Astro Foorumi

Olen hirveän huolestunut ihmisen suhteesta luontoon.

On sairauksia, joiden johdosta luontoa pitää paeta kaupunkeihin ja 'laatikoihin'. Ja niitä pidetään jopa luonnollisina itsestäänselvyyksinä! Syitähän pitäisi tutkia enemmän!

On pelkoja, joiden takia metsään ei voi mennä. Siellä on sääskiä, karhuja, käärmeitä, susia. Se on vain muuten inhottavaa.

Toivoisin keskustelua tähän juuri niiltä, joilla on negatiivisia kokemuksia ja muita uhkia, etteivät voi nauttia luonnosta. Haluaisin ymmärtää sitä syvemmin.

Tietenkin on myös niitä, jotka pyrkivät sinne aina kun on mahdollista.

Siis kaikenlaista turinaa...

toivoo metsätonttu  :smitten:

Ystäväiset!

Yritän kolmannen kerran vastata tähän.
Kaksi edellistä ovat hävinneet taivaan tuuliin.

Luontohan on Luojamme suuri pyhättö.

Ajelin eräänä päivänä pyörällä ja pysähdyin tuulessa lainehtivan vehnäpellon keskelle. Toisella puolen tietä vehnä oli vielä vihreää.
Mutta toisella puolella jo melko tuleentunutta, kullankeltaista.

Ajattelin, että tämäkin on Luojamme töitä, sen kasvu.

Metsään menen usein silloin, kun on jotakin vaikeata mielessä.
Tai kun olen hyvin onnellinen.
Usein olen itkenytkin koivun valkoista runkoa vasten.
Tuntuu kuin puu antaisi voimaa.
Ainakin lähden metsästä rauhoittuneena.

Hyttyset siellä eivät ole kovin mukavia. Mutta voihan niitä hätistää pois.

Karhuja ja muita en osaa pelätä. Eivätkös ne pelkää ihmisiä.

Joka päivä haluan ulos, jos ei metsään niin ainakin muuten ulos.


 :smitten:    maarita          :smitten:

Valitettavasti täytyy tunnustaa, että hirvikärpäset laittavat topin metsään menolle.
Yööök!
Inhottavat otukset. Niitä saa vielä monta päivää myöhemminkin kaivella päänahasta ja ovat kuin täitä konsanaan.
Ennen niitä ei näillä korkeuksilla ollut, mutta nyt niitä taitaa olla jo lappia myöten.
Hyh hyh.
Onneksi ne ei koko kesää temmellä.

Rakastettavaa luonnossa onkin sitten puolestaan niin paljon, että tässä voisi vaikka viikon kirjoittaa niitä juttuja.
Yksinkertaisesti luonnossa liikkuessa tulee sellainen olo, että olen osa sitä kaikkea, olen vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Paitsi en halua olla vuorovaikutuksessa hirvikärpästen kanssa... ;D ;)

Inhottavinta ovat ötökät, en pidä oikein hyönteisistä  ::)
Ihaninta on kaikki kaunis ja hyvälle tuoksuva, rauhallinen metsä, vuoret, meri ja kukat, kirkkaan vihreä ruoho ja kirkkaan väriset kasvit. Raikas ilma.

Voi jestas!

En ole muistanutkaan hirvikärpäsiä. Kestän kyllä sääsket, ampparit, paarmat, kärpäset, mutta inhoittavimpia on nuo...

Niitä on kyllä vielä aika vähän P-Pohjanmaalla, kuin on punkkejakin. Se on toinen sietämätön.

Kyllä minäkin odotan syksympää aikaa. Kävin äsken mustikassa. Jäkälä ja sammal ratisi kuivuudesta jalkani alla, mustikat olivat pieniä, tiiviisti kiinni oksistossa. Ja hiki virtasi. Helle ja metsä eivät sovi yhteen.

Yhdyn täysin Selkälokin ja Artemiksen "puheisiin" - ötökät ovat varsinaisia ilonpilaajia kesällä.  :knuppel2:

Ylikaiken rakastan kimmeltävää vettä - suolaista tai makeaa  :-* :smitten: :smitten:

Talvella puhdas valkoinen lumi jossa eläinten jälkiä on hiihtelijän paratiisi.
Puita rakastan myös,,, kaikkea luonnossa PAITSI verenimijöitä ötököitä, jotka sylkevät ihoni alle aineita jotka vaivaavat viikkotolkulla  >:( Niitä yritän välttää kaikin keinoin.

Olen kai asunnut niin kauan ulkomailla, etta kun menen Pohjois- Savoon mokille,
en uskalla enaa menna korpeen tai kauas ihmisista jokin niissa metsissa on synkkaa ja peloittavaa,avarat alueet ja jarvet ovat ihania.
Diamond :-\

 En kestä ampiaisia (http://animalscrazysmiles.pcdingo.net/images/bee.gif), minua ei ikinä ole amppari pistänyt ja pelkään niitä kamalasti..
Muut pistiäiset siedän ja onnekseni en ole allerginen..
(http://www.gratissmilies.de/gifs/linien/a_l_gr07.gif) :smitten:
 Metsää, puistoja, maaseutua, purojen solinaa, tuulen huminaa, aurinkoa, sadetta, lunta jne. rakastan,
valitettavasti täällä betonilähiössä ei juurikaan näistä pääse nauttimaan.
 
 Ihan "naapuriin" tosin tuotiin maalaismaisemaan eläimiä iloksemme, on lampaita, kanoja & kukko, viiriäisiä, hevosia, kyyhkyjä, kaneja ja marsuja.. Käymme päivittäin pojan kanssa (hän RAKASTAA lampaita), palaan mielessäni mummolan maisemiin luonnon keskelle..

Diamond! Ymmärrän jotenkin tunteesi. Kun minä asuin Hyvinkäällä, jossa oli notkelmia ja kukkuloita, ehkä jotakin korkeampaakin, Salpausselkä, minun oli joskus ajettava Kytäjän maille näkemään avaria niittyjä, että silmä saa lentää.

Mutta metsätonttu kun olen, niin tykkään kömpiä ja oikein räähkästä korpikuusien lomassa, missä jossakin aurinko säteitään nakkelee ja josta voin tietää suunnan. Sielläkin sieluni lepää ja laajenee.

Willow hei!

Just kuulin eräältä metsänkulkijalta, että hän pitää aina jonkun sokerinpalasen taskussaan. Hyvä siltäkin varalta, jos kulkiessa verensokeri yllättäen laskee, mutta etupäässä siksi, että jos ampiainen pistää, niin hän asettaa sen pistokselle ja sokeri imee myrkyn pois.

Ei sitä ampparia kannata pelätä. Ei se sen kummempi ole kuin paarmankaan pistos.

Kiitos, vinkistäsi metsätonttu.. *pakkaa sokeritoppaa käsilaukkuun*
Olen opetellut etten juokse tukkaputkella ympäriinsä kun ampparin näen
ja tolkutan itselleni että "jos pistää niin ei se kauan satu"..  ;D

Juu kiitti vinkistä minultakin!
Ampiaiset ja mehiläiset eivät todellakaan pistä pistämisen ilosta tai verta imeäkseen, vaan ainoastaan häirittyinä, puolustaakseen pesäänsä tai joutuesaan ahdinkoon, esim. vaatteen sisälle. Muistan kun kaksivuotias veljeni maalle saapuessamme otti mehiläisen kukasta käteensä ja kohta kovalla huudolla juoksi äidin luo: "Unajantynnyttäjä pitti  :'(  :o :'( " Itse olen astunut muutaman kerran pasjasjaloin ampparin päälle; no pistihän ne jopa paksuun jalkapohjaan, auts! Kerran maalla pesäänsä puolustivat kun minä liian likelle,niin käsivarteen tuikkasi ja piikin jätti; se kipuili monta viikkoa kunnes märki pois. Pidän niitä erittäin "viisaina" pikku olentoina ja siksi huoneeseen ei mahdu yhtäaikaa ampparia ja minua: tiedän sen ahdistuneena/paniikissa pistävän.
Pakkaanpa reppuuni myös muutaman sokeripalan  :-* hätävaralle.

Sokeri kyllä auttaa pistoon, lapsena sokeripalalla lievitettiin ampparin pistoja.

Mie en kestä pistäviä hyönteisiä. Enkä kuoriaisia. Yritän aina ajatella, että onhan ne periaatteessa minun sisaruksia, mutta mönkivä sarvijaakko ei kovin esteettiseltä tai houkuttelevalta näytä *hyrrr*

Jospa vaihdettaisiin vähän näkökulmia ja asenteita:

Kyllä kai meidän on myönnettävä, että jos oikein järkevästi ajatellaan, niin hyönteisillä on maa-äidillemme vähintäänkin yhtä paljon annettavaa (!!??)kuin meillä ihmisillä, siis osana luontoa.

Jos oikein kriittisesti ja rehellisesti ajatellaan, niin mehän me niitä maa-äidin kamalimpia 'itikoita' ollaan. Tarvitaanko meitä edes tässä luonnon tasapainoitustilassa. Kenenkä ravintoa me olemme? Ei se nyt haittaa jos vähän verta luovutamme. Hyttyset ovat lintujen ruokaa ja ilman hyttysiä ei olisi niitäkään eläimiä, joita rakastamme ja ihailemme.

Kaupunkilaiset pääsevät vähemmällä. Mutta eläisikö ja viihtyisikö hyttynen siellä pakokaasussa ja myrkyllisessä ilmapiirissä?

Kuitenkin, kyllä minäkin hermostun valtavasti hyttysistä, mutta eivät ne estä minua metsään menemästä.

metsätonttu  :-[

Minua vaivaa Willown tapaan ampparikammo.  :-[  Siihen on kyllä selkeä syykin:  pienenä minua on pistänyt oikea lauma (iskä tökkäsi lapiolla vahingossa niiden pesään kun oltiin hakemassa metsästä jotain puuta meidän pihaan. Jäin siihen paikalle leikkimään, ja seuraava mitä muistan, on kun sattui joka paikkaan ja minua kiidätettiin terveyskeskukseen)

Tuosta on jäänyt ikuiset traumat, joista ainakin tällä hetkellä tuntuu olevan erittäin vaikea päästä eroon. Jos amppari tulee lähellekin, niin juoksen karkuun niin kovaa kun pääsen. Viime kesänä minun pikku yksiöön lensi ikkunasta amppari sisään. Lukkiuduin itkien vessaan ja soitin poikaystävälle, että tulee tappamaan sen äkkiä.

Kyllähän tuo kammo vähän rajoittaa luonnossa likkumista, mutta ei silleen pahasti. Toinen juttu mikä ällöttä, on punkit.  >:(

Olimme juuri muutaman viikon reisulla mm. Ahvenanmaan saaristossa, ja yövyimme aika paljon teltassa jossain hiljaisilla meren rannoilla tai metsiköissä. Kyllä sitä aina piti vähän katsoa mihin telttansa laittaa, ettei nyt ihan keskelle pahinta rantaheinikkoa. Kerran bongasin yhden punkin kävelemässä pitkin kättäni, mutta onneks ei olut vielä kaivautunut kiinni.(yöökkk) Sen jälkeen tehtiinkin sitten kunnon punkkitarkastukset joka päivä.

Muuten sitten tuo Ahvenanmaan reissu olikin mitä ihaninta luontokokemusta. :smitten:
Hiljaisuutta, ei edes autoteiden kohinaa missään. Hiljaisia rantoja ja metsiä, meren liplatusta, lintuja... Kyllähän nuo hyttysparvet häiritsi iltahetkiä ja kalliolla istuskelua, mutta kun kääriytyi makuupussiin teltassa ja kuunteli vaan pientä tuulen huminaa ja aaltojen liplatusta, niin ei siinä muutamat kutisevat paukamat paljon paina.  :)

Joo siis en minä luontoon pelkää lähteä ötökäiden takia - en vain pidä niistä, muttei minulla ole mitään niitä vastaankaan.  ;) kaikelle on tarkoituksensa.

Lapsena muistan pelänneeni paljon soita. Meille muistutettiin aina, ettei suon lähelle saa mennä leikkimään, kun silmäkkeeseen voi upota. Ajattelin, että suonsilmä on vähän voisilmän kaltainen laikku, joka on ihan pohjaton. Siihen kun uppoaa putoaa vain alas päin hitaasti koko lopun olemassaolon ajan.

Veteen minulla on viha-rakkaus suhde. Vedessä on kiva läträtä, pidän sen äänestä ja tuoksusta. Samaan aikaan pelkään sitä, enkä yleensä käy edes uimassa.

Ilmanmuuta - jos ihmisrotu poistuisi pallolta - koko muu luonto senkun tasapainottuisi ja kukoistaisi, jos taasen ötökät deletoitaisiin - koko systeemi romahtaisi  :o :angel:
Silti Luoja loi meidät hallinnoimaan; vastuun ja vapauden, olemmeko siitä kiitollisia  ::) ??? :-[

Hyvästi äitisi opetti!

Minun äitini oli höpsö romantikko. Ehkä vähän seikkailijakin. Hän kaahasi suot ja minä tulin perässä ja ne olivat vaarallisia silloin kun niitä ei oltu ojitettu. Äiti opetti minulle sen 'jänkälappalaisen' askeleen astua polvet notkollaan, eikä koskaan siten, että paino heti siirtyisi toiselle jalalle, vaan siten että etummainen tunnustelee ja paino on vielä takana. voi tempaista pois, jos on heteikkö, käärme, tai muu paha paikka. Sillä tavalla olen oppinut kulkemaan, ja sitten ihmettelen joitakin ystäviä, kun he uppoavat ojaan ja heteikköön ja löytävät nokkansa maasta.

Nyt on suot aivan ihania kulkea!  :-\ Kuivana rahisevat, aavalla käy tuuli ihanasti ja aurinko porottaa paljaaseen ihoon. Tuskin saappaita tarvitsee muuhun kun sitten  syvän suo-ojan ylittämiseen. Muutama hilla siellä täällä ja joitakin ojan reunustoilla. Onneksi kaikkia soita ei ole ojitettu. Ja ojitetuilta soiltakin löytyy hilloja märkinä kesinä.

Kuka kulkee karhukello kaulassa metsässä? Kyllä minäkin niitä kontiaisia varon ja luotan kelloni kirkkaaseen kilkatukseen. Vai onko se todella niin kuin joku poromies on sanonut, että kellokkaan kimppuun se karhu hyökkää?  :o

Voih! Nousu-Rapu menee "luontoon" aina kun voi, oli se luontokokemus sitten pieni pihapläntti tai suuri metsä :) Ja suo, kunpa pääsisi vielä syksyllä pakkasten tultua karpaloita poimimaan! Lapsena putosin kyllä suonsilmään kainaloita myöten, onneksi oli isä mukana ja nosti tytön ylös. Toinen kumisaapas sinne kyllä jäi, tulevaisuuden arkeologien ihmeteltäväksi. Suohan säilöö kaiken...

Huonoimmin tulen toimeen purevien ja pistävien hyönteisten kanssa, olen allerginen (oikeasti, en vain henkisesti  :D) niin hyttysille kuin ampiaisillekin. Mutta en anna niiden estää metsään menoa. Ja hirvikärpästen varalta täytyy vetää sukkahousun lahje päähän hatun alle  ;D, eivät ainakaan pääse hiuksiin mönkimään! Paras "saldo" oli 22 hirvikärpästä vaatteissa ja kengissä mukaan, mutta onneksi saatiin muutakin saalista  ::)

Nuokin meille epämiellyttävät ötökät ovat osa rakastamaani luontoa. En näe luontoa kesytettynä puutarhana, jossa olisi vain marjoja ja kukkia, vaan runsaana ja hieman vaarallisena, villinä ja ihanana :) Ötökänpuremat ovat sitten se hinta, jonka metsäretkestä maksan? Ja vaikken ehkä pelkää karhuja tai susia, mutta suhtaudun niihin sen verran kunnioituksella, etten haluaisi osua karhuemon kanssa nokakkain. Taitaisi kissa saada selkäänsä!

Kun viettää päivän, kenties yönkin metsässä, saa tulla hiki ja rakkoja, hyttysenpuremia ja oksanraapimia, vaatteet multaan ja pihkaan. On se sen arvoista! "Kunnon eräretken" puutteessa tyydyn kyllä lyhyisiin piipahduksiin marjassa tai luontopolulla, odotan jo kovasti sienestyskautta. Saisi jo sataa :)

Minä rakastan luontoa. Olen kulkenut metsässä isäni kanssa pienestä pitäen ja saanut tutustua sen ihmeisiin. Keväällä käytiin katsomassa kun kyyt nousivat luolastaan paistattelemaan aurinkoon, kesällä poimittiin marjoja ja syksyisin metsästettiin. Talvisin hiihdettiin hangella. Kerran kevättalvella löysimme huuhkajan pesän. Istutimme ja harvensimme metsää. Mukavia muistoja.

Nykyään pidän metsässä kulkemisesta ja osaan kulkea kotipaikkakuntani metsissä eksymättä pitkiäkin matkoja joko koirien kanssa tai ilman. Monesti pääsen myös katsomaan kun koirani haukkuu hirvelle tai löytää jonkun kiinnostavan otuksen, esim. mäyrä on tullut vastaan.

Ainoa asia mikä minua harmittaa metsässä on nämä uudet tulokkaat hirvikärpäset! Mutta siihenkin on keinonsa, sukkahousut! Katkaisin sukkahousut reidestä, solmin päät yhteen ja vetäisin ne päähän. Ei ole sen jälkeen hirvikärpäsiä tarvinnut hiuksista poimia. Jotkut metsässä vastaan tulevat ovat voineet hieman ihmetellä tätä muotia, mutta viis siitä  :D
Myös sudet pelottavat hieman, ei itseäni, mutta pelkään koirieni puolesta. Sudelle koira on vain yksi herkullinen suupala.

Olen kyllä samaa mieltä, ..öttiäisilläkin varmasti on tarkoitus olemassaololleen.. ei vain olla kiusanamme  :)
ja *röyhistää rintaa* tänään rannalla olimme pojun kanssa kuin ampiaisia ei olisikaan ja kas kummaa ohi pöristelivät.. (jänskätti, mut en saanut "kohtausta")


Ystäväni joutui samantapaiseen tilanteeseen kun oltiin pieniä (istui pesään, sai paljon pistoja ja sairaalaan mentiin, tila hengenvaarallinen allergian takia) ja siitä se minunkin "kammoni" on seurauksena..
Hölmöä tässä on se, että kaverillani EI ole kammoa tapauksen jälkeen ja minulla on :uglystupid2:

No eipä olisi tuokaan tullut mieleeni (köyhä mielikuvitus  :knuppel2: ), pitääpä kokeilla  :D
Tosin viimekesänä kerkisin ostaa sellaisen tiheäverkkoisen hupparin, jossa on suun kohdalla vetoketju palastelua varten, on siis kokonaan huppu ympäri päätä - selitinkö havainnollisesti  ;D  Se ylläni uskaltauduin sitten puolukkametsään  :2funny: näyttäen humanoidilta  :laugh:
(http://www.oyk.fi/~ritva.astikainen/puolukassa2.jpg)

Jees, jees! Ippuska! Sinua ja Pallaskissaahan pelkäävät jo sudet ja karhutkin!
Ette tarvitse mitään karhukelloa, ehei!  :2funny:

Eipä silti, olen kokeillut itsekin tuollaista verkkoa ukon kanssa. Siellä ne aitassa roikkuvat ja pölyyttyvät. Kun hiki niiden kanssa tuli!  >:(

Tuota, tuohon edelliseen liittyen...

en minä yhtään voi ittellänikään kehua. :-\

Myönnän, että juttelen metsässä 'eläimille' omaa arkuuttani.
Välillä paukuttelen ämpäriä ja välillä huutelen, jotta 'Mää tulen täällä nyt, pois tieltä vaan! En millään pahalla, mutta kun nyt pikkusen aikaa täällä oon! Hoi, kuuletteko! Anteeksi nyt vaan!' :D

Ja on siinä joskus käynyt niinkin, että rytinä vaan on metsästä kuulunut.
Toki on tullut tutuksi nämä hirvien oleskelupaikat.

Kuka uskaltaa myöntää yksinjuttelut?

No mitään kelloa en tuon lisäksi edes osaisi kuvitellakaan - korkeintaan laulelen Hymniä Rakkaudelle korkealta ja kovaa, jos alkaa hiljaisuus siellä ahistamaan  :laugh:

Juu, juu, kyllä minä siellä metsässä huutelen  ;D, ja ennenkaikkea kiitän jos löydän jotain luonnon antimia. Mahtaa naapureita naurattaa kun vatukosta kuuluu aina välillä höpötystä kiittäessäni vadelmista ja muutenkin ryskään pusikossa  ;)

Toisena hetkenä on sitten ihanaa istua metsässä aivan hiljaa, selkä puuta vasten ja katsoa miten lähelle uskaltautuvat niin linnut kuin muutkin metsän asukit.

Tosiaan!

En ole sellaista retkeä luontoon tehnyt, että tyhjin sylin tai tyhjin mielin sieltä pois tulisin. Kiitän ja niiaankin joskus syvään, olen niin ihastuksissani joskus. Joskus suorastaan henkäisen ja polvistun. Niin uskomattomia juttuja siellä luonnossa voi kohdata.

metsätonttu

Oi, terveisiä mustikasta :)
Minä olen aina hiipparoinut hiljaa metsässä, yritän olla häiritsemättä ketään. Tänään kyykin mustikassa pari tuntia ja kun lähdin autolle päin säikäytin pellon laidassa laiduntavan valkohäntäpeuran pakoon. Molemmat taisivat säikähtää aivan yhtä paljon! Upea eläin ja mahtavat sarvet päässä. Kiitän myös metsänhenkeä etten astunut ampiaispesän päälle, läheltä piti.

Jep! Ihanaa!

Siis metsä on aina täynnä seikkailuja! Minua suututtaa ne ihmiset, jotka parkuvavat elämäänsä, kun on niin tylsää ja mitään ei tapahdu. Unelmoivat ja odottavat jotakin taikasauvan heilautusta. Kun Suomen metsät esim. tarjoavat seikkailuja yltiöinään! Jos sinne uskaltaa mennä... Jos ei sinne, niin mennä ihmisen luo ja sanoa jotakin, kysyä jotakin; lähtäskö kahville tms.

Meillä on kellarin puukuuriin menevä puuluukku josta on helppo halot viskata alas... Hyvin käytännöllinen mutta sitä kautta kellariin tulee kamalsti HÄMÄHÄKKEJÄ!!!  :o Valtavan isoja, (karvasia?) ja todellla iljettävän pelottavia!!!
Aina kun näen tälläisen ison hämähäkin alakerrassa sydän alkaa lyömää todella nopeasti, tuska hiki kihoaa ohimoille ja tuntuu kuin tukehtuisin siihen paikkaan. En nimittäin saa millään vedettyä henkeä. Toivuttuani pahimmasta järkytyksestä tajuan juosta äkkiä yläkertaan ja odotan että joko isäni on ottanut sen pois tai sitten (pikkaisen hömelö  :smitten: ) kissani Siiri on syönyt sen pois...

Kiitos Jinx, kun myönsit pelkosi!

Miten on luonnossa, kun niitä hämähäkin seittejä kulkiessa tarttuu hiuksiin ja kasvoihin joskus? Tai niinkin päin voi ajatella, että itse on särkemässä niiden monen päivän aherrusta.

Oletko ajatellut mistä tuollainen pelko syntyy?

Minulle äiti opetti lapsena, että hämähäkeillä on tärkeä tehtävä talossa. Ne pyydystävät kaikki pahat itikat pois, sellaisetkin, jotka saattavat tuoda mukanaan bakteereita tms. Eli ne ovat kuin kotieläimiä. Hän sanoi, että niitä ei saa tappaa. Menee kodin onni niiden mukana muuten.

Siksi pelastan vieläkin kotilukkeja pahasta jamasta ja annan niiden juoksennella. Ei ne koskaan kimppuuni ole hyökänneet, eivätkä kutittele minua, kuten kärpäset. Ei niistä ole kiusaa. Vain jos kammoaisin, kuten sinä.
Ehkä sinun äitisikin kirkui? Ja opit perässä pienestä pitäen.

Voitkohan ymmärtää minua lainkaan?  :)

Voin ymmärtää hyvin, rakas "metsätonttu".

Joskus pienenä olin mummon ja papan kanssa mustikoita poimimassa ja silloin näin valtavan hämähäkin seitin kahden puun välissä ja siinä seitin reunassa oli tajuttoman iso hämähäkki. Sillä oli oikein sellanen pallukka "vartalo"... (hrrr..) Kävin melkein itkemään ja papan piti viedä minut pois mustikasta, sen jälkeen en ole metsään lähtenyt...  :D (Tosin olen muutenkin henkeen ja vereen kaupunki ihmisiä, syntyy vallaton paniikki jos kännykkä ei toimi  :2funny: )

En ole koskaan miettinyt mistä tuollainen pelko johtuu minussa.
Joskus psykologian tunnilla ollaan puhuttu `pois oppimisesta` eli lähtee pikkuhiljaan vierottamaan itseään pelosta. Pelkkä ajatuskin hämähäkin pitämisestä kädessä saa niskavillat pystyyn!!!
Oma äitini ei kovinkaan paljon pidä hyönteisistä, mutta en ole kuullut hänen kiljuvankaan niiden takia. Enemmänkin se on vaan sellainen ja säpsähdys ja sitten sitä ötökkää ei enää huomioida... Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Toivottavasti itse pystyt käsittämään tilanteeni.  ???

Kiitos Jinx!

Yritän ymmärtää paljonkin tuota kaupunkilaistumista.

Mutta olen huolissani siitä, miten ihminen kasvaa erilleen luonnosta.
Miten sinä hoidat suhteesi luontoon? Mitä se voi sinulle tarjota?

Vai oletko mieluummin ilman sitä?

Ja tietenkin, 'luontoa' on myös ihmisluonto. Kaupunkilaistumisen yksi suuri luontoseikka onkin yhteys ihmisiin. Sillä luonnossa kulkevasta ihmisestä usein löytyy se heikko puoli, että heillä voi olla suuriakin vaikeuksia syvempiin kontakteihin ihmisten kanssa. Metsä on parempi ystävä!

Ja onko siinäkään oikeanlaatuinen tasapainotila!?

Ihminenhän juuri on tälläkin pallolla suuri osa sitä luontoa, vielä ainakin.

Toivon tästä enemmän keskustelua! Nyt ovat vain metsäystävät puhuneet.

Kaikki luonnossa ötököineen päivineen on ihanaa. Vaikka jotkut ötökät meitä hieman "kiusaavatkin" piikittelemällä yms. tai ihan muuten vain ei niin viehkeällä olemuksellaan. Silti ne kaikki kuuluvat luontoon ja ovat mielestäni ihan OIKEASTI ihania!  :smitten:

Olen muuten sitä miettinyt ja ihmetellytkin, että yleensä minua eivät hyttyset, paarmat ym. liiemmälti "kiusaakaan". Mistähän mahtanee johtua? Ei minulla niin huono veri pitäisi olla, enkä muutenkaan mielestäni haise luontaisesti millekään karkottavalle.  :2funny:

