Astro Foorumi

??? Riippumatta siitä, elänkö kehollisuudessa taikka en,
onko minun pakko olla olemassa?

^^^

::) Jos vastaus on KYLLÄ,
niin miten perustelette vastauksenne?

:(  Jos vastaus on EI,
niin miten perustelette vastauksenne?

^^^

:'( Entä, jos ihminen väsyy elämiseen ja haluaa kuolla pois,
kupsahtaa, delata, döödätä - ihan kerta laakista heittää veivinsä...

:-\ Niin... miksi hän sitten taas haluaisi jatkaa olemassaoloaan;
mistä se olemassaolonriemu oikein syntyy ja palajaa?

 :crazy2: :police: :smiley6600:   - Mikä innoittaa olemaan olemassa???

^^^

:coolsmiley: Olenko ainoa, jolle läpi elämänsä on aina välillä
noussut pohdintaan kysymys siitä,
täytyykö meidän olla aina olemassa
eikä vain elollisuuttamme vaan "henkiolentaisuuttamme"?


__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__^¨__ ^¨


:knuppel2: Tämä kysymys on ehkäpä perimmäisimpiä henkilökohtaisia probleemejani,
jotka kuuna päivänä voin jakaa kanssanne.

;) Kiitos siitä!  :smitten:     


:angel:

No mutta samaahan minäkin kyselen, tosin olemassaolo ei AHDISTA kun sen kokee pelinä.

Ilmeisesti aina kun universumi siirtyy pois olemassaolon piiristä, sielut saavat valita että tulevatko ilmenneeseen kaikkeuteen vai ei. Olen nähtävästä HALUNNUT tulla tänne tähän draamaan ja ajatellut että selviän kaikesta, niinkuin selviänkin.

Tunteetkin on uusiutuva luonnonvara. Silti voi olla että sinulla on joku inkarnaatioihin liittyvä sidos tänne, joka estää sen ettet pääse kokemaan vain jumaluuden ilmenemätöntä muotoa=ei olemista.

Haluan yhtä intensiivisesti lakata olemasta KUIN kokea elämää, tunteita, suhteita, seksiä ja luomista.

Jotain kun haluaa intensiivisesti, ei voine olla olematta kokemuksen piirissä. :angel:

Haluatko eniten sitä että Sinua ei olisi? Eikö se olisi surullista? :-*

Tosin olen aina pohtinut asiaa jotenkin galaksien ja universumien kannalta, että miksi niitä pitää luoda, mutta draamahan siinä vain olikin motiivina, kun en siihen oppimiseen oikein usko. Siksi mikään lopputulos esim ihmissuhteissa, töissä tms ei ole varma, vain se että kaikki palaa alkuunsa, sinne korkeammalle ulottuvuudelle, missä alempia muotoja ei ole ilmentyneenä, ilmeisesti, ei edes sieluja? Siitä en ole varma, sillä jos sielun valintana on mennä jumaluuteen takaisin, se on ainakin aika kauan olemassa. Jos taas valitsee jotain muuta, jää tänne epätodelliseen draamaan.

Sitä epätodellisempi jumaluuden kannalta, mitä konkreettisempi ja "todellisemman" tuntuinen kokijasta!  :angel: :coolsmiley:

Onko Rakkauden pakko olla olemassa? Rakkauden atomipommin paineaalto ajaa kaiken hellästi valoonsa, kaiken lävistäen ja siinä me Olemme, olemmepa tai emme.

On hyvin vaikea kuvitella sitä pistettä, johon kaikki oli tiivistyneenä aikojen alussa ja joksi valoytimeksi se on taas menossa, mutta.. näin se vaan on.

 :buck2:

Voinko tietää sen, ennen kuin olen sen kokenut? ...
Voinko tietää sen ennen kuin olen kokenut sen toisinkin?

- Uskon voivani aina ensin tietää, jotta pääsisin "sitä" kokemaan toisinkin.

Entäpä jos aikaisemmat kokemukseni "siitä" ovat nyt koettimenani
- että joskus aiemmin olen "upoksinut" ja havainnutkin tulleeni yllätetyksi positiivisesti?

Nimittäin olisinkohan nyt näääiiiin kiinnostunut kokemaan olemassaolemattomuuttani
(haa, sitäkö se onkin: olemassaolevaa olemattomuuttani!  :laugh: ),
jos jollakin tietoisuuteni tasolla muistaisin kokeneeni
tuskaa, järkytystä ja "tätä en enää koskaan halua kokea uudelleen"?

Niin... luulenpa, että "ongelmani" on olemassaolemattomuuteni toisinkin kokemiseen kutsuva viehätys
- sen innoittavuus! 

;D

Waan... syvemmin ajateltuna:

Ehkäpä kaipaankin tosi-tosi-tosi olemassaolevuuteni kokemista
- vapauteni, itsemääräämiseni ja itseni omistamisen kokemuksia...

Ei siis niinkään
pakkovallan alaisuuteen olemassaololtaan alistumisen käkkis-kokemuksia
vaan vapauden siitä(kin)
todentamisen
hilpeitä
hilipati-hippan -kokemuksia.

 :smitten:

Suomeksi, kun olento kokee kärsivänsä olemassaolon sisällä, hän kysyy, mihin tarvitaan olemassaoloa.

Et kai voine kuin siirtyä yhä korkeampiin värähtelyihin?

Muuten, tosiaan, jos ei olisi luotu mitään alempaa, ei voisi olla olemassa mitään riistoa, surua tai muita illuusioita. Ei voisi olla tätä mistä puhutaan, että jotkut 4d olennot riistävät 3d olentoja, maapallo on sekaisin, sotia jne, koska ei olisi 4d:a. Eikä 3, 2, 1..missähän se riisto loppuu?

Minkä tason luulisit tyydyttävän sieluasi ja olevan onnellisempi?

Onko sinulla muistikuvaa siitä kun kelluit luomattomuuden autuudessa kaikkeuden keskipisteessä eikä täällä pimeällä reunalla?

Olemassaolon symbioosien välityksellä kaikkeen mikä on pohjimmmiltaan yhtä ja samaa liikehdintää..

Metsässä elää puu ~ Puussa oksa ~ Oksassa lehti ~ Lehdessä toukka ~ Toukassa perhonen ~ Perhonen lentää ~ Lento värähdyttää ~ Värähtely synnyttää metsän ~

Mitä se on?

Onko se minussa?

Olenko minä se?

Hurjaa, tein mielessäni matkan sinne kaikkeuden toiselle laidalle, ohi Orionin, Andromedan ja Lyran tähtijärjestelmien, sinne missä kaikki pantiin alulle (ahh..) kosmisessa räjähdyksessä.. ja vielä valittavat siitä kun saavat näytelmästä nauttia? heh-

Tulipa leijuva olo, pitänee maadoittaa. Aloitetaan taas 1-tasosta eli maan sisällä olevasta kristallista.. :angel:

 :)

Mikä onkaan "aika kauan olemassa olemista" sille, joka elää silmänräpäyksessä
- ei vaan äärettömästi nopeammassakin olemassaolon taajuudessa!

Silti ajattelen niin, että jumaluuden kannalta mikään ei oikein ymmärrettynä olekaan sen epätodellisempaa vaan ainoastaan kattavammin todellista.

 :o

Niin, voidakseen paineaaltoitse ajaa kaiken hellästi valon huomaansa
osa Rakkaudesta vetäytyy pakovetenä "sisuksiinsa" ollen se "ei-olevainen" minussa.

Eli itsetiedottomuuteni tila, umpio, johon Rakkaus saapuu lävistävyydellään
kokemaan olevansa olemassa suhteessa "ei-olemassaoloonsa".

Sitä ovat universaalit keuhkot!

Sitä on olemassaolo ja olemassaolottomuus
hengittämisen kaksiossa,
joka yksiöityy sen Yhden Hengen kokemukseksi itsestään.

 ::)

En elä silmänräpäyksessä, siksi tarvitsen ikuisuuden.

No mutta mitä jumaluus ajattelee jos me ajattelemme jumaluudesta sitä tai tätä? Luulisin kaiken kuitenkin olevan sitä epätodellisempaa, mitä kauempana jumaluuden ytimestä (onko se sitten se universumin ydin). Eli itse asiassa elämäsi täällä ON suhteellisen illusorista, mitä tiiviimmin olet kiinni aineessa. Ja käy todellisemmaksi ja samalla olemattomammaksi kun mennään jumaluuteen.

Wow mikä paradoksi.

Riippuu siitä onko henki vai aine todellista.

Pääset lähemmäs ilmenemätöntä kun menet jumaluuteen=autuus, jossa todellista on se, että mitään ei ole, kun on autuus eikä esim surun kokemisen mahdollisuutta. Silti surukin on lähinnä 4d kokemus, jota ei oikeastaan 1000d:ssa voi olla. Mielenkiintoinen kyhäelmä tämä kaikkeus.

Toiselta kantilta katsoen kaikki on illuusiota mitä koemme, toiselta kantilta (eli jumaluudessa) kaikki on ilmenemätöntä.

Pitäisikö sittenkin valita ihan konkreettinen taso taas, se olemassaolo jossa voi kokea iloa, surua, puu on puuta, kivi on kiveä ja suku on pahin. :2funny:

PS Onko tuo tuossa alhaalla minun IP osoitteeni, mitä kaikki keyloggerit hakevat?

Oikeastaan en koe voivani siirtyä yhä korkeampiin värähtelyihin
ennen kuin olen sinut vaihteluvälisyyteni "matala-korkea" kanssa.

Kun näet korkein on matalimmassa ja matalin korkeimmassa.

Siksi en ylösnouse alaslaskeutumatta saati että laskeutuisin pohjamutiin tekemättä sitä pintakellukkeet ylläni.



Ylemmät syövät alempia? vaiko näin: Alemmat imeltyvät ylempiin?


Tasovälisyyteni - oman liikuntavapauteni tiedostaminen.


Minulla ei ole kokemusta kellumisesta "täällä pimeällä reunalla".

Mikä se "reuna" on?  :-\


Sen sijaan olen uneksinut yhteensoimisesta Luojan toisessa eli keskimmäisessä sisäpiirissä,
jossa koetaan "Minä olen me",
ja jossa tajutaan sen ensimmäisen sisäpiirin abstraktio
"Minä olen joka minä olen".
 
Aioni ennen lähtöämme tähtikylvöön Luojan kolmannesta sisäpiiristä,
jossa koetaan "Minä olen se" eli kunkin Itsen pyhä geometria, valo, väri ja soivuus.

 :smitten:

Olet se joka olet,
olet se mitä olet
ja olet se, mikä sinussa on.

Jumala minussa tervehtii Jumalaa sinussa.

 :smiley6600: :angel: :smiley6600:

Hyviä matkoja unelmoijille. Lähden pian kuskaamaan lasta uimahallin pyörteisiin..

Mutta sain kuitenkin hyviä oivalluksia ja voimakkaita muistoja tänään, siitä miten olen aina ollut samanlainen ja silti muuttuva.

Ennenkaikkea, en ole koskaan osannut rinnastaa noita kahta ennen, että jumaluudessa on ilmenemätön ei-mitään autuus, ja täällä oleva on kaiken tuskan ja hurmionkin jälkeen epätodellista. Siinä se vapaus kai on sitten, oivalluksessa. Ilmeisesti ainut tapa tehdä jommastakummasta (!) Todellista, on ottaa elämä, tuska ja ilo todesta, muutenhan tässä ollaan ihan kummallisessa dimensiossa. Ja jumaluus kans sitten todellisena kun autuuteen palataan. Vaikka samalla kaikki tuntemamme oleminen lakkaa, niin muisto jää-

-ja voi olla palaamatta tänne.

Pimeällä reunalla tarkoitin tätä maailmankaikkeuden kolkkaa jossa Maapallo on. Ei kovin korkealla. Tosin voi olla seksikästä.

Niin vaikka olen olemassa, voin valita miten Todelliselta tämä tuntuu ja minusta ei aikoihin kovin todelliselta.

 ::)

Jujuhan on siinä, että vaikka epätodellinen haihtuu,
se mikä on todellista, on siitä vajentumatta
- eli todellisen valosta löytyy epätodellisellekin sijansa.

Ei kuitenkaan enää epätodellisena vaan todellistumanaan siitä,
mikä oikeassa valossa tarkasteltuna tekee epätodellisen niin arvokkaaksi,
niin elettäväksi - niin olemassaolevaksi.

Niin ettei ole menetystä - minkään elollisenkaan kadotettavuutta.
Ja kun mikään on katoamatta,
kaikesta voi päästää irti menettämättä mitään oleellista.

Mitä se epäoleellinen - jonka voipi menettää - sitten on?

Luulonvaraisuus siitä, mitä on menettäminen; harhoissa elämisen unisuus.
- Kun näet ei ole enää jäljellä mitään, minkä luuli menetetyn.




Oikeastaan emme voi palata autuuteen,
kun emme todella ole sieltä lähteneetkään.

Mitä siis on - mihin perustuu - tuntemus autuuteen palaamisesta?

Autuudellistuminen uudelleen
- se on sitä, että muistaa tietäneensä olleensa koko ajan autuudessaan
ja voineensa autuudestaan käsin hahmottaa itselleen
autuuttomuuden kehyksen, johon unohtua elämään autuuden kaipuussaan.

Jolloin autuuden kaipuu on sen aavistamista,
mistä lähteestä kumpuaa todellinen elämänilo
ja sitä korkeammanlainenkin olemassaolonriemu.

Silti muistoa ei jää jäljelle siitä, mikä ei ollutkaan todellista.
Muutenhan liikkuisimme unesta toiseen.

Niin kuin näemmä liikummekin!

Missä on siis "muistovapaa vyöhyke" - ellei siellä,
missä aikaa ei ollut eikä tila-ulottuvuutta kosmoksen ja avaruuden välillä
- ollen se elämänpiiri, josta matkamme "ihmisevoluutikkaina" urkeni.



"Ei kovin korkealla" on suhteellinen vaikutelma siitä Maapallosta,
joka on kaikkialla - oman vaihteluvälisyytensä keskiössäkin.

Ja taas uusi yllätys: meidän ei tarvitse jättää Maata kiertääksemme universumin halki.
Maa tekee sen puolestamme - ei kuitenkaan jättäen itseään
unohtumaan jonnekin universumin laitamille
saati hylätäkseen universumin reunamia.

Vaan tullen siksi Valoksi,
joka näkee vain valon mentäviä aukkoja tietämyksessämme.
 
Kunnes tunnistamme olevamme avaruuskiihdyttimen matkassa.



Kannattaa olla Itse todellinen, niin elämänmeno luontuu todelliseksi.

 :smitten:

Minua ei haittaa todellinen eikä epätodellinen. Voin olla kummassa tahansa ja leikkiä kaikkeudella.

Mutta maapallosta kyllä sanotaan että se ei ole niin korkealla asteella, ehkä unessa pääsee lentämään korkeammalle. Emme me KESKIMÄÄRIN ole 9d ulottuvuudessa ja täällä on paljon kärsimyksiä, niin että keskimääräinen mielentila ei ole autuudellinen.

Ai niin ja sitten vielä se yksi oivallus. Jos tämä kaikki illuusio on harhaa vain, miten tästä voisi joku jumaluus tosissaan rangaista? Miten tämä kaikki YLIPÄÄTÄÄN olisi todellista varsinkin kun katsotaan tätä jumaluudesta käsin? Mitä tästä kaikesta jää paitsi muisto? Mitä niin suurta väliä sillä on mitä täällä on tapahtunut, hyvää tai pahaa?

Kun ei täällä kuitenkaan voi saavuttaa mitään, mikä olisi ei-ilmenneen kannalta oleellista. Siis, mikä on ei-ilmenneen ja ilmenneen välinen tärkeysero? Yhtä tärkeitä? Mutta entäs kun yksi kaikkeus syöksyy olemattomuuteen - mitä väliä sillä on mitä täällä oli?

Uuden voi luoda siltä istumalta ja deletoida KAIKEN mitä täällä meni vinksalleen.

tai - ehkä toivoisit ettei mitään enää luotaisi?

 :-\

Paitsi milloin haittaa;
paitsi milloin ihminen ei tiedä;
ollako vai eikö olla
- harhassako vai todellisuudessa...

Kaikkeus, jolla leikitään, on planeettamme nykytilan osoitus jamastaan.
Kaikkeus, jossa leikitään, on kehitysvarma laboratoriomme Maa.


Ne, jotka kiinnittävät huomionsa Maapallon taajuuteen,
ehkä unohtavat sen taajuusvälisyyden:
Maasta on moneksi ja moneen lähtöön.

Mieli ja sen mielentilat ovat autuudesta erotettua särmää.
Aivan kuten autuus läpäisee mielen.

Jonkin erottaminen kokonaisuudesta ei näet vielä merkitse
jonkin sisältävän kokonaisuuden
- kuten ihminenkin menehtyisi irrallaan luonnosta.



Illuusio on vain harhaa, mutta kaikki tämä ei ole illuusiota eikä siten harhaakaan.
Tarkoitan tällä sitä, että Todellinen on aina mukana epätodellisessa
eli taivasten valtakunnan avaimetkin ovat sisäisesti meissä.

"Jumaluudesta käsin" on kaikki sellainenkin tiedostaminen, joka on tajuamatta omaa yhteenkuuluvuuttaan kaikkeuden tajunnan kanssa eli ollen Jumalan näköyhteys luotuihinsa näiden omilla silmillä.

Väliä ei olekaan yhtikäs millään - minkään välillä.
Tämän tajuamisella on väliä.
- Yhteytensä kaikkeen oivaltamisella.



Sammuva tähti syöksyy kitaansa eli ampautuu takaisin Muodontumattomaan.

Käsitteet hämärtävät nyt tätä keskustelua:
On olemassa Ilmentymätön, Ilmentyväinen ja Ilmentynyt.

Eli on olemassa koskaan ja mitenkään ilmentymättömyys
ja on olemassa potentiaalinen, luotavissa oleva ilmentyväisyys
sekä on olemassa luotu, ilmaistu ja koettu ilmentyneisyys.

Nämä ovat yksi kolmessa ja kolme yhdessä.
Muodostaen sen "neljännen" naaman eli
ollen yhdessä Jumalan Neljät Kasvot.

Mikäs sen "neljännen naamataulun" nimitys sitten voisi olla?

- Ilmeisyys

Ilmeisyys on jotakin tiedettävyyttä, jota ei tarvitse ilmentää kokeakseen,
mutta joka voidaan oivaltaa ilmennöksen avulla, sitä vasten.

Yksi tällainen ilmeisyys on "tajunta"
- ilman ajatustakaan ihminen voi olla tietoinen, jopa esitietoinen.

Toisaalta ajatusten mentyäkin ihminen voi kokea ilmeisyyttä: "olentana".

Sitten ei tarvita hengitystäkään,
jotta voidaan pitää ilmeisenä "haluntaa":
halua hengittää; aietta selviytyä hengissä hengittämättömyydestään.

Tajunta, olenta ja halunta - siinä kolme määrittäjää Ilmeisyydelle,
sille neljännelle Jumalan kasvoista, jotka siis ovatten:

Ilmentymätön, Ilmentyväinen, Ilmentynyt - ja Ilmeinen.

Jokaisen niistä muodostaessa vuorollaan aina
"yksi kolmessa ja kolme yhdessä"
- sen neljännenkin naamiksen.

 :) :-* :angel: :smitten:

 ::) Kyllä ja ei. Sanotaan, että meissä on tietoisuustaso, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Aina ei kuitenkaan muista alkuperäänsä ja unohdettuaan on mahdollista haluta ei-olemassaoloa. Siihen on päivätietoisuuden näkökulmasta kaksi tietä. Toinen kulkee hengen maailmoihin - valoon, joka on evoluutiomme tarkoitus ja toinen kulkee vastakkaiseen suuntaan eli yhä tiiviimpiin materian maailmoihin - pimeyteen.

Kun valitsee tien valoon, niin sulautuu aikanaan osaksi laajempaa tietoisuutta, jolloin ei ole enää havaittavissa minätietoisuutta, joka meillä nyt on. Jos valitsee tien pimeyteen, niin hajoaa aikanaan alkutekijöihinsä, jolloin minätietoisuus haihtuu. Minätietoisuudella on siis rakenne, jonka kautta se olemassa. Rakenteet voivat yhdistyä yhä laajemmiksi kokonaisuuksiksi tai hajota yhä pienempiin osiin.

Lyhyesti sanottuna toinen tie vie valoon ja toinen pimeyteen. Molemmat tiet johtavat lopulta siihen, että minätietoisuus lakkaa olemasta sellaisena kuin se nyt on. Kun valitsee tien valoon, alkaa ymmärtää omaa olemassaoloaan yhä täydemmin ja saa kokea löytämisen iloa, joka ylittää kaikki odotukset. Se on tie todelliseen Itseen ja sillä eteneminen tarkoittaa valon ja rakkauden todeksi elämistä. :smitten:

Erinomainen esitys!  :smitten:


Unohtamisen ollessa samaa kuin nukahtaminen - tietoisuutta ei pysäytä mikään.
Siten voimme aina valita uuden heräämisen, uuden koitoksen
- elämämme haasteiden kohtaamisen toisenlaisestakin näkökulmasta.

Versioidun todellisuuden.

Itse asiassa pimeyteen ei voi mennä kyllin syvälle unohtaakseen valon
- eli henkensä valo on aina se, joka syväluotaa pimeyttä.
Se on samaa kuin että jumaluus sisältää sen, joka jumaluutta tutkii.



Paitsi että on tietoisempi siitä suurestakin läsnäolosta, joka Itse on.



Menetetty minätietoisuus voi jäädä haahuilemaan eli kummittelemaan.
Silti ainoastaan ihmisen Minä Olen -läsnäolo on muuttumaton
aivan kuten ihminenkään ei voi elää tiiviskehollisuudessa
hänen Ikuiseen Itseensä johtavan elämänlangan katkettua.


Korkeammilla tasoilla kaikki pelaa yhteen:
valon ja varjon enkelit taikka valon ja pimeyden polariteetit
tiivistyvät toisiaan vasten,
jolloin niiden välisyydestä
aukeaa sisäänpäin portti hengen olentaan,
ikuisen olemassaolevuutensa muistamisen tietoisuuteen.

Ihmistietoisuuden tasolla nämä polariteetit väistelevät toisiaan eli
toimivat erillään.
Siksi kuilu valoon pyrkimisen ja pimeyteen viehtymisen välillä on niin dramaattinen.
Siksi positiivisuus ja negatiivisuus toimivat
tietoisuutemme vaihteluvälisyyden napoina.

 :)

Olen käsittänyt että minä vahvistuu kun mennään pimeyttä kohti. Minä ja ego suurentuvat, tähän voi liittyä maine ja valta tai muuten vain muiden manipulointi, ei yksinkertainen asia. Olen aina ajatellut että vasta korkeammissa ulottuvuuksissa minä katoaa, muualla se on enemmän ja enemmän erillinen minä, joka voi kietoutua täysin omiin harhoihinsa suuruudesta ja mahtavuudesta.

Mutta joka tapauksessa, itse en osaa kuvitella mitä olisi jos tietoisuuttani ei olisi. Ei olisi kauppoja, taloja, uimarantoja koettavana. Olisi vain jokin valoelementti, energia, ja sitä kokemassa jokin - tietoisuusko?

 :P

Jotenkin tämä kohta jäi askarruttamaan.

Koen nimittäin niin, että edettäessä kohti perimmäistä todellisuutta,
jota kutsun Valkeudeksi,
pitää kohdata vaiheittainen kaksoissiirtymä kolmanteen, ratkaisevaan "ylöstempaukseen".

Lähdin etenemään kyselemällä,
kuka minä todella olen, mikä on todellisuus yms.

Sitten etenin seuraavien mieleni jaottelemien vaiheiden lävitse:


1) Pelon ja tuhoutumisuhan verhon taikka seinän läpäiseminen.

2) Eteneminen välitilassa,
jonka muodostavat ainoastaan peruspolariteetit
- valo ja pimeys -
ollen toinen toisiaan vasten vuorottelevina,
mittaamattomassa määrin tiivistyvinä taajuuspiireinä.

3) Kulkutien Valkeuteen valitseminen häikäisevän valon ja sokaisevan pimeyden välistä eli "saumakohdasta"
sekä eteneminen magneettisesti puoleensa vetävään Valkeuteen,
johon "imeydyin" silmänräpäyksessä.


Valkeuteen siirtyminen on heräämisen kokemus itsemuistannan tilaan,
jossa heti, oitis, välittömästi jäljelle palautuu ja jää tietoisuus ikuisesta olemassaolosta,
mikä on täyttymyksellisen autuas kokemus.

Sitä ei kuitenkaan voi kokea yksin
vaan kyse on ykseyden kokemisesta
kenen hyvänsä kanssa eli yhtenäisesti
- mitä ihmisen on päivätietoisuudessaan vaikea mieltää.

Olen kokenut tällaisen siirtymän
hetkellisenä kokemuksena.

Oleellisen huomioitavana pidän sitä,
etteivät valo ja pimeys olleetkaan erillään
vaan ne niveltyivät toisiinsa tuossa välitilassa,
johon edettyäni tiesin,
mitä niiden "takana" on
eli se Valkeus-olenta.

Taso, johon olin näin siirtynyt,
paljasti minulle kaiken tiedettävyyden
sekä sen, kuinka ajatuksin voin poimia
niin halutessani energiaohjautuvaa tietämistä
eli ohjaten energiavirtauksen "päänuppiini".
Tällainen tiedoitseminen ei kuitenkaan "enää" ollut tarpeellista.

 ::)

Olen yhdellä tavalla kokenut asian siten,
että korkeamman tietoisuuden piirissä "Minä Olen" on vallitsevana siten,
että moneuden edustajilla on vielä yksilöllinen
mutta telepaattinen yhteys välillään,
josta on luettavissa "Me olemme yksi".

Silti tämänkin "jälkeen" yhteys selkenee
selvätietoisuudeksi siitä, kuinka
"Minä olen kuka hyvänsä".



Tietoisuuskentässä "asuva" ihminen voi henkiseltä puolelta tarkastella
meneillään olevaa kehollistumaansa - ollen siitä riippumaton mutta siihen sitoutunut.

Kuinka sellaisenaan voisi enää tyytyäkään pitämään kiinni fyysisistä seikoista,
kun Itse on vapaa luomaan mitä tahansa ja toisinkin
- nyt vain ikuisuuden ja ykseyden eli kenen hyvänsä asianomaisen näkökulmasta
eli harmoniassa elämän kokonaiskehkeytymisen kanssa.

 ::)

on sillä väliä. olet ihana tyyppi!  :angel:

eli, siksi on oltava olemassa että on uniikki yksilö ja mukavia tyyppejä on liian vähän muutenkin tässä ulottuvuudessa.. :coolsmiley:

silti. kun tämä kaikkeus lakkaa olemasta, lakkaa kaikki siinä olevat asiat. tai sitten niistä jää jäänne Aikakirjoihin tai korkeintaan .. joku ripe, energiakimppu joka jatkaa tai ei, seuraavaan jaksoon.

Kovin vaikeita kysymyksiä...  ::)


Vastaukseni on oikeastaan kyllä ja ei. Mikään ei ole pakko, koska meillä on valinnan vapaus, mutta oleminen kuitenkin vain on, ilman valintaamme suuntaan taikka toiseen. Ei sitä voi mikään tai kukaan poistaa. Se jatkuu aina jossakin olomuodossa. Olemassa oleminen taitaa olla jokseenkin mysteeri... Enpä osaa taas selventää mitään sanoin. Taidanpa siis tyytyä vain olemiseen, olemassa olemiseen.  ;D Rakkaus kuitenkin saanee "kipunan" siihen, että haluaakin olla nyt ja aina olemassa.  :smitten:


Jotta ei tekisi sitä tekoa, että tappaisi maallisen kehonsa, täytyy löytää varmaan jokin toivonpilkahdus jostain asiasta tai ihmisestä. Täytyy löytää usko siihen, että kyllä tästä selvitään, kaikella on tarkoituksensa ja ennenkaikkea, että kyllä tämä kannattaa tämä olemassaolo täällä kaikesta huolimatta. Täytyy löytää rakkaus itsestään, kaikkialta. Sen kun löytää, sen rakkauden energian voimalla sitä jaksaa ja haluaakin sinnitellä vaikka kuinka.  Usko, toivo, rakkaus, mutta tärkein niistä on RAKKAUS.  :smitten:

Sitten jos päätyy epätoivoiseen tekoon ja päättää ruumiinsa päivät, niin olemassa oloaan haluaa jatkaa ja olemassaolonriemu syntyy ja/tai palajaa koska:

Näkee kaiken selvemmin "rajan toisella puolella". Näkee kaiken mielekkyyden ja merkityksen ihan uudesta näkökulmasta, tai ainakin selkeämmästä. Näkee syyn ja seurauksen.

Myös koska olemassaolo helpottuu ja sitä sitten haluaa olla ja yrittää uudelleen.

 
Rakkaus.  :smitten:


On käynyt mielessäni joskus pohdinta, että onko minun pakko olla olemassa täällä maan päällä. Välillä, kun elämä täällä on tuntunut kovin raskaalta. Se on kuitenkin aina ollut vain hetkellistä, ja olen aina löytänyt halun ja innon, sen tunteen palon pysyäkin täällä niin kauan kuin tarkoitettu on.

Yleisesti ottaen/yleistäen tunnen aina suunnatonta olemassaolon riemua, ja olen niin kiitollinen, että on olemassaolo, että olen olemassa. Olen kiitollinen, että henkiolenta on ikuista ja jatkuu aina ruumiimme "kupsahdettuakin". Oikeastaan minulle olisi jonkinlainen "kauhuskenaario" jos yhtäkkiä totaalisesti lakkaisin olemasta.  :o Minä olen, eikä kukaan voi sitä viedä minulta pois...  ???


Kiitos, että jaoit tämän kanssamme.  :smitten: :-* :angel:

Rakkaudella vielä vastaan, että tuo aito universaali, pyyteetön ja ikuinen rakkaus on se "avain" kaikkiin probleemeihin.  :smitten:

Tässä on vähän kavereitten kanssa mietityttänyt
kun poliisi autoissa on tarra että
"ELÄMÄ ON PARASTA HUUMETTA",
niin kannattavatko sitten
Huumeiden vastainen ry esim. itsemurhia?  :crazy2:

Vastatakseni topikkiin:

Niin kauan kuin olemattomuuskin on pakollista.

ja jos mietitään vielä syvällisemmin:

Niin kauan kuin tietämättömyys sumentaa alkuperäistä luontoa

Jos ei olisi olemassa, ei voisi selvittää onko olemassaolossa jotain tolkkua.  :2funny: :2funny: :2funny:

Onko olemattomuus jotenkin mielekkäämpää? Ei päätä, jalkoja, käsiä, ei tuntumaa mistään eikä tarinaa.

Olemattomuuden halu on aina uudestaan olla. :-* :-\ :angel:

 ::)

Miten on:

- niinkö kauan kuin olemattomuus on ei suinkaan pakollista
vaan kiellettyä?

Kuinka näet olemassaolon vapaaehtoisuutta voisi ollakaan
niin kauan kuin
ei ole lupaa olemassaolonsa lakkauttamiseen?

Ja kuinka näet olemassaolon pakollisuus voisi olla voimassa yhtä aikaa olemattomuuden pakollisuuden kanssa?

Sehän merkitsisi käytännössä sitä,
että "täytyy elää mutta täytyy kuolla".

- Ollen kyllä varsin tuttua asennetta elävästäkin elämästä... ;)


Tuo "tietämättömyys sumentaa alkuperäistä luontoa"
- sen allekirjoitan!

 :)

Siinäpä hyvä syy olla olemassa, kunnes... kääk!
Olemassaoloon ei enää jäisikään syytä, mikäli tolkkua ei löydy!  :o

Ellei miellä sitä tolkuttomuutta tolkulliseksi syyksi olemassaoloonsa.  :D


Ei myöskään huolta paikkojensa kolotuksista - vanhenemisesta.
Ehkäpä olemattomuudessa ei ole murhetta, ei tuskaa, ei uhkaa
- eikä syitä asennoitua kärsimyksellä moiseen hapatukseen...  :crazy2:


Ei voi alkaa olemaan, jos ei tiedä voivansa olla.

Voiko, voiko... siis ihminen olemattomuutensa keskellä
esitiedostaa potentiaalisen kykynsä OLLA
Sitä vasten, että heräjää - tulee tietoiseksi olemattomuudestaan?

Ja emmekös me sitä juuri nyt tee
- keskellä tätä olematonta oleskeluamme:
valveudu oivaltamaan olemattomuuttamme vasten
syitä ja merkityksiä olemassaolollemme,
sille Suurellekin...

Sittenkin!!! :smitten: :crazy2: :police: :knuppel2: :'( :-X  :buck2::2funny: :angel:

No sitten kun tämä universumi lakkaa olemasta, tee se valinta että et palaa.

En ole itse vielä päättänyt haluanko tulla seuraavaan kaikkeuteen. Ehkä, mutta yhä tietoisempana siitä että kaikki on peliä. Säilyttää rakkauden itsessään, sillä muissa sitä ei välttämättä ole.

Joskus sitä vaan haluaa lomaa itsestään.. ja kaikesta..

Niin. Rakkaudella on hyvä taipumus olla enemmän olemassa Itselleen.
Olla syvempää ilmaisua ja kokemusta Itsestään.
Ollen ihmeteltävää Rakkautta.

 :-* :smitten:




Rakkaudella on taipumus ylittää itsensä.  :o



Niin, helpommin on helpompaa elää jos olla olemassakin!  :(;D


Sekin, että voi vetää hupun verhotun Rakkauden kasvoilta ja huudahtaa:

"Olet paljastettu, Rakkaus!"



Mutta tuntisitko kauhua ollessasi Olematon?

Kysehän on tavallaan oman kuolemanilluusionsa kohtaamisen paikasta
- siitä, että lakkaa olemasta ehdollistuneena olemaan "totunnaisen itsensä raameissa".  :'( :angel:


Niin, aito universaalisesti ja kosmisesti tosi Rakkaus on sitä Jumalallista Rakkautta,
joka lähtee olemattomuudesta ja palaa olemattomuuteensa: olematta olemiseensa.

Ollen mysteereistä syvin: oleminen olematta:

- vapautta olemisen rajoitteista eli ei-olemisesta
ja vapautta syntyä ei-olemisen äärelle
olemaan
"vastineisuutensa ei-olemiselle"
koetuksi tulemista.

Sille, joka on olemistaan.

 :angel:

Sininen enkeli, sinä sen sanoit. Joskus todella on sellainen olo että haluaisi lomaa itsestään ja kaikesta.

Ei minua pelota ajatus, ettei minua olisikaan. Olisi ihana olla tuulenvire puunlehdellä tai aalto rannassa tai vain jokin hmm... ajatus jossain...

Voi kuvitella minkälaisia suunnitelmia sielu tekee siellä toisessa tasossa ja sitten kohtaakin tämän olemustason raskaat energiat kun täälläkin ollessaan voi välillä suorastaan maanisesti suunnitella tekevänsä vaikka mitä aivan innoissaan, mutta sitten se todellisuus on aina vähän eri...  :-\

Ei minulla ole mitään olemassaoloa vastaan, mutta kun se vaan tuntuu niin hemmetin turhalta ja merkityksettömältä. Niin ja mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampia ongelmia elämä tuntuu heittävän eteen.

Ikävä kyllä tunnun useammin kallistuvan sille puolelle, että elämä on pakko eikä etuoikeus tai onni.

Voiko se mitenkään liittyä kuukaloihin tai tunteelliseen rapuun, kun joukkarin pitäis olla myönteinen ja aina optimisti kaiken läpi? :angel:

Onko sinulla vaikea TUNNEkarma jos muuten asiat täällä Suomessa onkin suht hyvin?

Sanotaan että olento saa ihmiskehon, että kehittäisi kundaliinin itsessään, ei voi valaistua ilman ihmiskehoa, sitä kautta henki pääsee vapaaksi.

Tuulenvire kuulosti hyvältä :-*

tunnekarma?? (mikä se on?) no se sen täytyy minulla olla todella rankka.  :o ???

oh my... kaikki mitä edellisistä elämistäni tiedän viittais siihen, että olisin ollu vähän liiankin järkevä ja logiikkaan luottava mies edellisessä elämässäni.
(haha mies kuinkas muuten...  ;D)

No niin siis nyt tämä tunne energia sitten jyllää oikeen kunnolla... Kuu Kalat, Nousu Rapu ja Kuun solmu vielä Ravussa ja 12.huoneessa.

Alko just ahistaan...  :'( :-\ :buck2:

Tunnekarma, se että menee esimerkiksi masennuksen syöveriin jatkuvasti.

Olen päässyt siitä jo aika kauan aikaa sitten. Lähinnä on se olo että ilmekään ei värähdä kuten Sfinksillä..

Voisin kuvitella että jos mitään ei olisi, ei olisi myöskään negatiivisia tunteita, surua tuottavia asioita ja niin edelleen. :laugh:

Eli negatiivisetkin tunteet ja elämykset ovat osia olemassaoloa. Muttei koko totuus.

Tuota.. Oma mielipiteeni asiaan on, että jokainen on täällä jotain tarkoitusta varten ::)

Pakolla ei kenenkään tarvi olla, mutta vaikka suuriakin vastoinkäymisiä tulee, niin jokin voimaa saa suurimman osan porukasta jatkamaan tallaamista ???

Ja luulenpa, et se voima on rakkaus :smitten: tieto siitä että sinua rakastetaan tai että sun rakkautes on tärkeää :smitten:

Kaikki epätoivosuus, joka meidät kaikki saa joskus tän maapallon tuntumaan paskalta paikalta, on kuitenkin kokemuksellaan meitä opastamassa oikeaan suuntaan.. ::)

Et tällästä.. :)

                 :smitten:                  :smitten:

No niin tosiaan... Erittäin hyvä pointti! En todellakaan silloin tuntisi kauhua... Tuolla olematta olemisella tarkoitin siis sitä, että en/ei olisi mitään, ei yhtään mitään, ei energiaa, vaan täysin completly nothing.  :buck2: Mutta eipä silloin olisi kauhuakaan.  ;D



 :smitten: Todellakin! Oleminen olematta, sitähän se on...  :angel:

Mikä jottei... Minäkin toki voisin olla tuulenvireenä tms.  :smitten: Itse tarkoitin kuitenkin juuri sitä, että jos ei olisi olemassa yhtään minään, ei tuulenvireenä, ei ajatuksena, ei energiana. Se ajatus "pelottaa", tai pikemminkin kauhistuttaa. Sitä ei toki silloin mitään tietäisikään, kun ei olisi mikään. Kuvittele kuitenkin ajatusta ja sitä hetkeä, että joku sinulle sanoisi: "Nyt on sinun aikasi totaalisesti lakata olemasta yhtään mikään ja yhtään minään. Ihan kaikki sinussa/sinusta totaalisen loppu slut, NYT." Iskisikö paniikki? Minulle ainakin.  :o

En ole wannabe, mutta kuitenkin I wanna be somebody, or something.  ;D Fyysisyyttä en välttämättä kaipaisi täältä lähdettyäni, mutta Somewhere over the rainbow...  :angel:

Juu, mutta ollakko vai eikö olla? Siinäpä vasta kymysys.  :2funny:

Rakkauden enkelistä yrittää kovin jatkuvasti "kuoriutua" vitsiniekka esiin.  ::) En kyllä ole varma millä menestyksellä...  ;D Huumoria tarvitaan kuitenkin elämässä, jopa vakavissakin asioissa. On myös hyvä oppia nauramaan itselleen. Öh, mutta nyt alkaa mennä out of topic...  :-[ Sori Rauhan enkeli.  :-*

Hmm väitän ettei iskisi.

Koska jonkunhan tai jonkin se tyhjyys ja olemattomuuskin pitäisi silloin kokea...

Mutta siis pointtini on se, että uskon siihen, että meillä jokaisella on Sielu, joka on ikuinen. Näin ollen emme voi ikinä varsinaisesti lakata olemasta. Olla olematta mitään. Kaikki on energiaa joka muuttaa muotoaan, mutta ei ikinä katoa
ja vaikka katoaisin ja olisin olematta yhtään mikään tai mitään niin silloinkin ajattelisin, että se on sieluni valinta.

Eri teologioissa on kai eri selitykset sille mitä sielulle tapahtuu; jääkö se erilliseksi killumaan jumaluuden sfääriin vai sulautuuko kokonaan, niin että juuri samanlainen sielu ei edes voisi lähteä uuteen universumiin matkalle. :coolsmiley:

Itse asiassa sielu, joka sisältää ihmisen,
sisältää myös universumin.

Siksi puhutaan "kuroutumisesta":

Se on lähtö "erillistymöön" nimeltä elämä elollisena.

Erillistymö on olotilafunktio - tehtävä avaruus-olennan piirissä.

Piiri on ympyränmuotoinen,
eikä vähiten siksi,
koska sitä havainnoi jokapuolinen
ja kauttaaltaan näkevä
sieluolennan
sisäinen tarkkailija
- Jumaluutemme.

Siksi se Jumalan syli on niin avara,
ettemme millään voi tähdätä sen ohi;
ajautumatta olemassaolon tajunnan
selvemmillekin
Minä Olen -vesille.

Tajunnan, joka virtaa koko ajan
menemättä minnekään "pois".

 :smitten:

Hmm... Ilmeisesti minulla onkin vielä pelko, joka minun täytyy "voittaa".  ::)

Pahoittelen suuresti tämän hetken moodiani.. :D  mutta minusta tuntuu että kyllä se tajunta vain voi virrata pois aika tehokkaasti, silloin kun alkaa virrata ja kovaa ::) Shoot me.

Miten kavalaa sotkea tolokkujen ihmisten ketjuja.. :( :-[ :-X :knuppel2:

Rakkauden enkeli, ei "voittaa" vaan antaa mennä.  ;)  :smitten:

Valo, shoot me, mutta en usko että se tajunta virtaa "pois" no pois jostain siinä mielessä kyllä, mutta se vaan vaeltaa johonki toisaalle. Varmaan vähän sellanen tunne ku silloin kun nukahtaa. Ajattelisin. ???

 ;D

*ampuu ritsalla palan kakkua omaan nenäänsä*

Tajunta on niin... ilmeistä ihmisessä,
että kuolemankin hetkellä
yksi puoli ihmisestä jää ikään kuin suu auki
ihmetyksestä,
kun taasen tajunta ei mene minnekään pois
vaan ihmisen tietoisuus alkaa avartua
olemaan keskitetysti
nykyisyyttä.

Tajunnallista olemista,
joka turvallisimmillaan
kertoo ylösnousevan mielelle,
kuinka ihanaa on olla
yhdessä
eikä enää erillään
- ei kuitenkaan alkaen
vaan jatkuen...

 :coolsmiley:

*katsoo peilistä kun kakku muodostaa tajuttoman hienon kuvion nenänvarteen* *eikun siis nenänvarteeSI*

Se on riemua se, kuin tango talavella!

*tutkii sukkalaatikkoaan ja pohtii,
pitäisikö hankkia talveksi tangat*

Miksiköhän sukkalaatikkoa...?  :-\

Muodostuuko tästä nyt kakunheittobileet tangoissa hyppelehtien ja kenties sukissakin?  :2funny:  :2funny:  :2funny:  :2funny:

Jep! Antaa mennä vain...  :D :smitten:

Hihi  ;D

Olettako te olleet aina näin sekaisin, kun nykyään joka toinen ilta  :police:

 :-* :-* :smitten: :smitten:

on kaamea aavistus että pileiden lähenevät hileet pakenevat nähdessään sukkalaatikosta pilkistävän kefalonialaisen tundrakurpitsan.

*fiiiiiuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu-kops-mäiskis*

*********** tässä lisätähtiä sisältöjen askartelemiseen ja tässä sakset X8 (lähde: Mintun puuhakirja)

Lari ;D

Tuon kysymyksen kysyi mies joka pysyy tuommoisessa asennossa?? ;D :coolsmiley:
Missäs ne sinun kengät ovat? :D

En tiedä..., mutta katselin profiiliasi,
enkä voi kuin ihmetellä,
kuinka samanlainen asento sinulla on
kuin minulla...
etsiskellessäni
sukkalaatikkoani
tangoissa.

 :D

Olemassaolo on kyllä ehdottoman pakollista, jos siitä kerta saa vielä näin mojovat naurut.


PS. Jooga on hyvää sekä ruumiille, että sielulle ja miksei se sopisi myös sukkalaatikon etsimiseen.  ;D

* Niskathan tuossa tulee kipeäksi kun vuorokauden tuollee päjöttää*

* Vaihtaen asennon helpommaksi niskalle*
 :)

Ka poikaa, ku VANHA vielä vääntyy. Minä luulin että olit jossakin rauhanturvatehtävissä tryffeliä etsimässä siinä kuvassa :o.  Toim huom. profiilini seuraaminen seuraavan yhdentoista minuutin ajan on samaa juhlaa kuin uuden vuoden odottaminen keskiyöllä, silloin me ollaan tasoissa.

*etsii ry(y)ppyvoidetta Siperian kartan välistä* sillä viime astangan kierteestä on jo vuosia

Mikä siinä on epäselvää?

 ::)

- Kummankin pakotteisuus.

Ne kumoavat toisensa samanaikaisuuden
eli niiden pitäisi ilmentyä vaihtoehtoisesti.

Mikäli mieltäisin elämän päättymöksi,
homma tosiaankin toimisi...

Vaan kun uskon elämän olevan ikuista,
minua ei voida pakottaa todella kuolemaan
eikä siis elämäänkään,
koskapa on vain vapautta elää
olemassaolon oikeutustaan
- ollen iloa olemisestaan.

Uskonkin ikuiseen elämään ja olemassaoloon.  ;D

Siispä olen uskomatta kuoleman pakollisuuteen.
Kuoleman ollessa minulle olemassaolon väline
siirtyäkseni aina vain eteenpäin
elollisuuden vaelluskierroksellani.

Uskonko siis olemassaolon pakollisuuteenkaan?

En, en ja EN.  :angel:

Jos näet on monta, jotka elävät ikuisesti
- kuten uskon -
heitä ei voi pakottaa
eli "pakottaa ottamaan" sitä,
mitä teot eivät voi aikaansaada
- pakollista olemassaoloa.

Kun sen sijaan on vain yksi, joka on se perimmäisesti Ikuinen,
kuka häntä pakottaisi ottamaan ja tekemään olemassaolostaan ikuisen
- ellei hän itse?

Mutta sen tehdäkseen
hänen pitäisi ensin kieltää ikuisuutensa
unohtamalla, mitä Itse on olemistaan
ja valitsemalla ei-tietämisen.

Sen me olemmekin tehneet
- sen Yhden Jakamattoman puolesta.

Uskomalla olevamme pakotettuja kuolemaan
ja pakotettuja elämään,
koskapa muunlaisesta ratkaisusta
- elämän ottamisesta omiin käsiin
ja kuoleman halveksumisesta -
niin elämästä kuin kuolemastakin
seuraa entistäkin pakotetumpaa olemassaoloa,
jonka väitetään tuntuvan kuolemaakin ainaisemmalta
yhdistelmältä elämättömyyden piinaa ja olemattomuuden kuoloa.

Eli kuolettavan elämättömältä!  :o

Kuolemanilluusion ruokkiessa elämänhalua
ja elämänhalun hiipuessa kuolemanpelkoon
- pelkoon siitä, että kuolettavasta elämästä seuraa
kuolemanrangaistuksena
elämätöntä elämää.

Näin illuusioittemme kertomana...

 :smitten: :smitten: :smitten:

Kuitenkin moneutemme etsii
ja alkaa vaatia itselleen
hyvitystä muistamattomuudestaan:
sen "autuaan tietoisuuden olemassaolostaan"
haltuunottamista,
jota vapausriittoista perintösijaamme
emme todella voisi menettääkään.

Yhden tuottaessa meille vastapalveluksen:
uudelleenmuistamisen prosessin
heräämisenämme kokemaan olleemme
aina olemassa,
olevamme olevuudeltamme ikuisia
sekä tulevamme olemaankin
se yksi ja varma:

Olematta Oleminen
eli puhdas tietoinen oleminen
Ikuista Itseä.


 :smitten:

Voiko kolikossa olla samaan aikaan kruuna ja klaava?

Onkohan se ihan sama jos ajattelee kaikkeuden olevan
pelkkää ykseyttä, joka heijastaa tätä yhtä, itseä?
Tai jos ajattelee että siinä ei ole mitään itseä, ei
ole mitään yhtä?

Onko näillä kummallakaan mitään tekemistä todellisuuden
kanssa ja minkä takia niillä olisi?

Niin, Puma - kuinka vastaat itse tähän?

Totta.

Kaikkihan on jossain mielessä yhtä, mutta aineellisella tasolla varsin erillistä.

En oikeastaan haluaisi vielä olla olematta, haluan elää täydemmin, joten en osaa sanoa tähän keskusteluun muuta. Olemattomuus tulee aikanaan.

Jos ihminen vaikka tappaisi fyysisen kehonsa, jäljelle jää jokin aura jonka on ilmeisesti jälleensynnyttävä. Tunnekeho, sisäkkäiset kehot ja sielu eivät lakkaa olemasta, ne voivat kyllä henkistyä.

Silti erillinenkin on "kaikkeusosanen" - eli kaikessa on kaikki.
Kykeneekö ihminen tätä ymmärtämään - se onkin sitten asia erikseen.  :o



Puhutko nyt nirvanasta - siitä "olemattomuuden siirtymävaiheesta",
jonka jälkeen "alkaa" suuri nirvanan jälkeinen eli seuraava sen itseensä sisällyttävä taso,
jota myös paranirvanaksi kutsutaan?

- Ja jossa olemme kaikkea mahdollista positiivisuutemme henkeä yksilöidysti, moninaisesti ja rajattomasti. 

:smitten:


Aura ei jälleensynnytä - vai oletko havainnut polttamiesi kirjojen syntyvän uudelleen?
Sillä auraa, sähkömagneettista voimakenttää on kaikessa, aivan kaikessa ilmentyneessä.

"Muisto siitä, että elin" on sekin vain tallennettua vaikutelmaa siitä,
joka sisimmässäni tiedän olevani.

"Sisäkkäiset kehot" - kuinka ne ovatkaan korkeimmilta osiltaan vallan äärettömiä
alempitaajuisen käyttövälineen sisältyessä aina sitä korkeampitaajuiseen "kehopukuun"
sekä niiden ollessa ylimmiltään kaikki yhtä eli sisäisesti taivaissa.

