä, ikiomista Luojan muistipankeista. Koko ihmiskunnan ja maailmankaikkeuden tieto on minun käytettävissäni, loistojuttu! Myös tämä kanssaluoja-ajatus soittaa kauniin soinnun olemuksessani, luenkin juuri tällä hetkellä Saint Germainin Alkemian opintoja-kirjasta, jossa muun muassa USKO omaan jumaluuteen ja kaikkeuden rakastavaan tukeen nostetaan tärkeäksi pointiksi matkallamme planetaariseen ylösnousemukseen.

Määränpääni on nauttia elämästä ja sen ihmeistä täysin siemauksin, nupit kaakkoon ja kupit kukkuralleen. Mitä tahansa seuraavaksi tapahtuukin, on hyvä.

Ja monikakson, tuntuisi siltä, että kaikkeus on jälleen ottanut sinua kädestä kiinni ja johdattaa sinua pois peloista lopullisesti. Rakkaus on vastaus. Nuo energiat, joita tunnet, ovat olemassa sinua varten, jotta huomaisit ettei ole pelättävää. Rakasta tätä oppituntia ja huomaat siirtyväsi eteenpäin.

Kiitos  :smitten:
Nyt onkin ollut helpompaa ja olen uskaltanut jo nukkua pimeässäkin. Tämä on kyllä nyt jotain totista aikaa itseni kanssa. Tuntuu, että olen saanut muutaman kuukauden levähtää ja valmistautua rauhassa. Nyt olisi se tekojen aika oman itseni suhteen. Ehkä nyt on se uusien energioiden käyttöönotto.  :)

Voimia kaikille!

Minulle henkiset asiat ovat kuuluneet elämään aivan pienestä pitäen. Kuulun sukuun, jossa ns. henkiparannuksella on pitkät juuret. Itse olin lapsena hyvin herkkä ja näin kaikenlaisia keijuja ja tonttuja... Nykyään en harmikseni niitä enää näe. Koko ikäni minua on vaivannut jonkinlainen ihottuma: lapsena oli atooppinen ihottuma ja nyt allerginen ihottuma. Äitini on pystynyt jonkin verran auttamaan energiahoidolla yms. ja homeopatiaa tällä hetkellä kokeillaan avuksi. Muiden "normaalien" seurassa olen aina tuntenut itseni kaksinaamaiseksi huijariksi, kun näistä asioista ei voi kaikille puhua :(

Inhoan näitä "takapotkuja" kun aika on pysähtynyt. Kaikki on aivan kuten aina ennenkin, maailma pyörii pyörimistään ja kaikki pysyy ennallaan.
Maisemat vaihtuu, ihmisiä tulee ja menee, mutta minä vaan olen ja pysyn tässä näin... :( Juutuinko mä nyt johonki iäisyyden pyörteeseen.. :P

Vanhempani on kristittyjä mutta itse en ole. uskon edellisiin elämiin ja siihen ettei helvettiä ole ellei usko sinne joutuvansa. se "helvetti" on maassa karman muodossa. uskon että jumala ja jeesus on vain kaksi rakastavaa auttajaa monen muun joukossa. vanhempien ja mun näkemykset eroaa niin paljon toisistaan että henkiset asiat on melkee tabu. silti vanhemmat joskus puhuu niien uskomuksista ku ne luulee et ku mä en oo kristitty ni joudun helvettii. mun henkiset kyvyt on et mä nään auroja jonkinlaisena valkosena energiana ihmisten ympärillä. mul on jonkinlainen intuitioki ja se toimii kun en ajattele sitä. esim. mul on usein vahva aavistus et seuraako siit  hyvää jos mä teen jotai.

Oppi siellä, toinen täällä. Sitten vaan pitää tietää suunta ja miettiä, mikä tässä on se, mitä pitää ymmärtää. Sitten, kun sen löytää niin saattaa päästä ( pääsee) eteenpäin. Varovasti pitää ottaa ja osata käyttää, niin hyvä tulee :smitten: