Astro Foorumi

Lepää Rauhassa Julia. Enää et joudu taistelemaan päihderiippuvuutta vastaan :-[

Kuka hän oli?

Johanna Tukiaisen pikkusisko, jolla meni monta vuotta aika huuruisissa merkeissä.

En oo koskaa tajunnu ihmisiä, jotka suree tuntemattomia kuolleita :buck2:

Suomalaiset on kyllä niin katkera ja kyyninen kansa, että hyi helvetti sentään!

Joka sekunti kuolee yksi ihminen tällä planeetalla.

Jos ryhtyisin suremaan heitä kaikkia, en ehtisi tehdä mitään muuta. Siinä että en sure tuntemattomia, ei ole mitään kyynistä tai katkeraa, se on puhdasta itsesuojelua tässä nykymaailmassa: Suurimman osan historiaansa on ihminen elänyt 30-150 hengen yhteisöissä/suurperheissä. Silloin toki koko yhteisö oli tavallaan niin läheinen että kaikkien kuolemaa surtiin. Media on kuitenkin tuonut silmiemme eteen myös niiden ihmisten kohtaloita, joilla ei ole mitään kosketusta meidän omaan elämäämme, jotka eivät kuulu omaan yhteisöömme, joita emme tunne itse lainkaan, jotka ehkä elävät toisella puolella maapalloa.

Tai ei minun edes tarvitse kieltäytyä: Ei vaan sureta yhtään yksi ihminen, kun tiedän että joka sekunti joku kuolee. Kuolleillahan ei koskaan ole enää mitään hätää, sureminen on sitä että elävät surevat eroa siitä joka kuoli. Kuollut on päässyt takaisin olemaan solu jumalan ruumiissa ja inkarnoituu pian uudelleen. Mitä siinä on suremista?

Tämä on resoluutioiden, ratkaisujen vuosi. MOnet jotka ovat olleet kiikun-kaakun kahden vaihtoehdon välillä joutuvat nyt sitten valinnan eteen, tai valinta kahdesta vaihtoehdosta vain tapahtuu. Sen vuoksi tänä vuonna on niin paljon ollut mm. ostoskeskus- ja kouluampumisia yms: ne jotka ovat olleet kiikun-kaakun rajoilla siinä napsahtaako päässä vai ei, ovat usein napsahtaneet. Voisin kuvitella omien itsetuhoisten elämäntapojen kanssa voivan olla tänä vuonna myös samanlainen tilanne; ne jotka ovat olleet kiikun-kaakun valintojen 'tapanko itseni elämäntavallani vai muutanko elämäntapaani' välillä valitsevat myös tänä vuonna usein jomman kumman.

Julia oli ainakin Tukiaisista se nätimpi. :-\

Siitä ei liene mitään takeita, etteikö hän joutuisi mahdollisessa tulevassa inkarnaatiossaan
jatkamaan siitä, mihin jäi, mutta nyt hän lienee ainakin fyysisistä vaivoista vapaa jonkin aikaa?

 (edith) Ei ole kyllä mitään käryä siitä, joutuuko ihmisen "sielu" bardossa* kärvistelemään menttaalisten
vaivojen kourissa, kun ei ole mitään mahdollisuutta tyydyttää vinksahtaneita halujaan??

 ???

* Wiki:

Used loosely, the term "bardo" refers to the state of existence intermediate between two lives on earth. According to Tibetan tradition, after death and before one's next birth, when one's consciousness is not connected with a physical body, one experiences a variety of phenomena. These usually follow a particular sequence of degeneration from, just after death, the clearest experiences of reality of which one is spiritually capable, and then proceeding to terrifying hallucinations that arise from the impulses of one's previous unskillful actions. For the prepared and appropriately trained individuals the bardo offers a state of great opportunity for liberation, since transcendental insight may arise with the direct experience of reality, while for others it can become a place of danger as the karmically created hallucinations can impel one into a less than desirable rebirth.

EgyptianMau: No mun mielestä tää palsta on usein loistanut sillä kuinka pikkusieluista porukkaa täällä on :coolsmiley:

Miten se on loistanut?

Olet ihan oikeassa, täällä on niin pikkusieluista porukkaa, että eivät ymmärrä kuin oman näkökulmansa ja alkavat haukkua toisia katkeriksi ja kyynisiksi, jos nämä eivät jaa omia kiinnostuksenaiheita tai sure samoja edesmenneitä julkkiksia.  ;D :D :2funny:

Mietin tässä ihan itekseen vaan, minkä sävyinen keskustelu olisi jos skipidoway olisi kertonut jostain tutun tutusta joka viettänyt huuruista elämää ja kuollut eilen 30-vuotiaana. Tulee tunne, onko tässä ehkä jotain "tuksu-lisää". ???

No siis Julia sairasti diabetesta ja hänellä oli alkoholiongelma. Katsoin tässä Youtubesta Julian ja Johannan toilailuja Tallinnassa ja kyllä täytyy sanoa,että oli tainnut mopo karata käsistä ja pahemman kerran. Sisarukset olivat aivan sekaisin. :/

Ei se olekaan mikään arvon mitta.

Sureminen on oikeasti sitä, että jälkeenjääneet surevat omaa eroaan vainajasta ja loppuelämäänsä  ilman tätä, surevat omaa menetystään. Niinpä en sure niin Julia Tukiaista, kuin esim. jotain tieteen Nobelilla palkittuakaan yhtään sen enempää (eli en tippakaan), kun en heitä henkilökohtaisesti tunne.

Erilaisten suurmiesten ja julkkisten kuolinuutiset ovat minulle nimenomaan uutisia, eivät lähtökohta surutyölle joka tulee eteen kun oma läheinen kuolee. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja joka sekunti kuolee yksi ihminen tällä planeetalla. Jos surisin muitakin kuin niitä jotka itse tunnen ja joiden edesmennessä suru tulee luonnostaan, en ehtisi tehdä mitään muuta elämässäni kuin surra.

Aiheutamme kaikki tunteemme omilla ajatuksillamme. Jos aivan tuntemattoman ihmisen kuolema herättää suurta surua, kannattaa tarkkailla mitä tuli juuri ennen surun ilmaantumista ajateltua tästä ihmisestä ja hänen kuolemastaan. Paitsi tietenkin jos tykkää surra tuntemattomia, siinä tapauksessa antaa mennä vaan!

No kyllä tuntemattoman kuolemakin voi aiheuttaa tunnereaktion.
Mä itkeskelin kidutettua pikku-Eerikaa ja Julia T:n kuolema muistutti mun omasta huumehuuruisesta menneisyydestäni
Mä oon yks niistä eloonjääneistä siltä ajalta.
Toki voihan tätä elämää vaan ajatella oppimatkana eikä sekoittaa suuria tunteita mukaan.
Ehkä olen drama queen mut mielummin sellainen kuin jäätikkumieli

Tää sininen pallo Linnunradan laidalla ei todellakaan ole mikään ihannepaikka ja jos jos vaan pois voisi lähteä, tekisin sen samantien. Ei mitään itsemurhaa vaan poistuminen toiseen paikkaan
Ne jotka tietää, tajuu kyllä tän

Tästä puhuu Deepak Chopra Salaisuuksien tie -kirjassaan (s.75) luku: Kärsimyksen syy on epätodellisuus. Tässä hän kertoo esimerkin naisesta, jonka tuttujen tuttu kuoli auto-onnettomuudessa. Yhtäkkiä nainen tunsi, että hänen "täytyy" kärsiä, siis surra, vaikkei tuntenut koko naista, koska muut hänen lähellään surivat. Hän oli aloittamassa lomaansa ja hänen lomansa meni miltei pilalle siksi, että tunsi velvollisuutta surra tuntematonta ihmistä. Kärsimyksen aiheuttaja on "muihin vertaaminen": Suren, koska muutkin surevat. "Jos jatkat itsesi vertaamista toisiin, kärsimyksesi jatkuu jatkumistaan tapana sopeutua."

Kärsimystä ei tässä näkemyksessä (jonka taustalla lienee mm. buddhalaisuus) pidetä hyvänä eikä jalona. Ehkä kristinusko sitten perinteisesti painottaa sitä, että jokaisen on kärsittävä ollakseen "hyvä" ihminen, ja jalointa on muiden puolesta sureminen ja parkuminen, jopa muiden taakkojen kantaminen heidän puolestaan. Mutta kärsimys lisää kärsimystä, ei poista sitä.

Mitä tulee tuon Tukiaisen elämään, paha kyllä itsestäni tuntuu siltä, että hän taisi itse valita maallisen kärsimyksensä päättämisen: hänen elämänsähän näytti pelkältä kärsimykseltä. Enkä tarkoita, että hän teki tahallaan itsemurhan. Uskon, että hänen sielunsa totesi, että nyt riittää tämä kärsimys, tästä ei tule tolkkua.

Lienee selvää, että järkytys jonkun, tuntemattomankin, kohtaamasta onnettomuudesta sekä myötätunto ei lisää kärsimystä kuten muiden tunteiden "omiminen". Kyllä minä järkytyn lukiessani vaikkapa lapsia kohtaavista onnettomuuksista ja koen myötätuntoa, mutten voi väittää, että jäisin niitä sinänsä suremaan. Päinvastoin olen sitäkin iloisempi niinä hetkinä siitä, mitä itselläni on nyt hyvin. Saisi todellakin surra silmät päästään, jos sille tielle lähtisi.

Huomasin myös taannoin, kun ystäväni aviomies kuoli, että olin jopa kateellinen kokemuksesta. Hänellä sentään on ollut aviomies, jonka kanssa on saanut elää moninaisia onnellisia vuosia, ja jota surra. Itselläni sellaista kokemusta ei ole. Melkein aloin surra omasta puolestani :)

Niin voi toki, varsinkin jos tuon tuntemattoman elämäntarina muistuttaa jollain tavoin  omasta elämäntarinasta ja/tai omista kokemuksista, kuten sinun tapauksessasi. Varsinkin silloin kun itsellä on vielä käsittelemättömiä traumoja jonkin asian suhteen, ne peilaantuvat meille ihan joka paikasta ja niihin kiinnittää huomiota muidenkin ihmisten elämässä - ja kuolemassa.

Jos kuitenkin kuolleen elämänkohtalollakaan ei ole mitään muuta yhtymäkohtaa omaan  elämään kuin se että ollaan molemmat ihmislajin jäseniä, niin moinen on harvinaisempaa.

Ja myös näissä tapauksissa kaikki omat tunteet on aiheutettu sillä mitä tuli ajateltua siitä edesmenneestä jota ei tuntenut ja hänen elämästään.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö esim. minulla olisi tunteet mukana kaikessa elämässäni - meillä kaikilla on näin. Kyse on siitä että vältän aiheuttamasta itselleni niitä negatiivisia tunteita omilla ajatuksillani, kyllä maailma hoitaa ihan itse sen että eteen tulee niitäkin tilanteita joissa ihan oikeasti läheinen ihminen kuolee.

Kipu on pakollista, kärsimys on vapaaehtoista.

Ääh. Olen niin tavallinen ihminen että tottakai minulle nousi myötätunto kun kuulin tästä mutta en nyt varsinaisesti surrut. Tottaki kuolema koskettaa meitä jokaista tavalla tai toisella, ehkä siinä piilee alku esim eheyttää kuolemanpelkoa ja surukin valmistelee meitä kohtamaan surua jossain myöhäisemmässä vaiheessa elämää tai sitten se vain laukaisee sellaista surua joka olemme jo kohdanneet.

Mulle tosiaan nousi pintaan vanhat menetykset tän J.T:n kuoleman myötä koska olen tähän ikään mennessä kyllä menettänyt harvinaisen paljon ihmisiä kaveripiiristä
joka tosin oli aikoinaan kyllä sellanen et huh hei  :buck2:
Yliannostuksia, itsemurhia,mielisairaalakeikkoja... :crazy2:
Nyt ne kaikki kahta lukuunottamatta on kuollu eikä mitään yhteyksiä sellaseeen maailmaan mulla enää ole mutta kuolemaa olen paljon elämäni aikana miettinyt.
Toisaalta kuoleman kohtaaminen on helpompaa jos se on ennustettavissa kuten tässä Julian tapauksessa
Tiesin ex-miehestänikin sen että hän tulee kuolemaan ennen mua mutta kyllä se kolahti kovaa vaikka aistin paljon ennen ilmoitusta mitä tapahtuu
Siitä on jo yli vuosi. Aika on kulunut tosi nopeesti ja ajanlaatu on ollut niin erikoinen vahvoine energioineen
Täällä mun kodissa vilkahtelee kirkkaat välähdykset seinissä nykyään joka päivä ja tunnen mieheni läsnöolon erittäin usein.
Tavarat siirtyilee myös vieläkin itsestään ja välillä jotain katoaa kuten esim nyt kaikki sakset on hävinny.
Kannattais miettiä miten sitä elämäänsä elää ettei olis niin jumalattoman levoton lähtönsä jälkeen.

Mikä tähän sun mielestä vaikuttaa? Mulla ei kokemusta kummastakaan, pisti miettimään. En tiedä onko korrektia kysyä, mutta kysyn kuitenkin: Mitä sun ex-mies ajatteli kuolemanjälkeisistä asioista silloin kun eli?

Tiesi kyllä henkimaailmasta ja olihan hänen isänsä pappi eli jo kodista tuli tietyt jutut mutta vasta mun kautta lisäoppi jos sitä sellaseks voi kutsua.
Käytiin me meediollakin kimpassa ja toinen meedio kävi meidän kotona. Muistan senkin tapaamisen niin tarkasti.
Tajusin vasta niin paljon myöhemmin miksi se ihminen halus tulla meille juttelee ja selvittää molemmille yhtä aikaa eli kyllä M tasan tarkkaan tiesi ettei elämä kuolemaan lopu
Olen säilyttänyt vielä hänen viestejään. "Nähdään taivaissa.."
"Kristus nousi kuolleista ja kuolemalla kuoleman voitti" Tällasia silloin loppuaikoina. Hän tiesi. Minä tiesin

Jotenkin oon luullut että ihminen joka uskoo kuolemanjälkeiseen elämään ei tulisi "kummittelemaan" mutta näköjään väärin luultu. No en mä nyt halua udella enempää tästä. Rauhaa teille molemmille. :angel:

Tietenkin voi puhua ja kysyä koska ihmetyttää tämä minuakin
Meillä on kolme yhteistä elämää takana ja hänellä on täällä muitakin joiden perään haluaa katsoa koska nuorin tytär myös herkkä ym.
Eli tehtävää on alhaalla ja ylhäällä. Vahva sielu. Tosin kyllä kauhee valinta maanpäälliseks tää viimeisin eli varmaan sen takia täällä hoitelee jotenkin vielä tehtäväänsä ja kyllä oikeesti myös auttaa koska kyllä mä tunnen niin näköaistillani, kuulen, tunnen.. ei ongelmaa  :)
Siihen vaan tarvittiin auttajaihminen varmistamaan että se oikeesti on hän. Mä epävarmailen kauheesti omia kykyjäni
Katsoin just Platoonin. Sotaa. Ihminen osaa olla tosi kuvottava toista kohtaan.
Ajatukset liitää miten sattuu nyt...

Kyllähän sitä tuntemattomankin ihmisen kuollessa jonkinlainen kunnioitus kuolemaa ja kuolevaisuutta kohtaan herää. Samoin edesmennyttä ihmistä jollain tapaa voi kunnioittaa, riippuen tilanteesta.

Ja järkyttävät tapaukset uutisista luettuina järkyttävät hetkeksi. Hieman vähemmän voitaisiin tosin mässäillä mediassa kaikilla kauheilla tapahtumilla..