Sielu on olematta "henkistymätön". Sielu on lähin ikkuna jumaluuteen.
Siten sielu sisältää aiheet henkisyytemme poluksi - jälleenyhdistyäksemme Jumalaan.

Miten voisikaan "kankkulan kaivo" kuljettaa vettä sinne, missä lähde jo on.

 :angel:

No ei ehkä aura ihan sellaisenaan, mutta sanotaan että sielu, jossa on muistot.

Tämä onkin mielenkiintoista; jos aura ei jälleensynny, mistä tulevat TUNTEET toista ihmistä kohtaan, jos hänet on tuntenut menneessä elämässä? Ilmeisesti SIELU muistaa mutta UUSI AURA reagoi.

Kätevä tuo aura, ja se kun saa uuden auran.. aina vaan uusia elämyksiä!

Mitä jos Bill Gates päätyisi siihen ettei hänen kannata olla olemassa? Rahaa vapautuisi muille ainakin,.

Jollain tapaa ne kummatkin edustavat ääripäitä enkä
takerru kumpaankaan vaihtoehtoon. Ei ole olemassa
mitään pysyvää minää mitä maailmankaikkeus voisi heijastaa.

Maailmasta ei toisaalta löydy kahta täysin samanlaiselle
tavalla ilmenevää asiaa. Joten kaikkea voisi kutsua
yksilölliseksi.

 ::)

Silti kaikessa on kaikki
eli elämä virtaa koko ajan
kaiken kautta.

En voi pitää kiinni edes solujeni sisällöstä
- niiden täyttymisestä ja tyhjentymisestä elämänvoimantietoisuudella.

Olen tänään erilaista koostumusta kuin eilen.

Tuhannen vuoden päästä olen...,
niin mitä olenkaan?

Eniten kuvittelen pitäväni kiinni minästäni,
vaikka tosiasiassa minuutenikin muuntuu koko ajan.

Silti käytökseni yrittää jäljitellä "olen samaa kuin eilenkin",
vaikka ilmeenikin riittää paljastamaan,
etten ole.

Leikinkö muuttumatonta?  :o

Mitä minussa voitaisiinkaan pakottaa olemaan,
kun se meni jo.

Kiinteinkään aines kropassani ei ole tänään samaa kuin huomenna
- kuoltuani havainto on vielä ilmeisempi: ilmaa giljotiinin terien välissä.

*

Entä havainnoitsija, tapahtumisen tarkkailija, läsnäoleva tietoisuus?

Lienenkö vaikutelmaa jostakin,
joka on muutos itse? 

:angel:

**

Päädyn oletukseen: ei ole muuta olemassaoloa kuin sen, joka on.

Etteikö "se" ole itse itselleen - havainnoitsija ja havainnoitava yhdessä?

Väitänpä, että on.

***

Päädyn toiseen oletukseen: minä olen sitä, joka on.

Ettenkö minä ole itse itselleni - tarkkailija ja se, jota tarkkailen?

Väitänpä, että olen.

****

Päädyn kolmanteen oletukseen: minä olen se, joka minä olen.

Etteikö "joka minä olen" ole "minä olen se" - kuva ja alkukuva?

Väitänpä, että on olemattakin.

*****

Sillä kun "mitään ei ole" eli olemattomuutta on,
se on jo määritelty suhteessa siihen, joka on olemistaan.

Kun taasen sitä, joka ei ole, ei ole, niin se, joka on... ei ole koettavissa.

Siksi kokeminen syntyy tekemään selkoa olemisesta luomalla olemattomuutta.

Samastumalla ei-olemiseen - harhaan, illuusioon, kuvitteluun.

Pitämällä niitä tosi-ilmauksena todesta - läpikokemalla niitä.

******

Minun alkaa tehdä mieli olla olematon
irrottautua ei-olemisesta, päästää irti harhoistani
- ollakseni olemattomuutta vasten tosiolentaani:

Hoksatakseni tilan, jossa oleminen on olemattomuutta vasten.

--> Tajunnan.


 :coolsmiley:

Olemassaolon sietää, kun ajattelee, että olemme kaikki nöyhtää jonkun suuremman olion navassa!!!

haleja INTI

Entä nuo meitä paljon, paljon pienemmän "palvelusväen",
mikroskooppisen eliömaailman edustajat?

Olemmeko niille nöyhtääjiä vaiko mädätystehtailijoita - vaiko...

... onnenauvola Solarplexuksessa?

 ;D

 ;D

   Kaikkea  nuo  luojat ( ketä  lieneenkään )  ovat  joutuneet

    keksimään ,  jotta  tämä  helahoito  jotenkin  pyörii ,

      viimeisestä  viiruksesta  tuonne  päälikkö  pushiin.


                 :2funny:

Kysyisin saman asian niin,

että onko elämä todellista, ovatko ihmiset muuta kuin nukkeja, miten todellinen on keho, tunne ja niin edelleen. Miten todellisia ovat asiat, jotka ihmisiä motivoivat.  :)

Saatamme olla olemassa, mutta onko olemisemme vapaasti luotavissa sellaiseksi, että ei huomaakaan olevansa olemassa, suomeksi, mikään ei hierrä. Mitään ei tavoittele? Paitsi olemassaolon sietämätöntä keveyttä.

 ::)

Tavoitteleeko ihminen olemassaolon sietämätöntä keveyttä
- vaiko olemassaolon siedettävää painavuutta?

 :-\

Ei painolasteja enää kun niistä irtikin pääsee.

On tosiaan kumma olo tänään kun karistelee tätä auttajan roolia pois. Millainen minusta sitten tulee??? Kun huomaa miten tylyksi eräskin hlö muuttui, todella, olenko siitä tyytyväinen että autoin jonkun tylyn ihmisen elämään? Ja naisen saamaan hänet? Wow, on kai sekin joku saavutus. Mutta sen jälkeen, rakastuin itse auttajaan ja hyväntekijään KAKSI kertaa kunnes huomasin, että onpa heissäkin aikamoiset heikkoudet. Eli sitten olisin halunnut kuulla miten minun pitää muuttua miesten mielestä, mutta eivätpä osanneet vastata.

Olisin jatkanut hyväntekijänä ties miten kauan, ellei olisi tullut mieleen asettaa k-o toimintaa kyseenalaiseksi.

Sagittarius (Nov 22 - Dec 21)

Your world is getting better, as if someone is changing the radio station to your very favorite. You've been struggling but now, day by day, the lights continue to get brighter. Let go of the petty details and go for the adventure that's been in your dreams.

*Aina paranee, ja aina olemme silti olemassaolon lainalaisuuksien sisällä.

Kun ikeesi on sovelias ja kuormasi keveä,
mikä silloin on painolastia ja mikä leiviskää?  ;)


On kahdenlaista "hyväntekijyyttä":

Yksi uhrautuu ansaitakseen;
toinen tekee hyvää lisätäkseen hyvän painoarvoa elämän vaakakupissa.

"Hyvän painoarvo" on sitä, mikä keventää taakkoja.
"Uhrautuminen ansaitakseen" ahnehtii taakkoja mutta väheksyy muiden auttamista auttamaan itseään.

Sillä muiden auttaminen auttamaan itseään on auttajan itsensä tekemistä tarpeettomaksi.

Ollen enää tavoittelematta arvoa tekeytymällä muiden taakkojen kantajaksi.

Oivaltaen olevan muitakin keinoja keventää taakan tuntua.

 ::)

Miten oivallisesti sanottu.  ;) :smitten: