Astro Foorumi

Olette varmaan huomanneet, että monissa saduissa on loistavaa symboliikkaa tärkeistä ja usein henkisistäkin asioista. Ajattelin avata tämän ketjun noiden loistavien hyvää symboliikkaa sisältävien satujen kertomiseen ja niiden "tulkitsemiseen".

Aloitanpa ketjun sadulla Kaunotar ja peto, josta Disney on tehnyt oman, jokseenkin erilaisen versionsa Kaunotar ja hirviö. Sopii hyvin tähän Lordinkin esiin tuomaan hirviö teemaan.  ;)


Olipa kerran kauppias, jolla oli kolme tytärtä, ja näistä nuorin niin kaunis että kaikki sanoivat häntä Kaunottareksi. Vanhemmat sisaret olivat tästä kovin harmissaan, ja koska he luonnostaan olivat häijyjä ja ilkeitä, eivät he ensinkaan rakastaneet nuorinta sisartaan, vaan kadehtivat ja vihasivat häntä.

Muutaman vuoden kuluttua nousi merellä ankara myrsky, jossa kauppiaan laivat upposivat, ja hänestä tuli hyvin köyhä. Hänen täytyi perheineen muuttaa asumaan ihan pieneen taloon ja tulla toimeen ilman palvelijoita ja hienoja vaatteita, joihin he olivat tottuneet. Vanhemmat sisaret eivät muuta tehneet kuin itkivät ja ruikuttivat menetettyä rikkautta, mutta Kaunotar koetti parhaansa mukaan pitää taloa siistinä ja viihtyisänä, jotta isä ei kovasti kaipaisi kaikkea sitä mukavuutta ja loistoa, johon hän oli tottunut.

Eräänä päivänä kauppias sanoi tyttärilleen lähtevänsä nyt matkalle vieraisiin maihin saadakseen takaisin edes hiukan rikkauksiaan. Sitten hän kysyi, mitä he tahtoivat tuliaisiksi, jos hänellä olisi menestystä. Vanhin tytär pyysi hienoja pukuja ja kauniita kankaita, toinen pyysi jalokiviä ja kulta- ja hopeakoruja.
>>Entä Kaunotar- mitä Kaunotar tahtoisi?>> kysyi isä.
Kaunotar oli aina niin iloinen ja tyytyväinen, että oli tuskin mitään, jota hän olisi kaivannut. Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten:
>>Minä haluaisin punaisen ruusun.>> Toiset sisaret purskahtivat nauramaan ja pilkkasivat Kaunottaren yksinkertaista pyyntöä, mutta isä lupasi tuoda, mitä hän halusi. Sitten hän sanoi lapsilleen hyvästit ja lähti matkaan.

Hän oli poissa lähes vuoden ja onnistui saamaan takaisin suuren osan menetettyä rikkauttaan. Kun tuli aika palata kotiin, oli hänen helppo ostaa, mitä vanhimmat tyttäret toivoivat, mutta punaista ruusua Kaunottarelle hän ei saanut mistään, ja lopulta hänen oli pakko lähteä kotimatkalle ilman ruusua.

Muutaman peninkulman päässä kotoa hän eksyi sankkaan metsään. Tuli jo pimeä ja hän alkoi pelätä, että hänen täytyisi viettää yö puun alla, kun äkkiä kaukaa näkyi kirkas valo. Hän kulki sitä kohti ja huomasi lähestyessään, että se tuli suuresta linnasta, joka oli rakennettu metsän sydämeen.

Kauppias päätti kysyä, eikö hän saisi olla siellä yötä, mutta tullessaan ovelle hän ihmeekseen huomasi sen olevan selkoselällään, eikä ketään näkynyt. Koska kukaan ei vastannut, vaikka hän monet kerrat koputti ovelle, hän astui sisään. Siellä hän näki katetun pöydän, joka oli täynnä kaikenlaisia herkkuja, ja kun hänen oli kova nälkä, istuutui hän pöytään ja söi hyvällä halulla. Lopetettuaan ateriansa hän paneutui levolle ylelliseen vuoteeseen ja nukahti nopeasti.

Aamulla syötyään mainion aamiaisen, joka oli kuin häntä varten valmistettu, hän lähti salaperäisestä linnasta ilman että oli nähnyt yhtään ihmistä. Puutarhan läpi kulkiessaan hän huomasi tulleensa ruusukäytävälle, jossa kukki mitä ihanimpia punaisia ruusuja.

>>Täällä on tuhansittain kukkia>>, hän ajatteli >>varmaankaan ei yhtä nuppua kaivattaisi.>> Ja Kaunotarta ajatellen hän taittoi pensaasta ruusun.
Tuskin hän oli sen tehnyt, kun hän kuuli kauheaa rytinää, ja kääntyessään katsomaan hän näki hirvittävän pedon, joka tuli häntä kohden karjuen: >>Kiittämätön lurjus! Sinä olet nauttinut vieraanvaraisuuttani, syönyt ruokaani, ja nukkunut talossani, ja palkaksi ryöstät ruusujani. Mutta siitä hyvästä saatkin nyt kuolla!>>

Kauppias heittäytyi polvilleen ja pyysi armoa, mutta peto ei tahtonut kuunnella häntä. >>Sinun on nyt kuoltava itse tai luvattava, että lähetät minulle ensimmäisen olennon, jonka kohtaat kotiin tullessasi>>, sanoi peto, ja kauhistunut kauppias, joka arveli, että jokin hänen koiristaan varmaan ensin tulee tervehtimään häntä, lupasi.

Mutta hänen kauhukseen ja surukseen juoksikin kotiin palaavaa isää ensin tervehtimään nuorin tytär, Kaunotar. Hän oli kaukaa nähnyt isäsnsä tulevan ja oli kiirehtinyt toivottamaan hänet tervetulleeksi. Kaunotar ei ensin ymmärtänyt, miksi isä oli niin suruissaan nähdessään hänet, mutta kun isä kertoi pedosta ja lupauksestaan, koetti hän lohduttaa parhaansa mukaan. >>Älä pelkää, rakas isä>>, hän sanoi, >>ehkä peto ei olekaan niin hirmuinen kuin miltä se näyttää. Se säästi sinun henkesi, ehkä se säästää minunkin, koska en ole tehnyt mitään pahaa. Isä pudisti päätään murheissaan, mutta asiaa ei voinut auttaa. Hän oli luvannut lähettää pedolle ensimmäisen elävän olennon, joka kotona tulisi häntä vastaan, ja niinpä hänen oli pakko antaa Kaunottaren mennä hänen sijastaan.

Kun kaunotar tuli pedon palatsiin, oli siellä kaikki valmiina häntä varten. Kaunis makuuhuone oli varattu hänelle, huoneissa oli kaikkea, mitä hän suinkin saattoi tarvita, ja linnan suuressa salissa odotti pöytä täynnä kaikenlaisia herkkuja. Ja kaikkialla oli maljakoita, jotka olivat täynnä punaisia ruusuja. Palvelijoita ei näkynyt missään, mutta palveluksista ei ollut puutetta, sillä näkymättömät kädet auttoivat häntä ja toivat mitä hän ikinä halusi. Hänen tarvitsi vain toivoa, ja mitä tahansa hän kaipasi, ilmaantui heti hänen eteensä. Kaunotar ihmetteli kovin tätä ylellisyyttä ja loistoa.
>>Varmaankaan ei peto aio tehdä minulle pahaa>>, hän ajatteli, >>muuten se ei olisi tehnyt oloani näin mukavaksi.>> Ja hän odotti rohkein mielin linnan herran ilmaantumista.

Illalla peto tuli näkyviin. Se oli julman näköinen, ja Kaunotar vapisi nähdessään tuon kauhean hirviön. Mutta hän pakotti itsensä näyttämään urhoolliselta, ja itse asiassa ei ollut mitään syytä hätääntyä. Peto oli kuin itse ystävällisyys, ja niin hieno ja kunnioittava, että Kaunotar pian lakkasi pelkäämästä. Ennen pitkää hän oikein rupesi pitämään pedosta ja olisi ollut täysin onnellinen, jollei hän olisi ajatellut isäänsä ja sisariaan ja isän surua hänen tähtensä. Isän kärsimyksien ajatteleminen teki hänetkin surulliseksi, ja eräänä iltana, kun peto tapansa mukaan tuli häntä tervehtimään, hän oli niin alakuloinen, että peto kysyi mikä häntä vaivasi.

Kaunotar pyysi silloin lupaa käydä isänsä luona. Peto oli hyvin vastahakoinen. >>Jos annan sinun lähteä, pelkään ettet koskaan tule takaisin>>, se sanoi, >> ja silloin kuolen suruun.>> Kaunotar lupasi varmasti tulla takaisin, jos peto vain antaisi hänen viettää muutamia päiviä kotona, ja vihdoin peto suostui. Se antoi Kaunottarelle sormuksen ja sanoi: >>Pane tämä pikkusormeesi kun tänä iltana menet nukkumaan, niin huomaat aamulla olevasi kotona isäsi luona. Mutta jollet viikon lopussa tule takaisin, kuolen suruun.>>

Kaunottaren isä riemastui nähdessään rakkaan tyttärensä taas ja kuullessaan hänen onnestaan ja rikkauksistaan. Mutta sisaret, jotka tällä välin olivat menneet naimisiin, kadehtivat kaunista sisartaan entistä enemmän. He eivät eläneet onnellisina miestensä kanssa, jotka olivat köyhiä eivätkä erikoisen rakastettavia, ja he kadehtivat Kaunottaren vaatteita ja kaikkea sitä ylellisyyttä, jonka keskellä hän kertoi elävänsä. He miettivät keinoa, millä voisivat estää sisartansa nauttimasta onneaan.

>>Koettakaamme pidättää häntä täällä yli tuon viikon, jonka peto on luvannut hänelle>>, he sanoivat, >>silloin peto varmaan suuttuu niin, että tappaa hänet.>> He olivat kovin rakastavinaan Kaunotarta, ja kun tämän oli aika palata, peittivät he hänet kyynelin ja hyväilyin ja pyysivät, ettei hän lähtisi vaan viipyisi heidän luonaan edes päivän vielä. Kaunottareen koski heidän surunsa, ja vihdoin hän suostui jäämään vielä yhdeksi päiväksi, vaikka hänen sydämensä olikin raskas, kun hän ajatteli peto-raukkaa.

Yöllä vuoteessaan hän näki unen. Hän oli näkevinään pedon kuolevan surusta hänen viipymisensä vuoksi, ja uni tuntui niin todelliselta, että hän tuskissaan heräsi. >>Kuinka voin olla niin julma ja kiittämätön!>> hän huudahti. >>Minähän niin varmasti lupasin tulla takaisin viikon lopussa. Mitä peto ajatteleekaan minusta, kun rikon lupaukseni!>>

Hän nousi nopeasti vuoteesta ja haki pedolta saamansa sormuksen. Sitten hän pani sen pikkusormeensa ja toivoi takaisin pedon palatsiin. Seuraavassa hetkessä hän huomasi olevansa siellä, ja pukeuduttuaan nopeasti hän riensi etsimään petoa. Hän kulki etsien huoneesta huoneeseen, mutta ei voinut löytää sitä mistään. Viimein hän juoksi puutarhaan, ja siellä, pienellä ruohokentällä, jossa he usein olivat istuneet yhdessä, hän näki pedon makaavan maassa kuin kuolleena.

Katkerasti itkien hän vaipui polvilleen petoraukan viereen. >>Oi peto, rakas, rakas peto!>> nyyhkytti hän. >>Kuinka saatoinkaan olla noin paha ja julma ja epäystävällinen! Peto on nyt kuollut suruun, niin kuin se sanoikin.>> Ja kyynelet vuotivat hänen silmistään, kun hän puhui. Tuskan ja itsesyytösten vallassa hän kumartui alas ja suuteli rumaa petoa hellästi.

Samassa hetkessä kuului äkillistä melua, ja Kaunotar huomasi ihmeekseen, että ruma peto oli kadonnut. Peto ei ollut enää peto, vaan kaunis prinssi, joka polvistui hänen eteensä ja kiitti häntä pelastuksestaan.

>>Paha haltijatar>>, kertoi prinssi, >>tuomitsi minut olemaan petona, kunnes kaunis tyttö unohtaisi rumuuteni ja suutelisi minua. Sinun rakkautesi ja hellyytesi ovat rikkoneet lumouksen ja vapauttaneet minut kauheasta valepuvustani. Nyt, sinun ansiostasi, lumous on haihtunut.>> Ja sitten hän pyysi Kaunotarta morsiammekseen. Ja niin meni Kaunotar naimisiin prinssin kanssa, joka oli ollut peto, ja he asuivat yhdessä hänen linnassaan ja hallitsivat prinnsin valtakuntaa ja olivat aina onnelliset.

Kuka se heräsikään 100 vuoden unesta...
eiköhän se ole sitä symboliikkaa kun herää henkisesti.   :angel:

Sadut ovat mukavia, ja niissä todella on opetuksia. Itse vielä tänä päivänäkin innostun saduista ja lukemaan satuja läheisille lapsukaisille  :)

Suosittelen luettavaksi Olavi Moilasen kirjan: Totuus löytyy saduista ja tarinoista  :-*

Saattaapi löytyä lempisadun symboliikan myötä jotain mahdollisesti mielenkiintoista pohdittavaa :smitten:

Kiitos vinkistä, Elektra! Täytyy kipaista kirjastoon..
Olen aina rakastanut satuja ja olen suunnattoman iloinen koska poikani toistaiseksi haluaa kuunnella kun luen niitä.. eikä halua vain dvd:ltä katsella suosikkejaan.. Hän myös sujuvasti keksii omia satuja ja ne kehittyvät eteenpäin useita päiviä ja viikkoja.. Päiväkodin tädit ihmeissään, koska kuullemma yleinsä tytöt kehittelevät ääneen tarinoita..  ??? :)
Oikku

Rudolf Koivun satujen kuvitukset ovat todella kauniita...vaikkapa suosikkini lumikuningatar:

Minuun vaikutti lapsena satu prinssesta ja hänen vuohestaan. Prinssessalla oli kaunein sininen puku päällä ja kili oli valkoinen vihreällä niityllä kukkineen. Sitten se kili katosi. Se oli hirveää!!!! Minulla on vieläkin tunne, että en ole löytänyt kiliäni. Vaikka se satu loppuikin onnellisesti.

Vieläkin silmissä ne kuvat.

Minulta löytyy hyllystä paksu Andersenin Suuri Satukirja. Ihania satuja !
Sadut ylipäätäänkin... Lempparini on mm. Ruma ankanpoikanen.  :smitten:

Minuakin on aina kiehtonut ja syvästi koskettanut ruma ankanpoikanen. Toinen on Tulitikkutyttö.



Sitten näistä perinteisistä prinsessasaduista, eniten sydäntäni lähellä on ollut aina Tuhkimo. Nyt vanhemmiten Lumikki on myös noussut aikalailla sen rinnalle.

Tässä vielä sanat Disneyn Lumikki elokuvan laulusta: Someday my prince will come

Toi laulu ON ihana.. :smitten: :smitten:

Niih...  :smitten:

Mikä ,mikä, maa..se on mun ehdoton suosikki :smitten: :smitten:.Peter Pan ja ne kaikki koukkuineen päivineen saa mut aina vaan hyvälle tuulelle.
Yleensäkin sadut on olleet mun juttu.Olen entisessä elossa kertoillut niitä paljonkin ja sillä päästä,on helppoa ujahtaa sadun mailmaan se on niin ihana koska se on juuri sitä mitä sä haluat,minne mielikuvitus sinut kuljettaa....sinne mailmaan matkaan edelleen,ja se on halpaa ja täys hoito ja kaikki :2funny: :2funny:

Satujen kautta neuvot ja opit yleensä jää lasten päähän ja miksei aikuistenkin...näemmähn tässkin kuinka jotkuu sadut elää vuosien takaa muistoissamme. :smitten: :smitten:

Päätin yrittää hieman "elvyttää" tätä aihetta. On nyt kertakaikkiaan "pakko" laittaa myös Disneyn versio Kaunotar ja peto sadusta ihan vertailun vuoksi. Kumpiko teistä on parempi? Kaunotar vai peto, vai Kaunotar ja hirviö?

Tulitikkutyttö satukin tänne vielä ilmestynee, sekä ruma ankanpoikanen ja kenties jotain muitakin. Tänne voi siis mielellään kirjoitella kyllä muutkin "satutädit" ja sedät niin halutessaan. Ja noihin symboliikkojen pohtimiseen saadaan toivottavasti keskustelua...

Kaunotar ja hirviö

Olipa kerran nuori prinssi. Hän oli äärimmäisen itsekäs ja epäystävällinen. Eräänä iltana hän kuuli linnansa ovelta koputuksen. Ovella seisoi vanha kerjäläiseukko. Ennen kuin prinssi ehti sulkea oven eukon nenän edestä, eukko tarjosi ylhäiselle nuorukaiselle ruusua maksuksi yösijasta.

Prinssiä nauratti ajatus siitä, että ruma ja rähjäinen kerjäläinen yöpyisi hänen linnassaan. Kerjäläiseukko muistutti prinssiä siitä, että kauneus ei näkynyt päällepäin, vaan se oli piilossa ihmisen sisällä.

Yhtäkkiä kerjäläiseukko muuttui kauniiksi haltijattareksi. Prinssi anoi armoa, mutta se oli liian myöhäistä. Haltijatar oli jo nähnyt, millainen prinssi oli, ja päätti antaa nuorukaiselle opetuksen. Haltijatar muutti prinssin rumaksi hirviöksi. Sitten hän lumosi linnan ja kaikki sen asukkaat.

Haltijatar antoi prinssille noidutun ruusun. Se kukkisi prinssin kaksikymmentäyksivuotispäivään asti. Joka vuosi kukasta putoaisi yksi terälehti. Jos prinssi oppisi rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta ennen kuin viimeinen terälehti irtoaisi, taika kumoutuisi. Ellei ehto toteutuisi, prinssi jäisi loppuiäkseen hirviöksi.

Vuosien kuluessa Hirviö vaipui epätoivon valtaan. Hän oli menettänyt toivonsa siitä, että taika murtuisi, sillä kuka voisi koskaan rakastua sellaiseen kammottavaan petoon?...

Belle asui isänsä kanssa rauhallisessa pienessä kylässä, jossa jokainen päivä oli täsmälleen samanlainen. Muut kyläläiset olivat tyytyväisiä arkiseen elämäänsä, mutta Belle kaipasi seikkailuja. Hän halusi tutkia linnoja ja kaukaisia maita.

Eräänä aurinkoisena aamuna Belle poikkesi kirjakauppaan ostaakseen kirjan, joka kertoi eräästä prinssistä. Belle malttoi tuskin odottaa, että pääsisi kotiin lukemaan sitä. Hän nautti prinssisaduista. Erityisesti häntä kiehtoivat tarinat, joissa prinssi ja tavallinen tyttö rakastuivat toisiinsa. Belle alkoi lukea kirjaa kävellessään.

Yhtäkkiä Gaston hyppäsi hänen eteensä. Gastonin mielestä Belle oli koko kylän kaunein tyttö, ja hän oli päättänyt ottaa Bellen vaimokseen. Kylän muut tytöt haaveilivat pääsevänsä Gastonin puolisoksi. Mies oli pitkä ja tumma, ja muiden tyttöjen mielestä komea, mutta Bellen mielestä Gaston oli omahyväinen ja töykeä.

"Hei Belle!" Gaston tervehti ja otti kirjan tytön kädestä. "Mutta eihän tässä ole yhtään kuvia!" Belle pudisti päätään ja nappasi kirjan takaisin. "Minä aion tehdä sinusta koko kylän onnellisimman tytön", Gaston lupasi. "Otan sinut vaimokseni". Belle pyöritti päätään. Hän ei voinut kuvitellakaan viettävänsä elämäänsä Gastonin vaimona. "Minun täytyy kiirehtiä kotiin", Belle sanoi.

Bellen isä Maurice oli parhaillaan valmistautumassa matkaan. Hän oli lähdössä markkinoille esittelemään uusinta keksintöään. Kun Maurice oli päässyt jonkin matkan päähän kotoa, hänen hevosensa Filip pelästyi jotakin ja juoksi karkuun. Maurice vaelsi yksin eksyksissä pimeässä ja osui sattumalta linnan pihalle.

Maurice koputti oveen. Kun kukaan ei tullut avaamaan ovea, Maurice tönäisi sen auki. Hän käveli kynttilänjalan ja kellon ohi. "Ei sanaakaan Lumiere", Könni muistutti kynttilänjalkaa.

"Älä ole sydämetön", Lumiere vastasi kellolle. Sitten se kääntyi Mauricen puoleen ja sanoi: "Olet tervetullut linnaan!" Ensin Maurice säikähti kynttilänjalkaa ja kelloa, jotka puhuivat. Hän oli kuitenkin kiitollinen noiden kahden ystävällisyydestä. Lumiere ja Könni johdattivat Mauricen suureen huoneeseen, jossa oli lämmin takkavalkea.

Maurice oli juuri istahtanut mukavaan nojatuoliin, kun ovi avautui. "Kuka sinä olet?" Hirviö karjaisi. "Et ole tervetullut linnaani." "Tarvitsen vain yösijan" Maurice vastasi vapisevalla äänellä. "Minä annan sinulle yösijan", hirviö mylväisi ja heitti Mauricen kylmään ja kolkkoon tyrmään.

Ei kulunut kauaakaan, kun Filip löysi tien kotiin. "Missä isä on?" Belle huolehti nähdessään hevosen. "Vie minut heti hänen luokseen." Filip johdatti Bellen metsän halki Hirviön linnaan. Belle pidätti jännittyneenä hengitystään ja kolkutti linnan oveen. Kun kukaan ei tullut avaamaan, Belle raotti varovasti ovea ja meni sisään.

Belle kulki pitkin linnan synkkiä käytäviä ja löysi vihdoin isänsä. "Voi isä", Belle huudahti. Silloin Belle kuuli hirmuisen karjaisun. "Kuka siellä?" Belle uteli. "Minä olen tämän linnan isäntä", Hirviö mylväisi. "Pyydän, että päästät isäni takaisin kotiin kanssani". Belle aneli. "Hän on sairas." "Hän on minun vankini", hirviö tiuskaisi. "Päästätkö isän vapaaksi, jos jään hänen tilalleen?" Belle pyysi.

Hirviö astui varjosta valoon. Belle hätkähti nähdessään ruman pedon. "Lupaatko jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi?" Hirviö tivasi. Belle veti syvään henkeä. "Lupaan", hän itki. Sen kuultuaan Hirviö heitti Mauricen ulos linnasta, eikä Belle ehtinyt edes hyvästellä isäänsä.

Kaikki linnan lumotut asukkaat kuiskailivat kauniista muukalaisesta. Jopa Hirviö toivoi mielessään, että tämä olisi se tyttö, joka viimein murtaisi taian. Hirviö vei Bellen viihtyisään huoneeseen. "Voit kulkea kaikkialla muualla linnassa, mutta länsisiipi on kiellettyä aluetta. Et saa astua sinne jalallasikaan." Kun Hirviö sulki oven takanaan, Belle istahti lattialle ja alkoi itkeä. Hän oli varma, ettei mikään hänen unelmistaan enää koskaan toteutuisi.

Pian ovelta kuului varovainen koputus. "Ajattelin, että sinulle maistuisi tilkka teetä", kiltti rouva pannu sanoi. Myöhemmin samana iltana Belle hiipi varpaisillaan alakertaan ja löysi sieltä rouva Pannun Ja Lumieren. Ne järjestivät Bellelle oikean juhlaillallisen. Lumiere ja Könni esittelivät Bellelle linnan jokaisen sopukan. Lopulta Belle livahti omille teilleen. Hän vaelteli pitkin linnan käytäviä ja huomasi pian olevansa kielletyssä länsisiivessä. Siellä hän näki maljakossa yhden ainoan punaisen ruusun. Ruusu näytti taianomaiselta. Juuri kun Belle oli koskettamaisillaan ruusua, ääni mörähti: "Minähän kielsin sinua tulemasta tänne!"

Belle haukkoi henkeään. Hän ei voinut jäädä linnaan tuon kamalan Hirviön seuraksi. Belle juoksi suin päin alas portaita ja suoraan ulos linnan ovesta. Ulkona oli pimeää ja tuprusi lunta. Yhtäkkiä nälkäiset sudet ympäröivät Bellen. Hirviö tuli pelastamaan tytön niiden kynsistä, mutta loukkaantui itse pahasti. Belle auttoi hirviön takaisin linnaan.

Vähitellen linna alkoi tuntua Bellestä kodilta. Hän piti kaikista uusista ystävistään ja alkoi pikku hiljaa välittää myös Hirviöstä. Belle ja Hirviö viettivät paljon aikaa yhdessä. He keskustelivat tuntikausia lukemistaan kirjoista ja tekivät pitkiä kävelyretkiä puistossa. Kun Belle katsoi Hirviötä silmiin, hän ei nähnyt kammottavaa petoa, vaan Hirviön sinisistä silmistä kuvastuvan ystävällisyyden ja rakkauden.

Eräänä iltana Hirviö järjesti heille yhteisen juhlahetken. Se oli juuri sellainen, mistä Belle oli aina uneksinut. He tanssivat yhdessä kuin oikea prinsessa ja prinssi. "Oletko onnellinen täällä minun kanssani?" Hirviö uteli. Belle nyökkäsi. Vain yksi asia suretti häntä. Hän ikävöi suunnattomasti isäänsä. "Haluaisin niin mielelläni nähdä isäni", Belle sanoi surullisena. Hirviö ymmärsi. Hän näytti Bellelle taikapeilin. Peilistä kuvastui Bellen isä, joka oli yksin kotona ja sairas. Belle kaipasi hänen luokseen.

Hirviö katsahti ruusua. Viimeinen terälehti oli jo putoamaisillaan. Hirviö tiesi, että jos Belle lähtisi linnasta, taika ei koskaan murtuisi, ja hän jäisi ikuisesti pedoksi. Hirviö kuitenkin rakasti Belleä koko sydämestään ja halusi tämän olevan onnellinen. "Sinun täytyy mennä isäsi luokse", Hirviö sanoi hiljaisella äänellä. Hirviö antoi Bellelle taikapeilin, jotta tyttö ei koskaan unohtaisi häntä.

Belle palasi kotiin isänsä luokse. Bellen isä oli ikionnellinen nähdessään tyttärensä. Belle selitti isälleen, että Hirviö oli oikeasti kiltti ja hellä. Gaston tuli vierailulle ja näki Hirviön antaman taikapeilin. Peilissä näkyi Hirviön kuvajainen. Gaston kokosi nopeasti kaikki kyläläiset yhteen, ja he lähtivät joukolla kohti linnaa.

Gaston halusi tuhota Hirviön, mutta Hirviö ei suostunut taistelemaan. Juuri silloin Belle kiiruhti paikalle, ja hirviö ojensi tytölle kätensä. Siinä samassa Gaston haavoitti Hirviötä. Hirviö karjui tuskasta. Gaston menetti tasapainonsa ja putosi alas linnan parvekkeelta.

Belle luuli jo menettäneensä Hirviön. "Ethän jätä minua", Belle nyyhkytti. "Minä rakastan sinua." Linnana ympärillä säteili ja kipunoi, kun hirviö muuttui takaisin komeaksi prinssiksi. Siniset silmät pysyivät kuitenkin samoina, ja Belle tunnisti niistä rakkaansa. Bellen rakkaus oli murtanut taian. Hän ja prinssi menivät naimisiin ja elivät yhdessä pitkän ja onnellisen elämän.

... saduthan pohjautuvat ihan raamattuun ja vanhoihin uskomuksiin. Niissä on aina tietty kaava esim. nyt opettavaiset eläinsadut, fantasiasadut, perinnesadut jne.

Satuihin itseasiassa on sälytetty hyvinkin vanhaa perinnetietoa suurin piirtein Atlantiksesta saakka... suureen vedenpaisumukseen.

tontut, keijut...jne. Vierailijoita muualta jne. Keijujen ruumiinrakenne, siivet, lentävät vaunut --> raamattu taivaan tuliset vaunut --> lentävät lautaset--> ja näitä riittää.

Samoja satuja me katsomme tv:stä versus kauniit ja rohkeat, salkkarit jne. Kaikista niistä löytyy ihan täsmälleen sama kaava. :laugh:

Mielenkiintoista... Siksipä ne sadut kait niin kiinnostavatkin.  ::)

 Satujen symboliikkaan en puutu/ kommentoi.. :-X
 kuitenkin tämän Asko Martinheimon kirjoituksen haluan liittää tänne..
 Se kosketti minua joskus kovin..
 Isojalkainen poika
Perjantai ei vilkaissutkaan minua. Se makasi mahallaan lattialla ja tuijotti kirjaa, jonka kanteen tipahti silloin tällöin suuri kyynel.
-Mikä sinun on? kysyin häkeltyneenä.
-Minun! Mitä minusta. Minulla on kaikki hyvin, mutta tämä yksijalkainen tinasotamies sulaa kohta liekeissä. Ehkä niin on parempi,sillä paperineito on jo tuhkana.
Olin hetken aikaa sanaton monestakin syystä. En voinut kuin kuunnella, kun Perjantai kertoi vakaan tinasotamiehen tarinan loppuun.
-Kuinka sinä... Eihän sinulla ole kirja edes auki, sain vaivoin sanotuksi.
-Minä en lue kirjoja niin kuin sinä, Perjantai kuiskasi hellittämättä katsettaan kirjasta. Niin se on sanonut kerran aikaisemminkin. Sillä oli kyynelten kostuttamissa silmissään omituinen hohde.
Olimme kumpikin pitkän aikaa vaiti. Sitten Perjantai ryhdistäytyi ja katsoi minua.
-Jere, missä sinä olet näin kauan piilotellut tällaista aarretta?
Missä? Niin missä? En edes yrittänyt vastata, enkä olisi ehtinytkään, sillä Perjantai halusi välttämättä jakaa kuohuvat tunteensa kanssani. Vähänkään ujostelematta
- sikäli kuin lohikäärmeet osaavat ujostella
- se paljasti, että oli rakastunut pieneen merenneitoon.
Sen jälkeen se halusi kertoa, kuinka kävi rumalle ankanpoikaselle, sikopaimenelle, Peukalo-Liisalle,
ja viimein räpyläjalkainen ystäväni tyrski olkaani vasten pienen tulitikkutytön kohtaloa.
Siitä päivästä lähtien talossa ei ollut lämmityshäiriöitä.
Kun olin saanut Andersenin siistinä ja ehyenä takaisin, kiikutin pannuhuoneeseen Topeliuksen,
josta Perjantai piti vähintään yhtä paljon kuin Andersenistakin.
Seuraavaksi Adams, Tolkien, Le Guin, Carroll, lopuksi Jansson ja Lindgren saivat sen haltioitumaan.           
-Asko Martinheimo
      Satu on olemassa joka paikassa.
Voit nähdä sen hilpeästi pyörittämässä käpyä puun oksalla tai kimaltavan puolukanvarvulla metsähiiren pesän suulla.
 Samassa se jo laukkaa pihakoiran jalanjäljissä huikeaan seikkailuun huohottaen tuossa tuokiossa lastenhuoneen ikkunaverhon takana.
 Satua et kadota enää koskaan, kun vain kerran opit itse tavoittamaan sen:
opit joskus heittämään syrjään turhan kiireen
 -olitpa sitten lapsi tai aikuinen - ehtiäksesi huomata, miten rikkaassa satumaailmassa elät.
     - Kaija Pakkanen (Metsässä tapahtuu - sadun esipuhe)
molemmat tekstit lainattu..
http://pandora.lib.hel.fi/kallio/sadut/sanottua.html (http://pandora.lib.hel.fi/kallio/sadut/sanottua.html)

Astraali - pitää paikkaansa! Muuten - muistan elävästi vieläkin ala-asteella (5. luokalla?), kun opettajamme uskontotunnilla piirsi lentävän lautasen raamatun kuvauksen mukaan :)

Sen jälkeen olen suhtautunut paljon avarammalla ajattelutavalla satuihin, tarinoihin yms.

Oikku - LeGuin oli lapsena minunkin lempparini, tyttäreni luki myöskin hänen kirjojaan äskettäin ja kirjojen hehku on säilynyt edelleenkin ;)

Rakkauden enkeli - tässäpä vielä kolmas versio Olavi Moilasen sivustolta http://users.kymp.net/olmoi/sadut.html

Tarinat maagisena peilinä

"Myyttisten tarinoiden ja satujen yksi keskeinen aihe on vapautuminen vanhemmista. Tämä on ihmisen ehkä tärkein ongelma. Isän ja äidin tunteet, pelot, ahdistukset, toiveet ja käskyt jäävät elämään lapsessa. Niiden joukosta on vaikea löytää omat aidot tunteensa. Omia aitoja tunteita tarinaperinne kutsuu sieluksi. Maailmalla kiertää "Eros ja Psyyke" (Rakkaus ja Sielu)- tarinan eri versioita. Nämä tarinat kuvaavat sitä, miten ihminen löytää kyvyn rakastaa.Yksi näistä on kuuluisa satu "Kaunotar ja Hirviö". Sen yksi suomalainen vastine on "Kuihtumaton kukka"

"Kuihtumaton kukka" alkaa kuvauksella, jossa isä, kauppias elää yhdessä kolmen tyttärensä kanssa. Kauppias on lähdössä ostamaan kaupungista tavaraa kauppaansa varten ja pyytää tyttäriään esittämään tuliaistoiveensa. Vanhin haluaa kauniita vaatteita, toinen kalliita koruja. Kolmas, nuorin ei oikein tiedä, mitä haluaisi. Lopulta isä saa hänetkin esittämään toiveensa. Hän haluaa kuihtumattoman kukan. Isä menee kaupunkiin ja ostaa tavarat kauppaansa varten ja tuliaisia vanhimmille tyttärilleen. Nuorimman tyttären toiveen täyttäminen osoittautuu vaikeaksi. Isä kiertää kaikki puutarhat, mutta ei löydä sellaista kukkaa. Lopulta hän joutuu jo illan hämärtyessä lähtemään paluumatkalle ilman nuorimman tuliaista. Paluumatkallaan kauppias eksyy ja joutuu lumottuun linnaan. Kun hän astuu sisälle, hän havaitsee kaikkialla loistoa, mutta ei yhtään ihmistä. Jossain huoneessa on kuitenkin ikään kuin häntä varten katettu pöytä. Niinpä kauppias syö siinä ja löytää viereisestä huoneesta valmiiksi sijatun vuoteen. Väsyneenä hän nukahtaa siihen. Aamulla hän löytää katetun aamiaispöydän ja nauttii herkullisen aamiaisen. Kun koko aikana ei ole näkynyt ketään ihmistä, kauppias päättää lähteä etsimään kiittääkseen hyvästä palvelusta. Linna on täynnä mitä loisteliaampia saleja ja huoneita, mutta ketään ei näkynyt missään. Lopulta hän löytää eräästä perähuoneesta ikkunanpenkiltä kukan. Kauppias oivaltaa, että tuo on varmaan nyt se kuihtumaton kukka ja ajattelee, että sekin on jätetty häntä varten. Kun hän taittaa kukan, kuuleekin hän takaansa möreän karhun äänen, joka sanoo:
- Miksi otat sen, mikä minulle on kalleinta. Enkö minä palvellut sinua täällä linnassa riittävän hyvin. Tämäkö on palkinto, että riistät minulta ainoan, joka minulla on. Tämän saat maksaa hengelläsi. Tällöin isä kertoo peloissaan:
- Olen ymmärtänyt, että kaikki oli täällä asetettu minua varten sekä ruoat että yösija. Luulin, että kukkakin on tarkoitettu minulle.
Tämän jälkeen kauppias kertoo matkastaan ja nuorimman tyttärensä toiveesta. Karhu vaatii tällöin tuota nuorinta tytärtä itselleen puolisoksi. Vaihtoehtona oli kauppiaan henki. Hädissään kauppias joutuu lupaamaan tyttärensä ajatelleen sillä tavoin voittavansa aikaa. Mukaansa hän saa tuon kuihtumattoman kukan vietäväksi tyttärelleen. Palattuaan kotiin kauppias antaa tuliaiset vanhemmille tyttärilleen. Nuoremman tuliaista antaessaan hän on kuitenkin hyvin pahoillaan ja kertoo sen saamiseen liittyvät tapahtumat. Nuorin sanoo kuitenkin reippaasti lähtevänsä karhulle puolisoksi, koska hän oli pyynnöllään saanut aikaan tapahtuneet asiat.
Näin tyttö menee karhun luokse. Hänellä on siellä aika hyvät oltavat, koska linna on ylellinen. Kaikki hänen vaatetus-, ruoka- ja esinetoiveensa toteutuvat heti, kun hän haluaa jotain. Koti-ikävän takia tyttö on kuitenkin usein alakuloinen. Karhulla on maaginen peili. Kun katsoo tuohon peiliin, näkee siinä syvimmät toiveensa. Karhu näyttää tytölle silloin tällöin peiliä nähdäkseen, mitä tällä on mielessä. Tyttö näkee peilissä aina vanhempansa. Karhu olisi toivonut, että siinä näkyisi jotain häneenkin liittyvää ja lyö lopulta suuttuessaan peilin säpäleiksi lattiaan. Jossain vaiheessa tyttö esittää toiveensa päästä käymään katonaan. Karhu suostuu pyyntöön ehdolla, että tyttö palaa kolmantena päivänä ennen kuin kello lyö kaksitoista. Jos tyttö ei palaa, tapahtuu kauheita asioita. Tyttö pyhästi lupaa olla ajoissa. Kotona nuorin tyttö kertoo ihastuttavasta linnasta ja elämästään siellä. Vanhemmat siskot tulevat kateelliseksi, koska tuo rikkaus, ylellisyys ja ihanuus kuulusi heille, koska ovat vanhempia. Kun vanhimmat tyttäret saavat selville, että nuorimman onni voidaan tuhota viivyttämällä hänen paluutaan, he tekevät kaikkensa saadakseen tytön unohtamaan paluunsa. Käykin niin, että kun kello alkaa kolmantena päivänä lyödä kahtatoista, tyttö tajuaa ajan kulun ja lähtee kiireesti paluumatkalle. Tullessaan Karhun linnan paikalle, hän havaitsee kaiken kadonneen. Paikalla on enää vain vanha kaivo. Tyttö istahtaa kaivon kannelle ja alkaa itkeä. Silloin hän kuulee kaivosta syvältä karhun heikon äänen. Tämä kysyy, mitä tyttö itkee. Tyttö kertoo itkevänsä myöhästymistään ja sitä että karhu on menettänyt hänen takiaan linnan ja joutunut kaivoon. Tällöin lumous haihtuu. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tyttö ilmaisee aidon tunteensa karhua kohtaan. Karhu muuttuu kauniiksi prinssiksi ja ja linna palaa takaisin hoviväkineen. Karhu kertoo äitipuolen taikoneen hänet karhun hahmoon niin kauaksi aikaa, kunnes joku rakastuu häneen karhuna.
Linnassa vietettiin nyt häät ja tytöstä tulee kuningatar ja prinssistä valtakunnan kuningas. He hallitsevat vieläkin valtakuntaansa elleivät ole kuolleet.

Tässä tarinassa on tyypillisen tarinan ainekset.
Kuihtumaton kukka edustaa aitoa sielun kerrosta. Sen löytäminen tapahtuu vain piilotajuisten pelkojen kohtaamisen kautta.
Kaunis linna on ihmisen sielulinna, unien ja tarinoiden kuva paratiisitodellisuudesta.
Tarinoiden äitipuolet edustavat tosiasiassa oman äidin piilotajuisia, sadun sankarin elämää häiritseviä kuvia. Hän on taikonut prinssin karhun hahmoon. Äidin lumovaikutus estää tyttöä kohtaamasta aidosti aviopuolisoaan. Karhu on tytön piilotajuinen kuva miehestä. Siinä näkyy äidin vaikutus tytön mieskuvaan. Lumous haihtuu vasta, kun tyttö uskaltaa kohdata omat tunteensa miestä kohtaan.

Vastakkaisen sukupuolen kohtaaminen tapahtuu yleensä parisuhteessa. Ihastumisvaiheessa mies ja nainen rakastuu toiseen sokeasti. Tämä tarkoittaa, että hän rakastuu puolisossaan isän ja äidin piirteisiin. Rakastetun hellyys ja ihanuus on oman äiti- ja isäsuhteen toisinto. ihminen ei näe rakastettunsa todellisia kasvoja. Kreikkalaisessa "Eros ja Psyyke"- tarinassa asia kuvataan niin, että puoliso kohdataan vain öisin pimeässä. Seuraa järkytys ja masennus, kun nähdään puolison todelliset kasvot. Hän onkin aivan vieras, outo ja pelottava. Karhu tai "Kaunotar ja Hirviö"-tarinan hirviö kuvaa tätä. Niin kauan kuin vanhempien lumo pysyy, pysyy puoliso hirviönä.

Aito rakkaus on sitä, että ihminen uskaltautuu omiin kokemuksiinsa, omiin aisteihinsa ja niiden kautta kokee rakkauden toiseen. Tällöin maagisessa peilissä ei näy isän ja äidin kuva. Tällöin ihminen ei enää katsele ja koe maailmaa isän ja äidin "opetusten" mukaan, vaan elää omilla aisteillaan.

Kun tyttö kävi katsomassa oman koti-ikävänsä pois, hänestä tuli aikuinen. Satujen tulkinnassa avautuu suuri portti, kun tajuaa kaikki satujen hahmot sankarin sisäisiksi kuviksi. Isä ja äiti eivät ole todellisia vanhempia, vaan heidän jättämäänsä lumoa. Sankarin vanhemmat siskot eivät useinkaan ole todellisia siskoja, vaan sankarin omia vanhempia kerroksia, isään ja äitiin kiinnijääneitä osia. Isän ja äidin lumosta vapautumista helpottaa näiden tunteiden peilaaminen siskoihin ja veljiin. Siksi saduissa sankarilla on usein kaksi siskoa tai kaksi veljeä. Myöskään prinssi ei ole todellinen puoliso, vaan sisäinen kuva vastakkaisesta sukupuolesta. Tämä auttaa sankaria löytämään sisäisen olemuksensa, oman sukupuolisen kokemuksensa ja aistimuksensa. Näin rakkaus tulee mahdolliseksi. Saduissa aina peritään valtakunta tai puoli valtakuntaa. Kyseessä on sama valtakunta, jota kristillisyys kuvaa Jumalan valtakunnaksi, joka on sisällä ihmisessä. Tämä valtakunta on aitoa elämää omilla tunteilla. Siksi Raamatussa laitetaan Jeesuksen suuhun sanat: "Joka ei irtoa isästään ja äidistään ei ole perivä valtakuntaa".

Lähes kakista saduista löytyvät pahat noidat, hirviöt ja mustasukkaiset äitipuolet. Näiden kautta lapsi vapautuu äidistään. Samoin saduissa on peikkoja, jättiläisiä, maahisia ja kääpiötä, joiden kautta ihminen vapautuu isästään. Vanhemmat eivät voi antaa lapselleen aitoa elämää. He voivat antaa vain rakkautensa ja tilan kasvaa omaan suuntaansa. Aito elämä löytyy vain omien tunteiden löytämisen kautta. Tämä teema löytyy kaikkialta saduista ja tarinoista. Varmaankaan se ei ole ainut tarinoiden teema. Se on kuitenkin yksi hyvin hallitseva aihe.

Todellinen äiti ja todellinen isä jättämillään vaikutteilla joko edistävät tai estävät lapsensa kehitystä. Isän tai äidin omat tunnekyvyttömyydet siirtyvät lasten taakoiksi ja tarinoiden kautta niistä tulee piilotajuisia hahmoja ja voimia. Niitä vastaan sankari joutuu taistelemaan. Hyvien isä- ja äitikokemusten kautta hän saa uniinsa ja tarinoihinsa hyviä haltioita ja auttajia, jotka ovat apuna tarinoiden maailmassa."

Kiitos Oikku ja Elektra!  :smitten:

Tässä satu, joka saa yhä uudelleen, nyt aikuisenakin liikutuksen kyyneleitä silmiini:  :'(

PIENI TULITIKKUTYTTÖ (H.C.Andersen)

Oli hirveän kylmä. Pyrytti ja ilta alkoi pimetä. Olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Tässä kylmässä ja pimeässä asteli katua pieni, köyhä tyttö avopäin ja paljain jaloin. Totta puhuen hänellä oli ollut tohvelit jalassa kotoa lähtiessään, mutta mitä se oli hyödyttänyt: hirveän isot tohvelit, joita hänen äitinsä oli viimeksi pitänyt, niin isot ne olivat olleet, ja ne olivat pienokaiselta pudonneet hänen rientäessään kadun poikki, juuri kun kahdet vaunut kiitivät hirmuvauhtia ohitse. Toista tohvelia hän ei lainkaan löytänyt, ja toisen muuan poika sieppasi mennessään. Hän ilkkui käyttävänsä sitä kehtona, kun hän itse kerran saisi lapsia.

Niin tallusti nyt pikku tyttö paljain pienin jaloin, jotka punoittivat ja sinertivät kylmästä. Vanhassa esiliinassa hänellä oli kasa tulitikkuja, ja yhtä tikkukimppua hän piti kädessään. Koko päivänä ei kukaan ollut ostanut häneltä, kukaan ei ollut antanut hänelle penniäkään. Nälissään ja palellen hän kulki masentuneen näköisenä, pikku raukka. Lumihiutaleet putoilivat hänen pitkiin, keltaisiin hiuksiinsa, jotka sievinä kiharoina peittivät hänen niskansa, mutta tätä somuuttansako hän olisi ajatellut! Kaikista akkunoista näkyi loistavia kynttilöitä, ja kadulle saakka tunkeutui ihana hanhenpaistin tuoksu. Olihan uudenvuoden aatto- kas, sitä hän ajatteli.

Syrjäiseen loukkoon, missä toisen talon nurkka ulkoni pitemmälle katuun kuin toisen, hän kyyristyi istumaan. Pienet jalkansa hän koukisti alleen, mutta vilu vain yltyi. Kotiinmenoa hän ei uskaltanut ajatellakaan, kun ei ollut saanut kaupaksi tikkuja eikä ansainnut penniäkään. Isä olisi lyönyt häntä, ja kylmäkin oli kotona, sillä heillä oli suojanansa pelkkä katto, jonka alla viima vinkui, vaikk suurimpia rakoja oli tukittu oljilla ja rievuilla. Hänen kätösensä olivat pakkasen kohmeesta aivan turrat.

Oi, miten hyvää pieni tulitikku tekisikään! Kunpa uskaltaisi irroittaa yhden kimpusta ja raapaista siihen seinästä tulen sormiensa lämmitteeksi. Hän veti yhden-rits, miten se rätisi, miten se paloi! Siinä oli lämmin, kirkas liekki kuin pieni kynttilä, kun hän suojasi sitä kädellään. Kummallinen kynttilä! Pikku tytöstä tuntui kuin hän olisi istunut suuren, kirkkailla messinkipalloilla ja messinkikuvulla kaunistetun rautakakluunin ääressä. Tuli paloi niin hyväilevästi, se lämmitti niin suloisesti. Ei, mitä nyt? Tyttönen oli juuri ojentamassa jalkansa lämmittääkseen niitäkin, kun liekki sammui. Kakluuni hävisi, ja hän istui palaneen tulitikun tynkä hyppysissään.

Hän raapaisi uuden. Se paloi, se loisti. Ja kun sen valo osui kiviseinään, tämä muuttui läpinäkyväksi kuin harso. Hän näki suoraan huoneeseen, missä hohtavan valkoiselle liinalle oli katettu juhlapöytä hienoine posliineineen ja ihanasti höyryävine, luumuilla ja omenilla täytettyine hanhenpaisteineen. Ja mikä suuremmoisinta: hanhi hyppäsi vadilta, taapersi lattialle veitsi ja haarukka selässä. Se tuli ihan suoraan köyhää tyttöä kohti. Mutta silloin tulitikku sammui, ja tyttö näki vain paksun, kylmän kiviseinän.

Hän sytytti jälleen tikun. Nyt hän istui mitä kauneimman joulukuusen luona. Se oli suurempi ja koristellumpi kuin kuusi, jonka hän oli viime jouluna nähnyt rikkaan kauppiaan kodin lasiovesta. Tuhansia kynttilöitä paloi sen vihreillä oksilla, ja kirjavat kuvat, jommoisilla näyteikkunoitakin koristellaan, katselivat häneen. Pienokainen ojensi molemmat kätensä sinne- samassa tulitikku sammui. Lukemattomat kynttilät kohosivat aina vain ylemmäksi, ne olivat hänestä enää vain kirkkaita tähtiä. Yksi niistä lensi piirtäen pitkän tulijuovan taivaalle.

>>Nyt joku kuolee>>, virkkoi pienokainen, sillä hänen vanha isoäitinsä, ainoa maailmassa, joka oli ollut hyvä hänelle, vainaja jo, oli sanonut: Kun tähti lentää, liitelee jonkun sielu Jumalan luokse.
Hän raapaisi taas tulitikulla seinää, ja sen ympärille syttyi valokehä, jonka  keskellä vanha isoäiti oli niin kirkkaana ja loistavana, niin lempeänä ja armaana.
>>Oi isoäiti>>, pienokainen huusi, >>ota minut mukaasi!>> Tiedän, että sinä häviät kun tulitikku sammuu, häviät kuin lämmin uuni, ihana hanhenpaisti ja suri onnentuoja joulukuusi.>> Ja hän raapaisi kiireisesti kaikki kimpussa vielä olevat tikut palamaan, hän ei halunnut luopua isoäidistä. Tikkuihin puhkesi sellainen kirkkaus, että se voitti päivänkin valon. Isoäiti ei ollut koskaan ennen näyttänyt  niin kauniilta, niin suurelta. Hän nosti pikku tytön käsivarsilleen, ja he liitivät kirkkauden riemussa korkealle, korkealle. Siellä ei tuntunut vilu, ei nälkä eikä tuska: he olivat Jumalan luona.

Mutta talon viereisessä loukossa kyyrötti aamuvarhaisella pakkasessa pieni tyttö punaposkisena, suu hymyssä- kuolleena, kuoliaaksi paleltuneena vanhan vuoden viimeisenä iltana. Uuden vuoden sarastus valaisi pienen ruumiin, joka istui tulitikut kädessään, yksi tikkukimppu melkein loppuun palaneena. Hän oli koettanut lämmitellä, sanottiin. Mutta kukaan ei tietänyt, mitä ihanaa hän oli nähnyt, missä loistossa hän isoäitinsä kanssa oli päässyt uudenvuoden iloon. 

Kiitos, Rakkauden enkeli  :smitten:,
tätä toivoinkin pian, mutta en tohtinut hoputtaa..
Minä myös liikutun jokaikinen kerta tästä.. ei vanheneminen ole tilannetta muuttanut.. :smitten:

Saa minua välillä vähän hoputellakin.  ;D

Uneni innoittamana laitan tämän sadun tänne, vaikkei se mikään lemppari olekaan.


Olipa kerran aviopari, joka halusi hartaasti lasta. Vihdoin heidän toiveensa toteutui. Lapsen syntymää odotellessaan vaimolla oli tapana katsella ulos ikkunasta naapurin puutarhaan. Siellä kasvoi herkullisen näköisiä kaalinkeriä. Mutta puutarha kuului noidalle, eikä kukaan uskaltanut mennä sinne.

Lopulta vaimo ei voinut ajatella muuta kuin kaalia. Hän kävi yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi. Vihdoin huolestunut aviomies päätti pimeän tulle hiipiä puutarhaan hakemaan muutaman kaalinkerän. Vaimo söi kaiken, mutta halusi yhä lisää. Niinpä aviomies meni takaisin puutarhaan.

Tällä kertaa noita sai hänet kiinni. - Kuinka uskallat varastaa kaaliani! Hän raakkui. Kauhuissaan mies kertoi noidalle vaimonsa mielihalusta. -Ota sitten niin paljton kuin tahdot, noita sanoi. -Mutta palkkioksi sinun on annettava minulle lapsi. Miesparka suostui.

Heti lapsen synnyttyä noita vei hänet mukanaan ja alkoi kasvattaa häntä omanaan. Noita nimitti tyttövauvaa Kaalinkeräksi. Kaalinkerästä kasvoi niin kaunis, että noita päätti ettei kukaan muu saisi koskaan nähdä hänen kauneuttaan.

Niinpä lapsen täyttäessä kaksitoista vuotta noita sulki hänet syvällä metsässä olevaan torniin. Tornissa ei ollut ovea. Kun noita oli tulossa vierailulle, hän huusi: -Kaalinkerä, Kaalinkerä, laske alas hiuksesi. Silloin tyttö laski pitkän lettinsä alas ikkunasta ja noita kiipesi sitä myöten tornihuoneeseen.

Muutaman vuoden kuluttua prinssi sattui ratsastamaan metsässä ja kuuli Kaalinkerän laulavan aikansa kuluksi. Prinssi ihastui hänen suloiseen ääneensä, muttei löytänyt ovea torniin.

Prinssi ajatteli lakkaamatta tornista kuulunutta laulua ja palasi takaisin joka päivä. Kerran hän näki piilopaikastaan noidan huhuilemassa: -Kaalinkerä, Kaalinkerä laske alas hiuksesi. Silloin letti laskettiin maahan. -Jos tuo on köysi, jota pitkin voin kiivetä, kokeilen sitä, prinssi päätti.

Prinssi huusi: Kaalinkerä, Kaalinkerä, laske alas hiuksesi, ja kapusi pitkää palmikkoa ylös. Kaalinkerä säikähti aluksi, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt miestä. Prinssi kertoi miten hän oli ihastunut Kaalinkerän ääneen ja pyysi häntä vaimokseen. Kaalinkerä piti hänestä enemmän kuin noidasta ja suostui. Mutta hän ei päässyt ulos tornista. Prinssi lupasi tuoda tullessaan aina kerän silkkiä, jotta Kaalinkerä voisi punoa siitä tikkaat ja paeta.

Prinssi tuli joka ilta ja Kaalinkerä salasi hänen käyntinsä, mutta kerran hän sattui tokaisemaan noidalle: -Miksi sinä olet niin paljon prinssiä painavampi? -Kuinka uskallat pettää minua! Noita kirkui ja leikkasi vimmoissaan Kaalinkerän pitkät hiukset. Hän noitui Kaalinkerän kaukaiseen maahan. Sitten noita sitoi pitkän letin ikkunanpieleen ja odotti prinssiä. Prinssin tullessa noita kaakatti: -Pieni laululintusi on lentänyt tiehensä etkä koskaan enää näe häntä!

Suunniltaan surusta prinssi heittäytyi alas tornin ikkunasta. Hän putosi piikkipensaaseen, jossa okaat lävistivät hänen silmänsä. Prinssi menetti näkönsä! Miten hän nyt koskaan voisi löytää Kaalinkerän?

Prinssi ratsasti kuukausikaupalla sokeana metsässä ja itki. Eräänä päivänä hän kuuli sattumalta miten joku lauloi kaunista, mutta surullista laulua. Prinssi tunnisti heti äänen ja juoksi sitä kohti kutsuen Kaalinkerää nimeltä.

Kaalinkerän syöksyessä prinssin syliin, tapahtui ihme. Hänen ilonkyyneleensä tipahtelivat prinssin silmiin ja prinssi sai näkönsä takaisin. Ja niin Kaalinkerä meni prinssin kanssa naimisiin ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Minä rakastan myös vanhoja satuja.
Mm Ruma ankanpoikanen on ihana samoin Peukalo Liisa
Prinsessasaduista lemppareita Tuhkimo Lumikki Prinsessa Ruusunen.

Sadut ovat ihania.

Pitäisi varmaan katsoa jonkun piirretyn pitkästä aikaa kun kaikki lapsetkin jo niin isoja ettei ole enää ihania satuja ja pientä vilskettä kotosalla  :-\ :smitten:

Rakastan satuja!  :smitten:  Kiehtovaa on se niiden mystinen ulottuvuus, monimerkityksellisyys ja symboliikka.
Grimmin sadut, ne klassikot, ovat lemppareitani.
Todella ihana satu on Topeliuksen Tähtisilmä, tiedättekö sen?  Muutama vuosi sitten ilmestyi kokoelma Topeliuksen
saduista kauniina kuvakirjana ja siinä oli tuo kiehtova tarina  hangesta löytyneestä ihmeellisestä lapsesta.

Grimmin sadut  ovat  minunkin lemppareitani. Mm Saapasjalka kissa Prinsessa Ruusunen ovat lemppareita.
Tykkään myös Topeliuksen saduista. Ehkä  Topeliuksen saduista  on Adalminan helmi se on kaunis ja opettavainen satu.

Toden totta Adalminan helmi on hyvin opettavainen satu ja niin kaunis prinsessoineen ja prinsseineen.
Saduissa on sekin niin ihanaa miten ne kohottavat arjen tason yläpuolelle.
Kuvittelenko vain, mutta minusta Topeliuksen sadut ovat Suomessa liian aliarvostettuja?

Kyllä, minustakin ne ovat aliarvostettuja...  ???

Rakastan satuja Grimmin sadut ne vanhat klassikkosadut ovat lemppareitani.
Mm Prinsessa Ruusunen Lumikki Tähkäpää Hannu ja Kerttu Lumivalko ja ruusunpuna ovat ihania satuja.
Myös H.C Andersenin satuja rakastan.
Sadut ovat ihania on niin ihanaa rentoutua satujen parissa.

Löysin kirpparilta vanhan satukirja Suomalaisten Satujen Helmiä siellä on mm Topeliuksen Anni Swanin ym ihania vanhoja satuja.
Kirjassa on mm Topeliuksen Tähtisilmä Adalminan Helmi Koivu ja tähti ym ihania Topeliuksen Satuja.
Minä rakastan Topeliuksen Satuja ne on kauniisti kirjoitettu ne ovat Runollisia.

Sadut ja tarinat.

Jokainen satu on täyttä totta  :)

Ja niillä on kollektiivinen kieli.