Astro Foorumi

En edes tiedä miten aloittaa... Olen aivan jumissa tässä elämäntilanteessani! Olen aivan kohta 18 vuotta, elikä tosi nuori vielä. Olen seurustellut reilu 1,5 vuotta, joista reilu puol vuotta olemme asuneet yhdessä. Olemme olleet tosi onnellisia, eikä mitään suurempia ongelmia ole tullut. Ajattelin, että tuo mies on kaikki mitä haluan ja tarvitsen. Ja hän kohteleekin minua todella hyvin ja vanhempanikin pitävät hänestä todella paljon. Mutta nyt yhtäkkiä suhde on alkanut aika ajoin ahdistaa minua. Tuntuu kuin olisin vankina omassa asunnossani. En tiedä mitä ajatella, saati tehdä asialle. Sanoin kyllä jo miehelle, että kaipaan enemmän omaa aikaa ja tilaa, ja hän tavallaan ymmärsi mutta tavallaan ei. Tilanne on todella ahdistava ja tuntuu vievän kaikki voimani täysin. Välillä ajattelen, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta ja välillä vaan tahtoisin pois. Tuntuu välillä raskaalta olla tilivelvollinen toiselle, kun kaverit menevät ja tekevät mitä huvittaa. Mies on siis aika mustasukkainen eikä tahtoisi että vietän aikaa kaveripoikieni kanssa. Hän on jotenkin todella kiinni minussa ja haluaisi koko ajan olla kanssani. Jos lähden pois, esimerkiksi vanhempieni luo, pariksi päiväksi hän ikävöi ja lähettää viestejä ym, mutta itsestä taas tuntuu hyvältä olla hänestä välillä erossa. 

Epätietoisuus ahdistaa ja vie yöunet ja kaikki energiat. Miten tässä nyt käy? Voisiko joku katsoa minulle? Myös ystävälliset neuvot ovat enemmän kuin tervetulleita... Ja ihan kaikki mahdollinen apu, olen nimittäin hyvin epätoivoinen ja todella uupunut tähän tilanteeseen...

Maallisia neuvoja ilman katsomista:
Mustasukkaisuutta ei tule kumppanilta sietää siitä syystä, että se on vain ja ainoastaan kumppanin oma ongelma, josta HÄNELLÄ on velvollisuus itse työskennellä eroon sen sijaan, että kaataa sitä sinun niskaasi sinuun kohdistuvina vaatimuksina.

Mustasukkaisuuden syy on nimittäin itsetunto-ongelma: Kun ihminen ei itse rakasta itseään ehdoitta ja täysin, hän olettaa alitajuisesti ettei kukaan muukaan voi häntä rakastaa ja sen vuoksi tietysti sitten epäilee jatkuvasti tulevansa petetyksi ja/tai jätetyksi. Niinpä MIKÄÄN mitä mustasukkaisen ihmisen kumppani tekee, ei riitä, ei vaikka lakkaisi tapaamasta aivan kaikkia ystäviään. Yleensä tilanne vain pahenee.

Aikuisilla ihmisillä ei pidä olla minkäänlaista käskytysvaltaa toisiin aikuisiin, vaan aikuisten kesken asiat ratkaistaan konsensuskeskustelulla. Jos yhteisymmärrykseen ei päästä ja asia on kovin tärkeä molemmille, sitten erotaan ystävällismielisessä hengessä ja lähdetään etsimään sitä sopivampaa kumppania. Jos päästää kumppanin pomokseen, korruptoituu koko parisuhde vallankäytön vuoksi.

Sinä ET ole muuten tilivelvollinen miehelle lainkaan, sekin on asia jossa itse valitset mitä teet. Jos hän ei kykene luottamaan sinuun niistä sisäisistä syistään, ei mikään mitä teet myöskään saa häntä sinuun luottamaan, vaan yleensä tällaiset tilanteet vain pahenevat ja pahenevat ja lopulta todella OLET vanki omassa asunnossasi.

