Astro Foorumi

Haluaisin herättää keskustelua tästä aiheesta, "ensin pitää osata olla itsensä kanssa, ennen kuin voi osata olla toisen kanssa" on muodostunt nykyään joka paikkaan annettavaksi mantraksi, sen sijaan että se olisi tilannekohtainen neuvo. Jos taas ajattelee miten me vauvana tämän ihmistaipaleemme aloitamme, niin järjestys on pikemminkin toisinpäin. Ensin opettelemme olemaan toisen kanssa, jotta voimme osata olla itse. Aika lailla tämä on sellainen muna vai kana -dilemma, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tuo "ensin itse" neuvo on viisas, mutta unohdammeko me siihen keskittyessämme sen toisen puolen?



Lainaan tähän muutaman pätkän kiintymyssuhdeteoriaa käsittelevältä sivulta (Kiintymyssuhdeteorian lähtökohtia (http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/parisuhdetietoa-ammattilaisille/tietoa_parisuhdeammattilaisille/pariterapian_teorioita/kiintymyssuhdeteoria/kiintymyssuhdeteorian_lahtokohti/), Kiintymyssuhde ja parisuhde (http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/parisuhdetietoa-ammattilaisille/tietoa_parisuhdeammattilaisille/pariterapian_teorioita/kiintymyssuhdeteoria/kiintymyssuhde_ja_parisuhde/)):

"Meidän kulttuurissamme riippuvuus on patologisoitu, vaikka se on olennainen osa ihmisenä olemista, eikä lapsuuteen liittyvä piirre, josta pitää kasvaa irti."

"Ei ole olemassa täydellistä riippumattomuutta toisista tai ”yliriippuvuutta”. On ainoastaan toimivaa riippuvuutta tai toimimatonta riippuvuutta. Turvallinen riippuvuus synnyttää autonomian ja itseluottamuksen. Turvallinen riippuvuus ja autonomia ovat kolikon kaksi puolta, eivät toistensa vastakohtia. Mitä turvallisemmin olemme yhteydessä itselle tärkeisiin ihmisiin, sitä eriytyneempiä ja autonomisempia ihmisiä voimme olla. Monesti joidenkin ns. riippuvuuksien hoidossa lähdetään virheellisesti ohjaamaan asiakasta tai potilasta kohti erillisyyttä ja autonomiaa, vaikkei hän ole voinut luoda vielä yhteyttä ja läheisyyttä niihin ihmisiin, jotka voisivat toimia kiintymyssuhteen kohteina."

"Turvallinen kiintymyssuhde tarjoaa turvallisen perustan, josta käsin yksilö voi tutkia maailmaansa ja sopeutua ympäristöönsä. Tällainen perusta rohkaisee tutkimaan ympäristöä ja olemaan avoin uudelle tiedolle. Se edistää riskin ottamiseen tarvittavaa luottamusta, oppimista ja jatkuvasti uudelleen määrittää käsitystä itsestä ja maailmasta. Jos tällainen turvallinen perusta puuttuu, uhkana on kehityksen jumiutuminen ja ihmisen moniulotteisuuden kaventuminen, tuloksena voi olla korostetun yksiulotteinen ihminen."

"Elämme yhteiskunnassa, jonka olennainen piirre on muutos, erillisyys, yksilöllisyyden korostaminen. Olemme menettäneet entisajan yhteyden toisiin ihmisiin. Nykyajan ihminen elää kuin viidettä kansainvaellusta siirtyessään työn, koulutuksen ja paremman tulevaisuuden toivossa pois kotiseudulta tai pois kotimaastaan. Parisuhteen merkitys kasvaa tätä kautta, jolloin kumppaniin kohdistuu entistä enemmän odotuksia. Pelkistäen voidaan sanoa, että yksi ihmissuhde joutuu korvaamaan kokonaiseen yhteisöön liittyvät odotukset."




Olen ennen jostain syystä lähes ohittanut kiintymyssuhdeteorian, se ei ole herättänyt suurempia mielenkiintoja tai sitä ei ole esitetty mielenkiintoisella tavalla. Nyt kun olen hieman tutkaillut sitä, niin sieltähän löytyy ties mitä mielenkiintoista ajateltavaa.  :) Voin heitellä tähän ketjuun vielä kaikenlaista (vaikkapa yhteenvetoa eri mallien piirteistä), mutta aloitetaan nyt tällä.

Sellainen huomio tähän vielä, että tietenkään tälläisen lueskelun perusteella kenenkään ei kannata diagnosoida itseään, vaan ottaa tämä kaikki vain osaksi itsetutkiskelua. O0 Löydän itse esimerkiksi itsestäni piirteitä useammasta näistä, joka on itsetutkiskelun kannalta mielenkiintoista, ilman että yrittäisinkään löytää itselleni oikeaa diagnoosia. Kiintymyssuhdemalli ei ole sairas-terve -jaottelu, vaikka turvaton malli voikin stressitasojensa kautta olla lievästi yhteydessä alttiuteen sairastua. Kiintymyssuhdemalli ei myöskään ole yhteydessä siihen, ovatko lapsuuden kokemukset positiivisia vai negatiivisia. Se liittyy pikemminkin siihen, miten näitä kokemuksia käsittelee. Asia voi jopa olla pikemminkin päinvastoin kuin luontaisesti ajattelisi, nimittäin etäistävän kiintymyssuhdemallin omaava ihminen kuvaa lapsuuden kokemuksiaan usein hyvinkin positiivisiksi (ja mahdollisesti myös kokeekin niin), kun taas turvallisen kiintymysmallin omaava ihminen on avoin negatiivisille kokemuksille ja jakaa niitä.

Niin, en itse tiedä noista malleista hirveästi. Mutta täällä Maapallolla kun tunnutaan oppivan esim. karmallisten suhteiden sekä muun muassa peilaamisen kautta asioita, niin kuka voi sanoa mikä on toiselle oikea tapa? Voihan se olla vaihtelua yksinolon ja yhdessäolon välillä tai sitten vaikka molempien sekoitus samalla. Itse aion selvittää omat juttuni nyt riittävästi, ettei tarvitse enää seuraavaan suhteeseen tuoda vanhoja kaavoja, jotka eivät enää toimi. Armollisempaa kaikkia kohtaan, kantapään kautta opittuna. Mutta senkin tajuamiseen tarvitsin kuitenkin sen suhteen toiseen.

Juu, kiintymyssuhteet lapsuudessa toki vaikuttavat laajalti.

Homman juju kuitenkin on osittain myös siinä, että jos jotain niihin liittyviä ongelmia rupeaa aikuisena ratkomaan, se sujuu helpoimmin silloin kun EI ole parisuhteessa. Parisuhde haittaa ja hidastaa tämän tyyppisen itsetyöskentelyn onnistumista ja pahimmillaan tulee vielä sitten oksennettua asiaan täysin viattoman siipan niskaan niitä omia ongemia.

Yhteisöllisyys on sen sijaan minulle todella ruma kirosana. Yhteisöllisyys on nimittäin perinteisesti (=haja-asutusalueilla edelleen ja kollektivistisissa kulttuureissa Euroopan ulkopuolella myös) sitä, että yhteisö jonka mielenterveys on sama kuin sen vähiten tasapainoisen jäsenen mielenterveys ja ÄO sama kuin sen kaikkein vähiten älykkään jäsenen ÄO päättää tykönään mikä SEN mielestä on vaaraksi yhteisölle ja sitten kiusaamisen keinoja käyttäen nokkii poikkeavan joko ruotuun tai kokonaan  ulos yhteisöstä. Ja tämä yhteisön vaaraksi kokema asia voi olla vaikka väärä poliittinen suuntautuminen, seksuaali-identiteetti, pukeutumismaku, uskonto, ihonväri jne.  Ei kiitos.

Jos yhteisö koostuisi ainoastaan mieleltään tasapainoisista omat traumansa käsitelleistä täysin omasta elämästä poikkeavat elämäntavat hyväksyvistä ihmisistä, niin sitten ei ole ongelmaa. Mutta sellaisia yhteisöjä ei taida olla edes olemassa.

Mutta sinänsä hyvä aihe, sillä tuo toimiva/toimimaton riippuvuus todella värittää myös koko aikuiselämää. Toisaalta sitten asiaan vaikuttavat ainakin meikäläisellä asiat, jotka ovat peräisin ei tästä, vaan aiemmista inkarnaatioista. Samoin karmalliset jutut vaikuttavat jne.  Toisaalta ne voivat myös auttaa tämän asian työstämisessä; yksi tosi vaikea karmallinen suhde sai minut huomaamaan itsessäni nimenomaan näihin juttuihin liittyviä asioita, joiden osalta minun oli tarve tasapainottaa itseni. Mutta niin kauan kun se suhde oli päällä, ei asian kanssa voinut tehdä töitä, vaan pystyin ottamaan ko. asiat käsittelyyn vasta suhteen jälkeen - yksin ollessani.

Onhan ihminen toki laumaeläin, eli sikäli olemme ihan biologisestikin riippuvaisia toisistamme. Mutta yhteisöllisyys voi aivan yhtä hyvin olla tuhoisaa kuin tukevaa, jos yhteisössä on yksikin epätasapainoinen suvaitsematon jäsen, joka saa muut puolelleen.

Eivätkös kaikki suhteet ole karmallisia?

Ei voi välttyä siltä mielikuvalta, että suomea puhuvien keskuudessa
sana karma jotenkin alitajuisesti assosioituu sanaan karmea, ja siten saa aina negatiivisen arvolatauksen,
vaikka kaikki positiivinenkin elämässä johtuu ("hyvästä") karmasta...

 ???

EIvät välttämättä ole.

Tässä katsannossa - jolla ei siis ole yhtään mitään tekemistä intialaisen perinteen karmakäsityksen kanssa - sellaiset suhteet ovat karmallisia joissa tehdään tai maksetaan karmaa - eli puututaan siihen toisen vapaaseen tahtoon. Aina kun minä puhun karmasta, puhun siitä kryon-määritelmän mukaan eli karmaa tulee ihmisten välille kun ihminen  puuttuu toisen ihmisen vapaaseen tahtoon.

Sen vuoksi ne karmalliset ihmissuhteet tässä katsannossa ovat niitä hankalia/vahingollisia/tuhoavia: Toisen vapaaseen tahtoon puuttumisesta ei yleensä seuraa mitään kivaa, hyvää tai rakkaudellista.

Erikseen ovat sielunsopimukset suhteista, joissa ei ole mitään karmaa - niissä ei siis puututa toisen vapaaseen tahtoon, esim:
- Sielunsopimus siitä että perustetaan perhe ja hankitaan lapsia
-  Sielunsopimus siitä, että ihmissuhde tuo jommalle kummalle tai molemmille olennaista tietoa jostain asiasta
- Sielunsopimus siitä että ihmissuhde tuottaa jotain merkittävää toimintaa, esim keksinnön, hyväntekeväisyyttä tai kirjoitetaan vaikka yhdessä kirja tms.

Lisäys:
'Positiivista' karmaa voi sitten toki myös hankkia sillä että auttaa toista toteuttamaan vapaata tahtoaan: Köyhän taiteilijan mesenaatti esimerkiksi tekee näin, tai henkilö joka auttaa köyhää tuttua rahallisesti tai muutoin, jotta tämä voi opiskella haluamaansa alaa. Nämäkin maksellaan takaisin, eli toinen auttaa sitten vuorostaan jossain tulevassa inkarnaatiossa. Mutta näihin ihmiset eivät yleensä kiinnitä paljoa huomiota, koska ne eivät tuota mitään ongelmia. Voi ihan hyvin olla, että näitä on paljonkin, mutta kukapa nyt jäisi hirveästi pohtimaan sitä, miksi joku auttoi jossain tilanteessa? Ne hankalat tilanteet tuovat enemmän pohdintaa 'miksi näin'.

Niin, laitoin sen lähinnä tarkennuksena, ettei siinä lukisi vain "suhteiden sekä peilaamisen." Mutta tuo on hyvä pointti, että positiivinen karma on karmaa myös. Energia hakee aina tasapainoa ja se on karman osuutta. Tosin "karmallisista suhteista" puhuttaessa se yhdistetään useimmiten negatiiviseen, sillä se on varmaan nykyään monelle tämän hetkinen tilanne. Jotenkin tuo karma on sellainen sana, että sen tilalle olisi hyvä keksiä uusi. Tai eriyttää se useammaksi jotenkin noista useista eri uskontojen jne. käsityksistä. Tuntuu, että noita vivahde-eroja on niin paljon, joita joutuu aina selvittelemään.

Olen karmasta kohdannut kyllä pääpiirteittään kahta eri määritelmää:
Toinen on se vanha, jossa karmaa tulee lähes mistä tahansa ja jota ikävästi käytetään eliitin taholta massojen hallitsemiseen malliin 'ellet tee niinkuin käsketään, synnyt seuraavassa inkarnaatiossa torakaksi.' Sillä myös puolustellaan tuloeroja ja sitä että eliitti riistää massoja, se kas kun katsoo että riiston kohteeksi joutuminen taloudellisessa mielessä on ansaittu seuraus jostain mitä on ennen tehnyt. Kahden yksittäisen ihmisen välillä tämä toki voikin olla näin (A käyttää taloudellisesti hyväkseen B:tä, siten B tekee jossain myöhemmässä inkarnaatiossa saman A:lle), mutta kun kyse on luokkajaon puolustelemisesta yhteiskunnassa kyseessä on vain eliitin valtaa pönkittävä tekosyy. Siis maallisen ahneuden edistäminen hengellisellä tekosyyllä. (tähän se oksentava hymiö)

Sitten on tämä uudempi, joka rajoittaa karman ihmisten väliseen toimintaan. Siitä koen itse lähinnä oppineeni sen, että en puutu toisten vapaaseen tahtoon enkä anna toisten puuttua omaani. En siis enää tee karmaa enkä anna muiden tehdä sitä kanssani. Olenkin irtisanoutunut koko karmasysteemistä jo vuosia sitten (kun kuulin Kryon-kanavoinnista että se on mahdollista) ja ylläripylläri; sen jälkeen loppuivat kaikki ihmissuhdesaippuaoopperat kuin seinään.

Muiden oppimiskokemusten koen olevan karmasta irrallisia.

Hieman yleisesti tähän: Kiintymyssuhdemallit on perinteisesti esitetty ensimmäisen vuoden aikana lähes kiinteäksi muotoutuviksi malleiksi ja yksinkertaistetuimmissa jutuissa selitetty loppuelämää maalaavina tapoina, jotka vauvavuotena iskostuvat syvälle. Jos mallit siis tässä yhteydessä eivät tunnu tutuilta, voi olla, että on yhdistänyt ne vauvan kanssa olemiseen, näihin "vastaako vauvan itkuun oikea-aikaisesti, onko emotionaalisesti läsnä" -juttuihin. (Heitän kuitenkin noita yhteenvetoja malleista tähän vielä, kun ehdin.)

Kiintymyssuhdeteoriassa kiintymyssuhdemalli muotoutuu elämän tärkeimmissä ihmissuhteissa. Ensimmäisen ikävuoden aikana muodostunut malli on toki vahva, mutta malli muotoutuu myös myöhemmissä lähimmissä suhteissa ja sitä voi käsitellä itsekin pohtien. Rupesin miettimään sitä, kuinka suuri merkitys tällä myöhemmällä muotoutumisella on. Esimerkiksi eräässä suomalaisessa tutkimuksessa äideistä 69%:lla oli turvallinen kiintymyssuhde, 22%:lla etäistävä kiintymyssuhde ja 8%:lla jumiutunut kiintymyssuhde. Isistä 42%:lla oli turvallinen kiintymyssuhde, 53%:lla etäistävä kiintymyssuhde ja 6%:lla jumiutunut kiintymyssuhde. Sen sijaan pienillä lapsilla sukupuolten välillä ei ole havaittu eroa kiintymyssuhdemallien esiintymisessä. Tästä voisi päätellä, että aikuisuuden kiintymyssuhdemallia muokkaa myöhemmässä iässä kohdatut sukupuoliodotukset. Epäilen myös vahvasti, että poikavauvojen annettaisiin itkeä enemmän yksinään ja tyttövauvojen itkuihin vastattaisiin nopeammin, tai muuten tällä saralla kohdeltaisiin vauvoja eri tavalla.

Malli ei siis välttämättä ole kiinteä vauvana opittu tapa toimia ja tuntea, johon liittyviä ongelmia aikuisena mahdollisesti työstäisi, vaan se voi olla enemmänkin elämän kulun mukaan mukautuva ja elävä.

Jäin miettimään myös sitä, että ns. puhdas itsenäisyys on tavallaan harhaa, sillä mielemme muotoutuu alunperin sosiaalisen kontaktin kautta. Kun vauva syntyy maailmaan, hän oppii ja on ensikosketuksissa siihen äitinsä kautta, sen symbioosin kautta minkä äidin (tai lähimmän hoitajan) ja vauvan sanotaan muodostavan. Tämän jälkeen hänelle alkaa kehittyä kokemus itsestään äidistä erillisenä. Meidän "itsenäinen minämme" on siis muotoutunut sen kautta, mitä olemme lähimmissä ihmissuhteissamme kokeneet. Käsittelemme sitä yksin itsenäisesti, mutta käsittelemme sitä tavoilla, jotka meille ovat muodostuneet tuossa ensimmäisessä symbioosissa tai sitä seuraavissa läheisissä kontakteissa, tai joita jostakin omaksumme. Ei voi olla itseä ellei ole itseä suhteessa muihin, jolloin ei voi tietää kuka on, ellei tiedä keitä muut ovat ja miten itse suhteutuu heihin.. (filosofisella tuulella olen näemmä, toivottavasti nyt edes joku ymmärtää  :coolsmiley:)

Mutta siis monet asiat, mitkä koemme omiksi jutuiksemme, mitkä tekevät meistä meidät, pohjaavat siihen miten meihin on suhtauduttu, mitä olemme ihmissuhteissamme kokeneet. Kiintymyssuhdemallit juuri avaavat tätä ajatusta, sillä ne syntyvät muun muassa sen kautta miten meihin suhtaudutaan, ja ne vaikuttavat siihen, miten toimimme, ajattelemme, tulkitsemme ja päätämme. (Huomautuksena tähän se, että kiintymyssuhdemallit aktivoituvat kiintymyssuhteissa ja kiintymyskäyttäytymistä laukaisevissa tilanteissa kuten stressin tai pelon sävyttämät tilanteet, tilanteissa joissa tarvitsee turvaa itsensä ulkopuolelta. Ne eivät siis vaikuta ainakaan yhtä suorasti kaikkiin elämän osa-alueisiin. Itse asiassa tämä koko näkökulma perustaa sille ajatukselle, että ihminen ei täysin yksin selviä, ja niissä tilanteissa missä tarvitsemme apua ja turvaa, astuu kiintymyskäyttäytyminen esille. Opimme tulkitsemaan maailmaa sitä kautta, miten maailma meihin suhtautuu, ja sitä kautta opimme olettamaan miten saamme apua kun sitä tarvitsemme.)

Tästä näkökulmasta nuo yhteisössä olemassa olevat traumat ovat olemassa ikään kuin kollektiivisesti. Kun olet ihmissuhteessa, olet siinä sekä niiden negatiivisten että positiivisten asioiden kanssa, ja kukaan tuskin on traumaton. Ja kun olet suhteessa yhden ihmisen kanssa, olet sitä kautta linkittynyt myös niiden ihmisten negatiivisiin ja positiivisiin asioihin, joiden kanssa tämä tuntemasi ihminen on läheinen. Jo se, että sinulla on lapsena ollut joku henkilö, joka sinua on hoitanut, linkittää sinut yhteisön traumoihin, sillä tämä henkilö on vaikuttanut siihen, miten minuutesi on muodostunut. Ja koska tämä ihminen on vaikuttanut siihen, miten minuutesi on muodostunut, hän vaikuttaa myös siihen, miten päätät omia traumojasi käsitellä. Traumavapaus on siis sinänsä paradoksi. (Ja filosofista taas..  ::))

Seuraava kysymys olisi se, voiko asioita täysin kokonaan käsitellä yksin? Karman näkökulma, hyvä pointti, sen mukaan toisten kautta on tarkoitus oppia. Mutta entä jos haluaa oppia yksin, mihin pisteeseen asti tai millä tavoilla se on mahdollista jos on? Täytyy jatkaa tästä myöhemmin, kun nyt jo on kilometriviestiä pukannut..  ::)

Hyvää pohdintaa Ave^^! Mielestäni asioita voi käsitellä täysin yksin, mutta ilman vuorovaikutusta maailman kanssa siitä voi syntyä mitä vaan. Onko se käsittelyn lopputulos sitten kestävä, jos sitä ei ole testattu missään muualla kuin omassa päässä? Voiko ilman vuorovaikutusta tois(t)en kanssa syntyä yhtä monipuolisia ratkaisuja, kuin yhdessä? Olemmeko kaikki lopulta yhtä ja siten asioiden käsittely mahdollisimman laajassa mittakaavassa on suurimmat mahdollisuudet avaava toimintatapa?

Tuo asioiden käsittely yksin on mielestäni erittäin hedelmällistä, mutta ilman omien ajatusten läpikäyntiä reaalimaailmassa todellista kehitystä on vaikea saavuttaa. Se vaivalla kasattu korttitalo kun voi tässä mahdollisuuksia täynnä olevassa maailmassa luhistua tuosta noin vain, jos niikseen tulee. :) Mutta tosiaan, tietoisuus voi olla aika sokea omalle luonteelleen, jos sillä ei ole heijastepintaa tarjolla. Mutta kyllä se mieli yksinkin heijastelee, varmasti yksilöstä riippuen kuinka paljon ja miten. Eräässä elokuvassakin se heijastui pyöreäpäiseen Wilsoniin. Toisaalta jos ne mallit on opittu syntymästä lähtien muualta niin samalla tavalla ne varmaan ymmärretään ja muunnetaankin - vai mitä mieltä olette?

Noh minä olen toipunut itsetyöskentelyn avulla asioista, joiden jälkeen useimmiten päädytään katuojaan, suljetulle osastolle tai hautausmaalle. Minä tosin tein itsekseni myös asioita, joihin toiset tarvitsevat matkaoppaksi terapeutin, kuten kognitiivis-behavioristista pään säätöä. Uskon että tässä vaikuttaa temperamentti: Toiset haluavat/voivat tehdä ne asiat yksikseen, toiset taas haluavat sille omalle työlle matkaoppaaksi sen terapeutin. Toisia ihmisiä oli mukana minun prosessissani vertaisryhmien muodossa (ei auttanut juuri mitään) sekä muutamilla kursseilla joissa oli paikalla muita ihmisiä. Tärkein oli kuitenkin se oma pään säätäminen.

Asialla on tavallaan kaksi puolta: Parisuhteessa ollessa monia asioita on hankala/mahdoton käsitellä, mutta sen onko onnistunut hommassa pystyy sitten testaamaan oikein kunnolla vasta siinä seuraavassa parisuhteessa. Eli ihan oikea on se arvio, että vasta muiden ihmisten kanssa pystyy sitten näkemään sen oman edistymisensä näissä asioissa. Toisaalta en minä työskentelyni aikana erakkona elänyt, kunhan en vain ollut parisuhteessa. Pystyin sikäli ihan koko ajan huomaamaan  missä mennään sen vuoksi että monet ongelmat aktivoituvat myös muissa ihmissuhteissa kuin parisuhteessa, kavereiden kanssa, työpaikalla jne. Parisuhteen voisin sanoa olevan vain sitten se viimeinen tulikoe jossa testataan kuinka hyvään tulokseen on päästy. Mutta ellei oikeasti elä erakkomökissä niin niitä peilejä omalle edistymiselle ovat ihan kaikki kohdatut ihmiset.

Tämä tosiaan, Suomessa perinteisesti on suosittu etäistävää kasvatustyyliä. Kiintymyssuhdemallin on todettu olevan vahvasti periytyvä (ei kokonaan), mutta näitä on mitattu siitä äitiyden/isyyden hetken mallista. Nimittäin jos suurimalla osalla äideistä tuossa tutkimuksessa, mistä yllä kirjoitin, oli turvallinen kiintymyssuhde, niin tämä Suomen perinteinen kasvatustyyli ei kuitenkaan saanut aikaan sitä, että meillä suurimmalla osalla olisi etäistävä kiintymyssuhdemalli täällä Suomessa. Vaikkakin usein kuulee itsenäisyyttä ihailtavan aika etäistävästi. Ehkä se äitiys jollain tapaa muuttaa kiintymyssuhdemallia kohti sitä turvallisempaa, luonnostaan alkaa ihailla vähemmän etäistävää itsenäisyyttä? Onhan siinä se, että lapsenkin kanssa oleva suhde on uusi kokemus läheisestä ihmissuhteesta, ja siinä taas hyvä mahdollisuus uusille kokemuksille ja omien taipumusten käsittelylle.

Hmm-mm, tuo peilaaminen. Erilaiset ihmissuhteethan peilaavat eri tavalla ja eri osia meistä. Vanhemmat, sisarukset, ystävät, parisuhde, omat lapset, kaikki peilaavat eri tavalla. Ehkäpä siis, jos tuntuu olevan jatkuvasti vaikeuksia vaikkapa vain parisuhteissa riippumatta kenen kanssa on suhteessa, voi olla niinkin, että ei hyväksy sitä puolta itsestään mitä tuon tyyppinen suhde peilaa, tuli näin tässä mieleen. Muut suhteet kun eivät peilaa ihan samalla tavalla. Peilaaminen on asioiden testaamisen lisäksi myös asioiden huomaamista, voiko käsittelemistä vaativia ongelmia huomata ilman peilaamista? Tässä peilaamisenkin näkökulmassa on mielenkiintoinen on tuo lause tuolta yllä linkittämältäni sivulta: "Pelkistäen voidaan sanoa, että yksi ihmissuhde joutuu korvaamaan kokonaiseen yhteisöön liittyvät odotukset.". Parisuhde ei kuitenkaan voi olla kaikki suhteet. Jos peilaa itseään vain sen kautta, voi useampi puoli itsestä jäädä huomaamatta. Toinen asia on tietenkin se, tarvitseeko kaikkea huomatakaan, jos elämä sujuu hyvin.

Toisaalta sitten tämä, että kun ajatellaan itsenäisesti toteutettujen ajattelutapojen ja asioiden käsittelytapojen olevan muodostuneita osittain tai enemmän sen kautta miten on ollut kontaktissa muihin, niin nämä edeltävät kontaktit siihen miten käsittelemme ja koemme asioiden tulevan käsitellyiksi. Milloin koemme asioiden olevan hyvin, mikä meille on se mittari, se pohjaa esimerkiksi näissä kiintymyssuhdeasioissa siihen miten koemme olomme turvalliseksi, eli ihmissuhteiden kautta muodostuneisiin asioihin. Siten voidaan pohtia tätä lainausta: "Monesti joidenkin ns. riippuvuuksien hoidossa lähdetään virheellisesti ohjaamaan asiakasta tai potilasta kohti erillisyyttä ja autonomiaa, vaikkei hän ole voinut luoda vielä yhteyttä ja läheisyyttä niihin ihmisiin, jotka voisivat toimia kiintymyssuhteen kohteina.". En haluaisi määrittää kauheasti tuota turvallinen hyvä - turvaton huono -asetelmaa, vaan ajatusta muuten miettiä. Jos siis esimerkiksi on tottunut tietyn määrän tunteiden ilmaisua tuovan turvallisen olon, ei varmaankaan pyri käsittelemään ongelmiaan pyrkimällä ilmaisemaan tunteitaan enemmän tai vähemmän, sillä kokee sen vaihtoehdon mahdollisesti epäterveeksi. Samoin tietenkin tämä paranemisen näkökulma, että jos pohjalla ei ole kokemusta vaikkapa siitä, että olisi arvostettu, voi pyrkiä itsenäisyyteen väärillä tavoilla, törmäten aina seinään. Kaikki toimintamallit mitä on oppinut, ja mitkä tekevät olon turvalliseksi, pohjaavat siihen ettei koe ansaitsevansa arvostusta. Tai sitten kokea olevansa itsenäinen kuitenkin tilanteen ollessa riippuvaisuutta, kuten ollessa itsenäinen silloin kun on muiden silmissä itsenäinen tms. Pointtina tässä on se, että on oppinut näillä toimintamalleilla hakemaan turvaa, eli ne tuovat luonnostaan hyvän olon, niitä kohti pyrkii, myös käsitellessään ongelmiaan.

Kiintymyssuhdemallit tuovatkin pöytään juuri sen ajatuksen, että kaikki taipumukset eivät ole synnynnäisistä asioista kuten temperamentista kiinni, mutta ne voivat olla niiden kaltaisia, yhtä luontaisia tapoja toimia. No joo, perimä vai ympäristö -keskusteluhan on aina voimassa.. Mutta siis, voiko tällaista taipumusta muuttaa ilman uusia tunnemuistiin koodautuvia kokemuksia ihmissuhteissa? Varmaankin voi, ei kai mikään ole ehdotonta, mutta helppoa se ei taida olla, tunnemuistin koodaaminen yksin ilman siihen liittyviä kokemuksia?

Mielenkiintoinen näkökulma tämä. Tavallaan, kun jos emme voi välttää yhteisön vaikutusta minuutemme rakentumiseen, miksei ottaa siitä hyöty irti?  8) Yksinkertaisimmillaan, jos emme ole pelkästään erillisiä, meillä on valmius ymmärtää muita, tunnetasolla kokien. Tähän muuten noissa kiintymyssuhdemalleissakin paljon viitataan, mutta palaan siihen vielä myöhemmin. New age -tyyppisesti ajateltuna taas voimme ammentaa itsellemme sieltä kollektiivisesta tajunnasta ( 8)), saada laajempaa ymmärrystä.

Perimä/ympäristö kuvio on hankala asia myös sen vuoksi että erilainen perimä tuottaa erilaista palautetta ympäristöltä;
hyvin tyypillinen asia missä ihmiset eroavat toisistaan on hermoston ärsytysherkkyys.

Minä ja yksi hyvä kaverini olemme oiva esimerkki ääripäistä:
Kaveri oli itkuinen ja vatsavaivainen lapsi jota kovat äänet häiritsivät ja joka leikki-iässä ei suostunut käyttämään kuin lähes puhki kuluneita vaatteita, kun vähänkään karheampi kangas kuulemma oli kivulias. Herkkävatsaisuus ilmeni myös ruokanirsoiluna.
MInä taas olin tyytyväinen ja hyvin nukkuva lapsi joka söi innolla kaiken mitä eteen tuli ja leikin hiekkalaatikolla tyytyväisenä hiekkaa silmissä valittamatta, äiti sitten kauhistui huomatessaan molemmat alaluomen sisäpinnat hiekassa, kun tarkisti miksi silmät punoittavat. MInä en ollut edes noteerannut moista.

Vanhemmat reagoivat tahtomattaankin siihen mitä se synnynnäinen hermoston ärsytysherkkyyden aste vaikuttaa, vaikka kuinka yrittäisivät lapsiaan kohdella samalla tavoin. Eli erilaiset lapset saavat erilaista palautetta ja se sitten vielä  voi vahvistaa näitä eroja suuresti.

Minun traumaattisimmat kokemukseni joiden  vuoksi jouduin sitä työskentelyä tekmään olivat onneksi vasta alkaen 10-vuotiaasta ja minulla on ollut harvinaisen hyvä onni lapsuuteni kiintymyssuhteissa, vaikka lapsuudenkodissakin joitain ongelmia oli, ja muutenkin sain olla ihan mitä halusin, eikä minua yritetty kasvattaa esim tietynlaiseen naisen rooliin, mikä oli 1960-luvulla aika harvinaista. Se sitten varmaan osaltaan teki helpommaksi käsitellä vähän myöhemmin syntyneitä traumoja ihan itsekseen.

Minä kohtasin aikoinaan melko samanlaisia omien traumojeni tuottamia ongelmia sekä kaverisuhteissa että parisuhteissa, parisuhteissa ne omat ongelmat vain tulivat esiin paljon voimakkaammin ja pakottavampina. Mutta tuo tietysti varmaan riippuu siitä mitä ne omat ongelmat ovat; minulla olivat pääasiallisesti sitä tavanomaista 'läheisriippuvuutta' eli otin liikaa vastuuta toisten ihmisten elämästä sen sijaan että olisin pitänyt ensisijaisesti huolta itsestäni + sitten tähän kuvioon hyvin usein liittyvät täydellisyydentavoittelu ja hyväksynnän ostaminen suorittamisella.

Kiintymyssuhdemallit ovat minulle tuttuja. On kai se sellainen nyrkkisääntö, että jos on ollut turvallinen lapsuus, niin parisuhteetkin ovat helpommin terveellä suhteella ja toisin päin. Mutta ei tämä tietenkään joka tapaukseen päde. Kun lukee ihmisten elämäntarinoita, niin joskus ihan tuurilla on vaikutusta siihen, miten asiat lutviutuvat.

Mieleen on jäänyt Virpi Hämeen-Anttilan tarinat omasta lapsuudestaan ja hänen nuorehkona solmitusta avioliitostaan. Hän on pitänyt itseään onnekkaana, kun vaikeasta taustasta huolimatta on onnistunut löytämään hyvän miehen. Toki parisuhde vaatii työtä, mutta ei avioeroa ole tarvinnut ottaa sen takia, että omat traumansa saisi työstettyä pois.

http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2012-10-11/piilosta-pois

Hyvä artikkeli tuossa linkissä. Kiitos Lilli, että jaoit!  :smitten:

Noniinh, nyt voisin pistää tähän niitä mitä olen muistion perälle koonnut. Jotenkin näiden pohtiminen availee mulle nyt paljon ajatuksia, pitää sellainen omakohtainen avautumisviesti vielä jossain vaiheessa kirjoitella. :) Kiitos Lillille tuosta linkistä, mielenkiintoista luettavaa.

On varmasti vaikea tietää johtuuko mikäkin synnynnäisestä seikasta vai mistä, siksi näitäkään ei tosiaan kannata itse lähteä diagnosoimaan itselleen (tai lapselleen varsinkaan!). Monet näistä alla kuvatuista piirteistä voivat ihan hyvin liittyä johonkin muuhun kuin kiintymyssuhdemalliin, tai niitä kaikkia ei ilmene. Huomiona se, että nämä aktivoituvat useinmiten vain kiintymyssuhteisiin liittyvissä tilanteissa, eli esimerkiksi takertuvan mallin epäselvä tapa kertoa ilmenee vain kerrottaessa näistä kokemuksista, muuten henkilö voi olla hyvinkin selkeä puhuja.

Omatakseen turvallisen kiintymysmallin ei tarvitse myöskään olla täydellinen ja täyttää koko alla olevaa listaa, vaan kaikenlaista käsiteltävää elämässä silti on. Lapsuuden kiintymysmallista puhuttaessa riittää myös, että on ollut yksikin aikuinen, johon kiintyä turvallisesti. Tällöin myös paljon kielteisiä asioita lapsuudessaan kokenut voi olla turvallisesti kiintynyt ja käsitellä näitä kielteisiä asioita turvallisen kiintymysmallinsa kautta. Kiintymysmalli on voinut myös oman kehittymisen ja uusien positiivisten kokemusten kautta muuttua turvattomasta turvalliseksi. Lisäksi turvattomienkaan kiintymysmallien ei tarvitse ilmetä kielteisimmässä muodossaan (vaikka joskus toki niinkin on), vaan ne voivat olla osa ihan hyvää ja onnellista elämää. Nämä vain kuulostavat usein niin kielteisiltä, mutta ei niiden tarvitse olla.

Olen koonnut nämä tähän nyt aikuisen näkökulmasta. Ensimmäiseksi olen hahmottamista auttamaan laittanut nuo vauvavuoden esimerkit niille, joille nämä mallit eivät ole tuttuja. Muuten näissä ei tarvitse jämähtää sinne lapsuuden kokemusten ruotimiseen pelkästään (ellei juuri se sitten satu kiinnostamaan), antavat miettimistä muuhunkin. Mutta noista vauvavuoden esimerkeistä vielä ties kuinka monennen kerran, älkää diagnosoiko itseänne äitinä/isänä, nämä ovat todella lyhyitä ja yksinkertaistettuja esimerkkejä! Kuka tahansa on joskus väsynyt, eikä jaksa aina olla läsnä. Ja jos ei jaksa, niin se hyvinvoiva vanhempi on lapselle aina parempi vaihtoehto kuin väkisin yritetty "hyvä" kasvatus. Vanhemman käyttäytymiseen ja suhteeseen on aina vaikutusta myös sillä millainen lapsi on esimerkiksi temperamentiltaan. Ns. helpon vauvan tarpeisiin voi olla helpompi vastata (ellei sitten olekin päinvastoin, jos pitäisi osata pienen pienistä merkeistä lukea mitä vauva tarvitsee), puhumattakaan siitä taas jos vauvalla on kovia vaivoja mihin ei edes pysty vaikuttamaan ja väsyy itse unenpuutteessa.

Alkuläpätykset sikseen, tässä tätä yhteenvetoa malleista:


turvallinen

- vauvavuoden esimerkki: vauvan itkuun ja tarpeisiin on vastattu, hoitaja on ollut emotionaalisesti läsnä ja auttanut vauvaa käsittelemään sekä kielteisiä että myönteisiä tunteita peilaamalla niitä vahvistetusti takaisin (vahvistettu peilaaminen = hoitaja tunnistaa vauvan tunnetilan ja peilaa sen takaisin tilanteeseen sopivaksi muutettuna, esim. "olet nyt surullinen, mutta se helpottaa kohta")
- myönteinen käsitys itsestä ja myönteinen käsitys toisista
- luottaa saavansa apua tarvitessaan, jolloin uskaltaa toimia itsenäisesti ja auttaa myös muita
- osaa arvioida toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita, ymmärtää toista sekä loogisesti että tunnepohjalta
- muista erillinen oma identiteetti, osaa ymmärtää miksi häntä on kohdeltu niin kuin on kohdeltu, eikä syytä tai alistu
- on valmis muuttamaan sen hetkisiä käsityksiään
- palautuu esimerkiksi muussa elämässään kohtaamastaan stressistä läheisen ihmissuhteen avulla, läheinen ihmissuhde auttaa käsittelemään ongelmia

käytännön ilmenemisiä:
- kun sanoo kokemustensa olevan hyviä/huonoja/mitä vain, perustelee tätä uskottavilla ja osuvilla kertomuksilla (vrt. "minua rakastettiin, äidilläni oli esimerkiksi sellainen oma hassuääni, jolla hän osasi lohduttaa minua kun olin surullinen")
- kertoo kokemuksistaan uskottavasti ja ymmärrettävästi
- kuvaa muita ihmisiä ymmärtävästi, ei syyttävästi tai nojaten jonkun toisen kaikkitietävään auktoriteettiin
- ei pelkää puhua negatiivisista kokemuksista
- on avoin uusille mielipiteille keskustelun aikana


etäistävä/välttelevä

- vauvavuoden esimerkki: vauvan itkuun ja hätään ei ole vastattu, hoitaja on usein ollut olematta emotionaalisesti läsnä tai hoitaja on peilannut vauvan tunnetilat vääristyneesti, esim. systemaattisesti ollut huomioimatta vauvan kielteisiä tuntemuksia ja peilannut päälle myönteisiä tunteita
- myönteinen käsitys itsestä, kielteinen käsitys toisista
- eli ei luota saavansa muilta apua tarvitessaan
- vaikea käsitellä negatiivisia tunteita ja sitä, että itse tarvitsee muita
- itsenäisyyden ihanne, korostuneen hyvän oloinen itsetunto
- ei halua/pysty pyytämään apua, käsittelee asiat mielummin yksin kuin muiden kanssa, ei hae turvaa muista, ahdistuessaan ottaa etäisyyttä muihin
- myönteinen käsitys itsestä syntynyt omien saavutusten kautta, joko ei arvota ihmissuhteissa tulleita kokemuksia tai yrittää olla ajattelematta niitä eheytyäkseen
- koska myönteinen käsitys itsestä rakentuu omien saavutusten tai ominaisuuksien varaan, voi olla vaikeaa kohdata epäonnistumista tai omaa tyhmyyttä/heikkoutta/huonoutta, voi olla tärkeää luoda itsestään viisas/hyvä kuva ja vaikea myöntää tehneensä väärin
- vaikeus arvioida toisen ihmisen ajatuksia tai tunteita, vaikea ymmärtää sellaista mikä ei kosketa itseä, äärimmillään voi myös "päättää" itse mitä toinen ajattelee tai tuntee, lievimmillään ei ajattele asiaa tai ei välitä

käytännön ilmenemisiä:
- vaikeus muistaa kiintymyssuhteeseen liittyviä (lähteessä lapsuuden) kokemuksia
- tai määrittää kokemuksensa esimerkiksi hyviksi/normaaleiksi, mutta kuvailee tätä hyvää/normaalia jotenkin ulkokohtaisesti tai ristiriitaisesti (vrt. "minua rakastettiin, koska minulle ostettiin paljon vaatteita")
- tai eräässä harvinaisemmassa etäistävän mallin alatyypissä kuvaa muita ihmisiä halveksivasti
- pyrkii normaaliuteen ja kuvaa menneisyyden kokemuksiaan hyviksi tai normaaleiksi
- korostaa, miten kokemukset ovat vahvistaneet häntä


jumiutunut/takertuva

- vauvavuoden esimerkki: vauvan itkuun ja tarpeisiin vastattu epäjohdonmukaisesti ja ristiriitaisesti, hoitaja on peilannut vauvan tunnetiloja suoraan, esim. viestimällä omaa ahdistusta itkevälle vauvalle
- kielteinen käsitys itsestä, myönteinen käsitys toisista
- yksin jääminen ahdistaa
- vähättelee itseään
- yrittää jatkuvasti miellyttää kaikkia toisen tarpeita, joka voi johtaa siihen että alkaa pitää toista hyväksikäyttäjänä/ailahtelevana/narsistina/kamalana ihmisenä tms.
- elää vanhoja tunnekokemuksia yhä vahvasti
- vaikeus säädellä tunteita, voimakkaita negatiivisia tunteita
- vaikeus arvioida toisen ihmisen ajatuksia tai tunteita, omaksuu toisen määritelmät itsestään suoraan osaksi minäkuvaansa miettimättä tämän sanojen taustalla olevia motiiveja

käytännön ilmenemisiä:
- kuvaa kiintymyssuhteisiin liittyviä tapahtumia epäselvästi, voi esimerkiksi jättää lauseita kesken tai käyttää sanoja, jotka eivät tarkoita mitään
- sanoo käsitelleensä ongelmansa (vrt. "se on niin kauhea ihminen, että mulla oli kauhea työ käsitellä ne ongelmat mitä se mulle aiheutti"), mutta on yhä voimakkaassa tunnelatauksessa


jäsentymätön/pelokas

- vauvavuoden esimerkki: hoitaja on ollut uhkaava tai pelottava, arvaamaton
- kielteinen käsitys itsestä ja kielteinen käsitys toisista
- kaipaa läheisyyttä, mutta kokee ettei sitä ansaitse eikä saakaan
- vaikeus hahmottaa toisen ihmisen ajatuksia tai tunteita, koska sen kohtaaminen on pelottavaa (oppinut, että toiset ajattelevat itsestä kielteisesti tai joskus äärimmillään jopa haluavat vahingoittaa)
- koska ei uskalla hahmottaa toiselle omaa mieltä, voi pitää ihmisiä kasvottomina samankaltaisena (robottimaisesti toimivana) joukkona, kuvitella ja olettaa mitä toinen ajattelee tai tuntee, tai kehittää fantasioita

käytännön ilmenemisiä:
- kertoo kokemuksistaan välillä epäloogisesti tai epäuskottavasti

Yksinkertaisuudessaanhan tämä näissä oleva ajatus tarkoittaa, että ihminen tarvitsee elämäänsä edes yhden sellaisen ihmissuhteen, missä tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on. Se, että yksin yrittää hyväksyä itsensä, ei välttämättä riitä, koska siihen ei ole helppo päästä ilman konkreettisia kokemuksia ihmissuhteista. Toinen asia on sitten se, miten suostuu huomaamaan näitä hyväksymisen kokemuksia, ja siinä on varmaankin se oman käsittelyn paikka. Noin keskivertoelämää ajatellen sanoisin, että kaikki voivat saada jonkinlaisia hyväksytyksitulemisen kokemuksia jossain vaiheessa, jos niitä suostuu/pystyy huomaamaan. Mutta jos niitä ei ollenkaan läheisimmistä ihmissuhteista tule, voi olla vaikeaa rakentaa niiden päälle..

Ekle tuolla kirjoitteli, ettei pysty parisuhteessa käsittelemään ongelmiaan. Musta taas tuntuu, että mulla on nyt ollut päinvastoin. Tämä suhde mikä mulla nyt on, on mulle sellainen tukipilari, joka auttaa avautumaan niille ongelmille, kun on se turvallinen pilari siellä turvana. Olisi jotenkin ollut ihan tyhmää olla aloittamatta suhdetta ajatelleen, että ei, mun pitää nyt ensin yksin selvittää nää jutut, kun itse asiassa olisin pystynyt siihen varmaankin huonommin yksin kuin mitä nyt tässä suhteessa olen päässyt selvittelemään asioita. Se mitä näissä kiintymyssuhdejutuissa on sanottu, että kun on turvallinen perusta, uskaltaa lähteä tutkailemaan maailmaa, niin se on pitänyt paikkansa. Se ei ole mennyt niin, että olisin riippautunut tähän suhteeseen (vaikka tietenkin se peruspilarini järkkyisi, jos suhde kaatuisi), vaan mulla on mun oma rohkeuteni ja kykyni selvitä itse kehittynyt paremmin näin. Ne ovat niinkuin vain tulleet, sellainen rauhallinen hyväksyminen ja ymmärrys. Tosin, mun ongelmani ovat toimineet niin, että ne eivät kaikkein läheisimmissä suhteissa niin ilmene, eli sen jälkeen kun ollaan siirrytty seurustelusuhteesta parisuhteeseen, niin niitä ei oikein ollenkaan ole mieheeni kohdistunut. Mutta jos niitä kohdistuisi koko ajan mieheeni, niin silloin tämä suhde ei tietenkään toimisi peruspilarina, ja siinä mielessä yksin selvittely voisi olla parempi vaihtoehto, vähintäänkin sitä peruspilaria tarvitsisi jostakin muualta kuten vaikkapa sitten terapiasta tai ystäviltä.

En pystyNYT. Imperfekti, ei enää ongelmaa. Mutta syy siihen oli nimenomaan siinä mitä ne ongelmat olivat:
Ne olivat jonkin verran 'sekamuotoisia' voisin sanoa, mutta parisuhteessa aika isosti sitä mallia jumiutunut/takertuva vaikkakaan eivät tuon aiemman kuvauksen mukaisesti mitenkään tarkkaan ja ehkä juuri siksi että tilani ei ollut peräisin varhaislapsuudesta vaan vasta sieltä pääle 10-vuotiaasta.

Jos on ihmissuhderiippuvainen - rakentaa itsetuntoaan parisuhteen perusteella ja ottaa vastuuta toisen elämästä siinä parisuhteessa, kuten minä silloin tein, niin semmoisesta on aika vaikea parantua parisuhteessa ollessa kun perusongelma on kyvyttömyys olla ILMAN parisuhdetta... Ei se alkoholistikaan parane ryyppäämisestä ryyppäämällä.

Jos ongelmani olisivat olleet muunlaisia, luulen että parisuhteessa oleminen ei olisi samalla tavoin haitannut niiden käsittelyä.

Ghede  :smitten: :smitten:
Kyllähän miehetkin ovat tunteellisia, vaikka varmaankin tiesit sen jo.

Mutta niin miksi, miksi kulttuurissamme toiseen nojaaminen on huono asia. Miksei voi nousta toisen avulla?

Itselläni on ollut selkeästi tämä välttelevä/estynyt kiintymyssuhdemalli. Ihmissuhteissa on ollut taipumusta pitää kumppaneihin henkistä etäisyyttä, vaikka suhde muuten olisi ollut hyvinkin seksuaalinen. Vedän helposti puoleeni epävakaita tyyppejä, joiden tunneilmaisu on hyvin dramaattista, siis täsmälleen päinvastaista, mitä se minulla on.   

Kuulun kuitenkin myös niihin ihmisiin, joita parisuhde on paljon eheyttänyt. Tähän mennessä pisin parisuhteeni alkoi 25-vuotiaana ja mies oli luultavimmin saanut turvallisen kiintymysmallin. Häntä ei kiinnostanut lainkaan minun terapointini (hyvä niin), mutta pelkästään omalla mallillaan ja tyylillään sain häneltä hyväksymiskokemuksia, jolloin itsetuntoni koheni huomattavasti. Myös työyhteisö oli todella lämminhenkinen, joka sekin vapautti minua pahimmista neurooseistani muutamassa vuodessa. Suurimmat kipukohdat ja traumat on käsitelty niin ikään lyhyehkön parisuhteen laukaisemana, joten en voi mitenkään vähätellä ihmissuhteita oman kasvun edistäjinä.

Joidenkin arvioiden mukaan 75% kiintymyssuhdemalleista ovat pysyviä ja periytyvät äidiltä lapsille. N. 25% pystyy työstämään omat mallinsa joksikin muuksi. Netissä on ainakin joskus ollut testejä, joissa omaa kiintymyssuhdemallia voi arvioida. Minulla sen pitäisi olla tätä nykyä turvallinen ja ehkä se sitä onkin nyt.  Kasvuprosessin seuraus on kuitenkin se, että ymmärrän helposti traumatisoituneita ihmisiä. Miehelläkin oli varsin menetystentäyteinen teini-ikä ja niitä juttuja setvitään kai edelleenkin.

Löysin kiintymyssuhdemallitestin englanniksi netistä:
http://www.web-research-design.net/cgi-bin/crq/crq.pl

Ja tämmöiset tulokset tuli testistä:
"According to your questionnaire responses, your attachment-related anxiety score is 2.00, on a scale ranging from 1 (low anxiety) to 7 (high anxiety). Your attachment-related avoidance score is 3.56, on a scale ranging from 1 (low avoidance) to 7 (high avoidance).

Combining your anxiety and avoidance scores, you fall into the secure region of the space. Previous research on attachment styles indicates that secure people tend to have relatively enduring and satisfying relationships. They are comfortable expressing their emotions, and tend not to suffer from depression and other psychological disorders."

Siinä oli sitten semmoinen nelikenttä-koordinaatisto myös mihin tulos sijoittui. Vähän veikkaan että tuolla vuosituhannen vaihteessa olisi tullut ihan eri tulokset.

Toinenkin testi löytyi, tätä en vielä itse testannut:
http://www.queendom.com/tests/access_page/index.htm?idRegTest=2856

(Testasin: Kökkö. Rekisteröitymättä tms. ei saa kuin yhteenvedon joka kertoo vain 'avoidance'- määrän, meikäläisellä 37/100)

Huomautuksena niille, jotka haluavat diagnosoida itseään nettitestien kautta, että kiintymyssuhdemallit ovat myös niitä juttuja, mitkä automatisoituvat. Tutkimuksissa kiintymyssuhdemalli tietääkseni yleensä määritellään eri tavalla. Esimerkiksi vättelevän mallin omaava useinkin vähättelee ongelmiaan, kun taas turvallisesti kiintynyt voi hyvinkin paljon puhua ongelmistaan, jolloin tuollaisessa testissä tulee väärä tulos. Turvallinen kiintymyssuhdemalli kun ei tarkoita samaa kuin ongelmattomuus.

Minulla on suunnitelmissa tehdä ko. testi uudelleen ja vastailla kuten olisin vastannut vielä 15 vuotta sitten; ei tuota ollenkaan ongelmia muistaa millainen se oma mielentila silloin oli, uskon pystyväni sangen hyvin antamaan juuri ne vastaukset joita silloin olisin antanut. Raportoin tähän ketjuun kunhan saan testin tehtyä.

Yksi asia mitä olen myös pohtinut tällaisten testien suhteen on se, että minä olen ihan aidosti ja synnynnäisesti jonkin verran erakko. Ominaisuus on ollut minussa lapsesta asti - minä olen jo ihan pienenä kovasti tykännyt viettää aikaa yksikseni ja nautin suuresti siitä että olin 'avainlapsi' jo heti alkaen 6,5 vuotiaasta kun koulun aloitin. Turvallisia aikuisia oli saatavilla jos vain halusin myös yksinäisinä iltapäivinä (esim. aivan ihana lapsettomaksi jäänyt pariskunta samasta talosta) ja kavereita oli lähitalot täynnä. Silti saatoin mieluummin valita jäädä lukemaan yksikseni mielenkiintoista kirjaa (opin lukemaan jo ennen kouluikää). Olen kuitenkin myös erinomaisen ekstrovertti ja nautin toisten seurasta paljon. Tarvitsen paljon yksinoloa jotenkin nimenomaan sen vastapainoksi että olen sosiaalinen ja ekstrovertti. Tuo ominaisuus oli sitten ihmissuhderiippuvuus-vuosina piilossa, enkä sietänyt yksinoloa kovinkaan hyvin, vaan vapaa-aika oli täytettävä jos jonkinlaisella toiminnalla jossa pääsi olemaan toisten seurassa. Nyt kun olen saanut itseni taas tasapainoon, tarvitsen taas paljon sitä yksinoloa. 

Tällainen luontainen ominaisuus voisi ehkä tavallaan vääristää myös näitä tuloksia: Erakko-ominaisuus tekee esimerkiksi sen, että minusta on aivan kauhea ajatus joutua asumaan yhdessä kenenkään kanssa, vaikka olisi kuinka läheinen suhde henkisesti/emotionaalisesti. Henkisellä/emotionaalisella läheisyydellä kun ei minun mielestäni ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka paljon aikaa vietetään yhdessä, vaan merkitsevää on sen yhdessä vietetyn ajan laatu.

Hankalia tosiaan nuo testit, kun ei aina tiedä itsekään onko ihan rehellinen. No koitin kuitenkin parhaani vastatessani ja miettiessäni nykyhetkeä ja omaa kehitystäni, liikaa painottamatta sitä mihin olen pyrkimässä.

"According to your questionnaire responses, your attachment-related anxiety score is 3.06, on a scale ranging from 1 (low anxiety) to 7 (high anxiety). Your attachment-related avoidance score is 2.39, on a scale ranging from 1 (low avoidance) to 7 (high avoidance)."

Näistä malleista kunnolla mitään tajuamatta, sanoisin, että tuo on varmaan aika lähellä toiminta- ja käyttäytymismallejani. Tosin noissa kysymyksissä on aina se läsnä, että mihin ne yhdistää. Miettiikö aiempaa suhdetta, nykyisyyttä, tavoitteitaan vai kokonaisuutta elämässä. Ennen aiempaa suhdettani tämä testi olisi näyttänyt varmasti paljon korkeampia lukemia, että ainakin itselläni parisuhteen kautta kokeminen ja oppiminen on tärkeässä osassa. Jos uskaltaa olla nöyrä ja luottaa intuitioonsa niin parisuhde voi olla uskomaton peili omille näkymättömille käyttäytymismalleille. Ja toisaalta kun ne on saatu hyvälle käsiteltyä tarpeeksi niin ne asiat pääsevät vasta kukoistamaan.

Mietin muuten Eklektikko juuri samaa, että tekisi testin aiemmalla mielentilalla. :) Toisaalta tiedän jo melkeinpä tuloksen, kuten aiemmin sanoin.

Joo, osaan minäkin sen tuloksen aiempien vuosien mukaan vastaillusta testistä arvata, lähinnä kiinnostaa vain se että miten suuresti se on siihen suuntaan mihin arvaan. Nyt kun vastasin vastasin tämän hetken tilanteen mukaan, koska olen hyvin erilainen nyt kuin olin vielä 15 vuotta sitten ennen kuin sen tasapainottumistyön aloitin.