Olet kovin nuori ja olisi voinut tehdä hyvää asua ensin ihan yksikseen jonkin aikaa sen sijaan että muuttaa yhteen noin nuorella iällä, tosin ymmärrän että taloudellisesti yhteinen kämppä on usein ainoa mahdollisuus. Suosittelen kuitenkin tässä vaiheessa tekemään miehelle hyvin selväksi sen, että aikuisten ei kuulu määräillä toisiaan tai vaatia toista tilille mistään. Jokainen tekee mitä haluaa ja puhuu mitä haluaa, ainoa mihin miehelläsi on päätösvalta on se haluaako hän olla kanssasi sinun ehdoillasi vai ei.

Eklellä on oikein hyviä näkemyksiä ja neuvoja tilanteeseesi. Komppaan.

Se ei tosiaankaan ole normaalia, että toinen haluaa koko ajan olla kiinni. Eikä se ole hyvää kohtelua. Yksi pitkien parisuhteiden voimaannuttavista tekijöistä on se, että vaikka tietenkin pitää olla yhteistä kivaa tekemistä, niin kumpikin viettää aikaa myös yksinään ja toisaalta omien kavereidensa kanssa, ilman puolisoa, ja siitä ei tule ongelmaa (eli siitä ei tehdä ongelmaa). Avainsana on luottamus.

Kyllä varmaan hänelläkin on omia kavereita, joista jokainen ei ole samaa sukupuolta?

Ei ole minunkaan mielestä kannattavaa taipua toisen pelkojen vietäväksi. Kuitenkin jos luotat itseesi niin tiedät, että et petä miestäsi, joten hänen pelot ovat silloin täysin turhia. Suosittelen todellakin pitkää suhdetta mietittäessä hankkimaan omaa aikaa ja tekemistä erillään kumppanista. Jatkuva yhdessäolo vie mehut molemmilta pidemmässä juoksussa, kokemusta on. Tuota lausettasi mietin hieman, että "Tuntuu välillä raskaalta olla tilivelvollinen toiselle, kun kaverit menevät ja tekevät mitä huvittaa." Oletko varma, että haluat sitoutua pitkään suhteeseen ikäisenäsi? Vai olisiko mukava vielä kokea kaikenlaista nuorena? Voitko kokea niitä asioita parisuhteessa olemisen ohella? Tälläiset asiat kannattaa myös miettiä kunnolla ajan kanssa, sillä se ei ole toiselle kovin mukavaa monen vuoden jälkeen sanoa, että haluaa sittenkin tehdä vielä kaikenlaista. Kokemusta on.

Kiitos kaikille vastauksistanne!  :angel: Niistä oli todellakin apua ja sai minut ajattelemaan asioita uudestaan!

 
Tätä olen valitettavasti miettinyt paljonkin... Täytän kuitenkin vasta 18 ja haluaisin kyllä kokea vielä kaikenlaista, nuori kun olen. Mutta kuinka sanoa se toiselle satuttamatta? Nyt kun asummekin yhdessä se tuntuu entistä hankalammalta... Mitä jos sitten eroammekin, mutta en osaakaan olla ilman häntä? Huh, kyllä tuntuu välistä aika hankalalta tämä elämä!  :idiot2:

Uskon kyllä itse, että parisuhteessakin pystyy kokemaan kaikenlaista. Täytyy vain olla molemminpuolinen luottamus, ehkä jokin suurempi suunnitelma tulevaisuuteen ja molempien olisi myös hyvä pystyä olemaan itsenäinen. Kaikkea muutakinhan siihen kuuluu lisäksi. Tuon mustasukkaisuuden kuvittelisin tosin hankaloittavan näitä asioita. Voi olla sellainen epämukava tunne takaraivossa vaikka olisi erillään, jos siitä tulee edes pieni ongelma. Sellainen nyt-hetkessä eläminen on auttanut minua saamaan ajatellessa etäisyyttä tunteisiini ja siten muuttamaan jotain käytösmallejani, jotka olivat ennen tavallaan automaattisia. Asioista kannattaa kyllä keskustellakin.

Ylläoleva lause on erinomainen esimerkki ajatuksesta, jolla on potentiaalia aiheuttaa todella paljon ongelmia vaikka itse lauseen totuusarvo on erittäin kyseenalainen.

Mieti esimerkiksi sitä, miten ihmeessä oikein muka ilmenisi ettei 'osaa olla ilman häntä?'  Mitä tuo edes tarkoittaa?

Lakkaako esimerkiksi kyky normaaleihin arkipäivän toimiin, kuten peseytymiseen, syömiseen ja työssä käymiseen?  ;)
Eikö enää pysty puhumaan, kirjoittamaan, kävelemään? Alkaako kuola valua leualle, kun kaikki lihakset rentoutuvat tahdosta riippumatta?  ;D

Kysymykset yllä ovat ihan tahallaan absurdeja, koska koko 'ei osata olla ilman häntä' ajatus on myös absurdi. Ihminen ON, hän on olemassa kunnes kuolee. Jos ei osaa olla, on olematon. Sanoilla ja niiden valinnalla on valtava vaikutus meidän tunnetiloihimme, sitä ei kannata aliarvioida.

Ovatko ihmiset yleensäkään muualla kuin todella muunnettua totuutta esittävissä fiktiivisissä kirjoissa ja elokuvissa kykenemättömiä olemaan ilman kiintymyksensä kohdetta? Romantisoidut näkemykset ovat joskus tuhoisiakin, kun ne saavat ihmiset uskomaan, että on mahdolista 'olla osaamatta olla ilman häntä.'  Itsensä on mahdollista ajaa TODELLA syvään masennukseen/ahdistukseen ihan vain ajattelemalla epätosia tai todistamattomia ajatuksia ja uskomalla ne vaikka niiden totuusarvo pitäisi pikemminkin arvioida hyvin ankarin kriteerein.

Tästä ketjusta apua omien ajatusten tuottamiin negatiivisiin tunnetiloihin ja pelkoihin:
http://www.astro.fi/forum/index.php?topic=65018.0

Kannattanee koko ajan ottaa huomioon neuvon kysyjän ikä. Käsittääkseni esim. aivot kehittyvät vielä yli 20-vuotiaanakin,
joten kovin abstraktit ja sofistikoituneet vinkit ovat mielestäni hieman arveluttavia...?

 :)

Kyseiset vinkit (linkkaamani ketju) eivät ole lainkaan sofistikoituneita, eivätkä myöskään abstrakteja sen vuoksi että jokaikisestä on konkreettinen esimerkki ketjun aloitusviestissä.

Minulla ei olisi ollut tuossa iässä vähäisiäkään vaikeuksia ymmärtää asiaa, ikävää vain että jouduin vasta burnoutin jälkeen yli 35-vuotiaana itse etsimään ko. tiedon käsiini kun halusin eroon ahdistuksesta. Sen vuoksi jaan tätä tietoa: Minusta asia pitäisi opettaa jo peruskoulussa, sillä se on niin yksinkertainen että sen ymmärtää viimeistään  yläasteiässä.

1) Ei mitenkään. Kukaan ei koskaan muutu, ennen kuin itse täysin itsekkäistä syistä haluaa ruveta muuttumaan. Mustasukkaisuuteen liittyvät kelpaamattomuuden ja rakkauden ansaitsemattomuuden traumat ovat lisäksi sellaisia että ihmiselle saattaa olla aivan luonnollista edes itse haluta ruveta käsittelemään niitä vasta myöhemmällä iällä. Ja joskus tarvitaan toistuvia kokemuksia siitä että kumppani katkaisee suhteen juurikin mustasukkaisuuden takia, ennen kuin edes herää se halu ruveta muuttumaan.

Yleisesti ottaen: Toisen aikuisen ihmisen 'kouluttaminen' mihinkään on karmaa tuottavaa vapaaseen tahtoon puuttumista. Edelleen korostan, että aikuiset ihmiset ratkaisevat asiat konsensuskeskustelulla. Jos konsensukseen ei päästä ja asia on kovin tärkeä molemmille, sitten erotaan ystävällisissä merkeissä ja lähdetään etsimään kumppania joka kelpaa sellaisenaan, tai jonka ainakin pystyy hyväksymään sellaisenaan ilman koulutustarpeita.

2) Ei mitenkään. Katso edellinen vastaus.

Ei toisia aikuisia kouluteta kuten jotain koiria!
Jos tykkää kouluttaa ja komennella, on syytä hankkia koira, ettei tule tehtyä turhaan karmaa puuttumalla toisten vapaaseen tahtoon.

Sen sijaan TÄMÄ on olennaista ymmärtää näissä tilanteissa:
Ei suhteen loppumisen jälkeen menetä kykyään elää ja tulla toimeen. Ei ole sellaista ihmistä jota ilman ei voisi ja osaisi olla. Kyse on vain siitä että pitää hyväksyä suhteen loppumisen  jälkeen tehtävä surutyö ja ymmärtää, että kaikesta toipuu ja eteen tulee vielä  muita ihmisiä, joiden kanssa suhde voi olla paljon parempi kuin se mikä loppui. Mutta jos jää siihen edelliseen sinnittelemään vaikka se ei toimi, tai kieltäytyy tekemästä surutyötään kun se loppuu, voi olla sitten aivan sokea sille paremmin sopivalle ihmiselle kun hän tulee vastaan.

Yksin olemisen pelko ja yksin jäämisen pelko ovat suurimmat syyt, miksi ihmiset jäävät huonoihin suhteisiin tai yrittävät ryhtyä 'kouluttamaan' puolisoaan. Suurin osa näistä peloista on kuitenkin kategoriaa 'kognitiivinen häiriö' eli ei tosia eikä yleensä realistisia. Sellaisiin pelkoa tuottaviin suhteen loppumista koskeviin ajatuksiin siis apua ketjusta jonka linkitin tänne aiemmassa viestissäni.

1) Ei kai sitä ketään voi kouluttaa, ellei itse halua muuttua. Sanoisin, että keskustelemalla niistä mustasukkaisista ajatuksista ja tunteista ja porautumalla niiden syihin voi pikku hiljaa saada niistä kontrollin. Jos asioista ei keskustele tai niitä ei käsittele niin ihan varmasti ne pyörivät suhteessa taustalla ja nakertavat pikku hiljaa. Mustasukkaisen miehen olisi hyvä itse huomata/todeta, kuinka huonoja fiiliksiä ja tilanteita se mustasukkaisuus aiheuttaa. Vaikka niistä puhuminen on varmasti vaikeaa, niin kuten missä tahansa ihmisen kehityksessä ne asiat tulevat helpommiksi kerta kerralta. Siis jos pysyy nöyränä ja haluaa kehittyä.

2) Tuohonkin on mielestäni paras vaihtoehto keskustelu siitä, mikä on molemmille hyvä keskitie. Jos kerran ahdistaa paljon tuollainen roikkuminen, niin siitä kannattaa kertoa toiselle. Keskustella siitä mikä on terveen parisuhteen pohja. Luulisi miehen ottavan huomioon naisensa ahdistuksen jos hän siitä kertoo vilpittömästi.

Aivot kehittyvät, muuttuvat ja sopeutuvat koko eliniän, ja abstraktiin ajatteluun (johon sisältyy mm. oman tilanteen pohtiminen eri näkökulmista) pystyy jo paljon 17-vuotiasta nuorempikin.  Muiden elämänkokemuksesta toki on apua ko. pohdintaan, jos itselle sitä ei ole ehtinyt kertymään.

Ob mustasukkaisuus:

Geenistön primaari pyrkimys lienee jatkaa olemassaoloaan vielä senkin jälkeen
kun "heitä" (illusorisessa?) ajassa promotoiva entiteetti (esim.  ihmiskeho) ei enää
kykene tuottamaan heille energiaa toiminnan ylläpitämiseksi.

Mustasukkaisuus (ruatsi: svart-sjuka - mustankipeys) on mielestäni geeneihin
ohjelmoitu vahva negatiivinen tunnereaktio tilanteessa, jossa esim. ihmisen geenit
kokevat uhkaa toisissa ihmiskehoissa evoluutiotaan edistämään pyrkivien geenien
taholta, mitä tulee ko. geenien havittelemaan yhdistymiseen toisten geenien kanssa.

(Sori, en kyennyt tuota tuon selvemmin muotoilemaan...)

Niinpä valtaosa ihmisyksilöistä on kohtuullisen voimattomia, kun tuo ohjelma aktivoituu
todellisen tai kuvitellun em. kaltaisen uhan läsnäollessa.

Mustasukkaisuus lienee yksi yleisimpiä henkirikoksiin johtavia motivaatiotekijöitä?

Kaipa joillakin ihmisyksilöillä geenistö sellainen, että tuo pyrkimys jatkaa olemassa oloa
entiteetin kuoleman jälkeenkin on suht. heikko. Silloin myös mustasukkaisuus lienee
huomattavasti laimeampaa kuin normitilanteessa. Tuollaiset geenistöt ovat ymmärrettävistä
syistä suht. harvinaisia?

 ???

Joo, 'terveesti' mustasukkainen voi siis olla tilanteessa jossa on konkreettisia todisteita siitä, että toinen on jo käynyt vieraissa tms.

Sen sijaan mihinkään todisteisiin perustumaton mustasukkaisuus - ainoastaan siitä on tässä ketjussa ollut puhe - on itsetuntovamman oire ja ainakin nykymaailmassa saattaa pikemminkin estää geenien leviämistä, jos 'ansaitsemattomaan' mustasukkaisuuteen kyllästynyt siippa ei halua enää olla toisen hoitamattoman trauman omaishoitaja, vaan katkaisee suhteen.

Todisteisiin perustumattoman eli itsetuntovamman aiheuttaman  mustasukkaisuuden sietäminen on sitäpaitsi kuin kantaisi alkoholistille viinaa kaupasta: Silloin moiseen suostuva kumppani mahdollistaa sitä, että mustasukkaisen ei tarvitse kohdata omaa ongelmaansa. Olisi itse asiassa rakkaudellinen teko jättää moinen ihminen, koska hän tajuaa oman tilansa ehkä vasta useamman sellaisen kokemuksen jälkeen.

Mustasukkaisuus ei ole mikään automaattinen ohjelma ihmisessä. Se voi olla järkevää HETKELLISESTI silloin kun on todisteita siitä että toinen on ollut uskoton, jolloin pitää vaan ihan suoraan ottaa asia puheeksi ja pistää toinen valintatilanteen eteen. Jatkuvana tilana ja ilman todisteita mustasukkaisuus ei ole tervettä.

'Normaalia' se sen sijaan saattaa hyvinkin olla, jos enemmistön käytös = normaali. Suurin osa ihmisistä on ihan suoraan kasvatettu omaamaan jonkinasteinen itsetuntovamma ja sen vuoksi aiheetontakin mustasukkaisuutta pidetään varsin usein normaalina tai, mikä vielä hälyttävämpää ja  suoraan sanoen sairasta, rakkauden ja välittämisen osoituksena.

Mustasukkaisuus nousee tarvitsevuudesta ja tarvitsevuus sulkee pois todellisen rakkauden. Niinpä mustasukkaisen ihmisen kanssa suhteessa ollessa on ikään kuin ikävänä 'lisäbonuksena' se, että sanoipa toinen mitä tahansa, hän ei edes kykene todella rakastamaan koska se tarvitsevuuden aste josta mustasukkaisuus nousee sulkee rakkauden pois.

Toisalta emme tiedä tuosta starlessin tilanteen mustasukkaisuuden asteesta, mitä se käytännössä on. Jos kyseessä on nuori mies(?), joku lievä mustasukkaisuus voi olla tuohon vaiheeseen kuuluvaa, jos kerran kyseessä on sellainen tyttö, josta haluaa pitää kiinni. Vertailukohtana jos on vielä sinkkukaverit ja heidän tapansa toimia. Asiasta joka tapauksessa kannattaa keskustella miehen kanssa, jos se ahdistaa. Uhrautumisessa ei ole järkeä.

Mitä nyt noin lukiessani viestin sain intuitiota, niin tuli vain sellainen tunne, että kaikki on ok. Tässä suhteessa on mahdollisuuksia syvään kumppanuuteen ja tulevaisuuteen, tai jos valitset lähteä, niin löydät kyllä sellaisen suhteen vielä myöhemminkin. Tai sitten voitte vähän keventää ja ottaa enemmän omaa aikaa, siinä voit sitten samalla tunnustella mitä haluat. Auttaisiko, jos kannustaisit miestäsi aloittamaan esim omaa harrastusta tai menemään omien kavereidensa kanssa? Houkuttele häntä siihen.

Mutta valitse sen mukaan, mitä itse haluat elämältäsi. Älä kuuntele näitä "nuorena pitää elää" -tyyppisiä juttuja, sillä jokaisen elämänkaari on omanlaisensa. Jos yrität elää jotakin kulttuurin ja median luomaa keskivertoelämää, niin se tuskin tyydyttää sinua. Mitään ei oikeasti menetä, jos tekee päätökset sen mukaan mitä milläkin hetkellä kokee tarvitsevansa. Tietysti yksi päätös sulkee toisen oven, mutta asioita voi tehdä monella eri tavalla. Keski-ikäisenäkin voi olla "vapaa" yms., vain eri tavalla.

Koiria koulutetaan yllä kuvatuilla tavoilla. Pidän itse epäeettisenä kouluttaa ihmistä kuin koiraa. Karmalliset seuraukset ovat tällöin myös mahdollisia. Aikuiset ihmiset käyvät niitä konsensuskeskusteluja, lapsia sen sijaan kasvatetaan (mielellään ei tosin ylläolevin keinoin, sillä ne yksin voivat tuottaa traumoja!) ja koiria koulutetaan.

Ja ihminen joka kokee mustasukkaisuuden välittämisenä... noh, silloin ei kyllä kaikki ole niinkuin pitäisi.  :(

Mun mielestä mustasukkainen ihminen pitää itse mahdollisena, että pettää kumppaniaan ja siksi odottaa tätä myös toiselta puoliskolta.

Pyrkisin itse ohjaamaan hoitoon mustasukkaisen ihmisen käsittelemään traumojaan.

Lisäksi olen usein huomannut, että ihmiset jotka tuntevat kateutta ovat myös mustasukkaisisa ystävyys-sekä parisuhteissa.

Älä yleistä.

MInä en ole pettänyt koskaan yhdessäkään parisuhteessa.

(Yksi suhde tosin oli sovittu avoimeksi, eli molemmilla oli lupa satunnaisiin sivusuhteisiin kunhan se vain sitten oli turvaseksiä.)

Olin minäkin 19 v aika reippaasti mustasukkainen miehelleni ja toisinpäin enkä todellakaan ollut sellaisessa vaiheessa että olisin alkanut analysoimaan tunteitani ja syitä mustasukkaisuuteen.  :P
Nyt vasta reilu 40-kymppisenä se onkin ihan toinen asia. Mutta olen sitä mieltä että ei omia tai toisten menoja tarvitse rajoittaa mustasukkaisuuden takia, siitä ei tule mitään.
Olen myös sellainen jos toinen roikkuu liian lähellä koko ajan niin ahdistun, omaa tilaa ja vapautta pitää olla ja se asia ei ole miksikään muuttunut ja tuskin tulee muuttumaan. En ole mikään paita/peppu tyyppi.
Jutelkaa avoimesti asioista ja jos toinen loukkaantuu niin ei sille voi mitään, se riski pitää ottaa ja jos jätät asioita kertomatta ei sekään ole reilua. Tsemppiä!

Komppailen Aviciita. Siinä menee helposti vaan pää sekaisin, kun rupeaa miettimään mustasukkaisuuden perimmäistä olemusta ja että onko tämä suhde nyt kenties ikiajoiksi tuhoon tuomittu kun sitä mustasukkaisuutta on ja ties mitä. Ihmiset kehittyy, on erilaisissa vaiheissa eri aikoina. Lopulta parisuhde tarkoittaa vain kahta ihmistä, jotka haluavat olla toistensa kanssa. Ei ole reilua roikkuakaan suhteessa keskustelematta toisen kanssa niistä asioista, mitkä itseä ahdistavat.

On minulla kokemusta tällaisesta suhteesta jossa olin niin kiinnittynyt toiseen että ajatus erosta oli sama kun ajatus kuolemasta. Aika dramaattista näin jälkikäteen ajateltuna  ;D Mutta asiaan.
Ajattele asian näinpäin.
Jos suhde ja sun tunteet jatkuu ja jatkuu niin se voi merkitä sinulle henkistä pahoinvointia ja voit ikään kun "kuolla" pystyyn koska et saa kaipaamaasi tilaa olla ja mennä. Mieti kuinka kovan hinnan joudut maksamaan jos mikään ei muutu etkä kunnioita omia tunteitasi etkä kuuntele itseäsi.
Voin kertoa että ilman toista voi elää ja ainoa mitä oikeastaan pelkäät on se "tyhjyys" joka tulee vastaan erotilanteessa. Eli joudut ikään kun tyhjän päälle kun ei ole toista siinä vierellä enää tukena ja turvana.
Rohkeasti vain rakentamaan omaa ja yhteistä elämäänne jossa voitte molemmat olla rauhassa ja voida hyvin.