Samaa olen pohtinut varsinkin näiden testien kohdalla:

http://www.youtube.com/watch?v=cyHRFMGeb1U (http://www.youtube.com/watch?v=cyHRFMGeb1U)
http://www.youtube.com/watch?v=FD771ASTMes (http://www.youtube.com/watch?v=FD771ASTMes)
http://www.youtube.com/watch?v=3UW6R7JVE8M (http://www.youtube.com/watch?v=3UW6R7JVE8M)

Onhan näissä varmasti otettu tarpeeksi huomioon esim. lapsen temperamentti, miten on taipumus ilmaista itseään, tai että jos taustalla onkin jotakin muuta (rakentellista tms.) mikä ei vielä tuossa iässä näy, mutta vaikuttaa esim. siihen ettei lapsi välttämättä vierasta lainkaan? Tai tuo välttelevän tapaus, jos lapsi on kasvanut vaikka isossa yhteisössä, jossa on tottunut siihen, että liikkuu paljon vieraita ympärillä, vai pitäisikö silti olla enemmän leimaantunut äitiin?

Lisäksi tuossa turvallista kiintymysmallia kuvaavassa videossa iski mun silmään, että tuo äiti vaikuttaa hieman tunkeleivalta tuossa leikissä, ei anna lapsen leikkiä itse, vaan kaataa sen torninkin siinä. Mutta joo, ehkä tuossa tutkimustilanteessa on vähän jännitystä päällä molemmilla, että on tarve esittää. Ja lapsi lohduttuu vanhemman sylissä, sitähän tässä tutkittiin, mutta jostain syystä jäin miettimään tuota.

Ave: Minä olen koneella jolla en voi kuunnella ääniä, eli youtube-videot jäävät katsomatta koska olisivat mykkäfilmejä.

MInulta puuttui vierastaminen ihan totaalisesti - siinä iässä kun olisi pitänyt vierastaa, marssin oma-aloitteisesti lastenlääkärin luokse ja kiipesin  hänen syliinsä. Olin tavattoman onnellinen lapsi jolla oli useimmiten hangon-keksi-typppinen hymy kasvoillaan (valokuvadokumentaatiota löytyy, koska isä oli ammattivalokuvaaja minusta ei ole varmaan ainuttakaan kuvaa ikävuosilta 0-2 jossa en hymyilisi kuin hangon keksi) mikä teki sen että koko varhaislapsuuteni sain tietysti sitten aikuisilta positiivista palautetta oma-aloitteisista lähestymisistä, mikä entisestään sitten vahvisti luottamusta siihen että ihmiset ovat pohjimmiltaan kivoja ja mukavia. Olin paljon mummon hoidossa ja mummo oli aktiivinen kaikenlaisissa järjestöissä ja ompeluseuroissa yms. eli vietin myös paljon aikaa ihan vieraiden ihmistenkin kanssa ihan pienestä pitäen.  (Ja juu, olen ihan tietoinen että on ollut todella hyvä onni  niin synnynnäisten ominaisuuksien kuin ympäristönkin suhteen - toisaalta ilman niitä myöhemmin tapahtuneet karmeudet olisivat ehkä tehneet minusta lopun ennen aikojaan.)

Korkeat synnynnäiset dopamiinitasot vaikuttivat luullakseni sekä onnellisuuteen (nykyäänkin perustilani aamulla herätessä jolloin ne ovat luonnostaan korkeimmillaan on aina lievästi euforinen) että rohkeuteen eli vierastamisen puutteeseen. Minulla on myös naiseksi huomattavan korkeat testosteronitasot (hyvä osviitta tästä on se onko nimetön sormi pidempi kuin etusormi: jos on niin tasot ovat korkeat, minulla on) ja testosteroni lisää myös rohkeutta ja riskikäyttäytymistä.

PIkainen haku netistä näyttäisi vierastamisen puuttumisen olevan oire turvattomasta suhteesta vanhempiin ja myös aspergerin oire. Omalla kohdallani kuitenkin veikkaan ihan vain niitä korkeita dopamiinitasoja syyksi; ne tekevät sen että edelleenkin minun pitää tietoisesti muistuttaa itseäni siitä että olen haavoittuvainen jos on potentiaalisesti vaarallinen tilanne, koska ihan kehollinen tunne on että olen haavoittumaton. Tämä ei siis ole tosiaan mielen tunne, vaan kehon.

Ennen kuin mitään päätelmiä kiintymyssuhteesta/turvattomuudesta/aspergerista tms. pitäisi siis tarkastella myös näitä sisäeritystekijöitä, serotoniinivetoiset ovat esimerkiksi luonnostaan paljon arempia ja epäilevämpiä kaiken uuden ja oudon suhteen. Ja se ärsytysherkkä hermosto tekee sen, että ympäristö antaa 'vaikealle' lapselle tahtomattaankin negatiivista palautetta, mikä saattaisi hyvinkin vähentää luottamusta ihmisiin noin yleensä.

Noissa videoissa ei ääntä välttämättä tarvitsekaan ymmärtääkseen.  :)

Lasten kiintymyssuhdetta testataan yleensä jo pienenä. Olisi kyllä mielenkiintoista saada enemmän tietoa myöhemmän lapsuuden vaikutuksesta kiintymyssuhteen vaikutukseen. Monilla esim. tuo esipuberteetti-ikä näyttää olevan aivan oleellinen myöhempien ihmissuhteiden kehityksen kannalta. Minulla on esim. hyvä ystävä, jonka lapsuus on ollut hyvin turvallinen 12-vuotiaaksi asti, jolloin hänen vanhemmilleen oli vähällä tulla avioero. Tämä suisti ystävän sen verran raiteiltaan, että hän sairastui bulimiaan. Ihmissuhteet olivat silkkaa sekoilua ehkä 27-vuotiaaksi asti, jolloin hän vakiintui pidemmäksi aikaa. Nyt jo tästäkin miehestä eronnut.

Tämä ystävä muuten parani bulimiastaan erään puolivuotisen suhteen aikana. Se oli muistaakseni hänen pisin suhteensa ennen tuota vakiintumista. Itse en tiennyt koko asiasta ennen kuin hän oli oireyhtymästään jo parantunut ja halusi siitä lopulta puhua.

Katsoin videot lävitse. Minullahan lapsi oli vauvana ns. suuritarpeinen, eli vaati erityisen paljon läheisyyttä ja yleensä vain äiti kelpasi läheisyyden lähteeksi. Eli muuten poika olisi luultavasti käyttäytynyt vastaavassa testissä turvallisen kiintymysmallin mukaisesti, mutta olisi parkunut äidin perään silloinkin, kun vieras ihminen oli läsnä.

Kyllä mä uskon, että vanhempi oppii vaistomaisesti toimimaan niin kuin mitä vauva itkullaan tarvitsee, siis tulkitsemaan sitä itkua. Vähintäänkin jonkinlainen vanhemman ja lapsen välinen oma tapa toimia eri tilanteissa syntyy. Eri asia sitten, jos vanhempi ei itse kykene käsittelemään vauvan negatiivista oloa, ja yrittää väkisin saada vauvaa hymyilemään sellaisissa selkeästi räikeissäkin tilanteissa. En itse ainakaan halua liikaa ajatella näitä, koska sitten muuttuu jo teennäiseksi, eikä se ainakaan edesauta hyvää kontaktia.  ::) :)

Mutta onhan se, jos myöhempää lapsuutta ajattelee, merkityksellistä miten paljon niiden negatiivisten tunteiden näyttämistä hyväksytään, miten niistä saa puhua, vai pitääkö aina suunnata itsensä positiiviseen ja unohtaa, jättää asiat ilmaan.

Myöhemmän lapsuuden merkitys kiintymyssuhdemalliin kiinnostaa muakin. Ensimmäisen vuoden aikana muodostuvaa mallia sanotaan monessa paikassa melko vahvaksi, mutta jotenkin ajattelisin, että tuossa murrosiän kynnyksellä olisi vähintäänkin yhtä vahvasti muotouttavaa aikaa.