Olen asiasta vitsaillut, kun jotkut sitä ihmetelleet että kuin minua a. hyttyset ym. eivät edes inhota ja ärsytä ja b. kun eivät pahemmin edes yritä "apajille", että minä olen tehnyt sopimuksen niiden kanssa, että jos ne jättävät minut rauhaan, minäkin jätän ne rauhaan.  ;D

Mitä luonto tarjoaa minulle?
Tässä olen parina ilta pukenut lämpimästi päälle ja mennyt ulos katsomaan tähtiä. Makoilen ruohikolla ja katselen vaan ylöspäin. Se on äärimmäisen rauhoittavaa ja suunnattomasti nautin tästä. Näin jopa kerran tähden lennonkin. Se on kaunis näkymä, mutta toisaalta kovin surullinen.
Käykö tämä suhteen hoitamisesta luontoon, vai mitä tarkoitat tällä?

Voiko ihminen elää ilman luontoa?
Mielestäni ei, koska luonnostahan ihminen saa esim. elinkeinonsa sekä luo ympäristön elintilalle.

Kenties olenkin käsittänyt kaiken väärin?   :P

Kauniisti puhut, menet laajemmas luontoon, kaikkeuden puutarhaan, tähtitarhaan.

Mutta näetkö kauneutta lähempänä? Tunnetko maa-äidin voiman selkäsi alla?
Tunnistatko mitä kaikkea maa-äiti sinulle tarjoaa? En tiedä mikä suhde sinulla on kaikkeen tähän.

Ja ei kaikkea tarvitsekaan toisten tietää, mutta...olemmehan keskusteluasreenalla.

metsätonttu  :)

Näen tietenkin kauneutta lähellä! Kaikki kasvit ja pensaat luonnossa ovat kauniita. Pilvet sun muut.

Tämä ruohikolla makoilu yöllä ja tähtiin katseleminen on aivan uusi juttu...
Mutta tiedätkö sillon kun ympärillä on pimeää ja kuuluu vain heinäsirkkojen siritys, joskus joku auto ajaa ohi mutta kuitenkin on periaatteessa hiljaista.
Tulee sellanen hetki että tuntuu kuin aika olis pysähtyny ja siihen vois jäädä ikuisesti makaamaan. Kaikki toiminta olis seisahtunu siihen paikkaan ja aikaan. Jokainen kokee ajan eri tavoin sekä luonnon, mutta tuolla hetkellä miusta tuntuu just siltä ku kaikki vois olla mahollista.

En tiiä pystytkö ymmärtämään, tai tiedä vaikka että kun kävelet metsässä koet saman laisen tunteen... Se on aika mykistävä...

Oisko näin, että jotkut kokee meditaatiota joogassa, jotkut muuten, jotkut metsäkävelyssä, jotkut kuten sinä tähtien alla. Uskon kyllä, että koet siinä syvää olemista ja yhtymistä kaikkeuden kanssa.

Tee sitä usein!  :smitten:

Voi olla.
Parhaani yritän, aina mahdollisuuden tullen!  :)

Hieno aihe :)

Kun mulla todettiin yli 10 vuotta sitten siitepölyallergia niin olin suorastaan masentunut silloin. Kesäaikaan oli tuolloin ja vielä pitkällekin ajatellan taaksepäin vuosia, että aina nenä vuos, tuhusi ja olin ihan väsyksissä. Olen aina tykännyt luonnosta, vaikkakin olin joskus hyvin herkkä reagoimaan itikan pistoille. Lapissa matkanneena se oli välillä niin paha, että piti pysytellä sisätiloissa, kun ei sitä parvea vain voinut sietää. Metsäpoluilla kulkeneena olen aina saattanut jäädä ihmettelemään luonnon ihanuuksia ja luonnon oikukkuuksia.

Nykyään kun tämä siitepölyallergiani on kuin jokseenkin ihmeellisellä tavalla hävinnyt pois, voin nauttia ihan taas luonnossa olemisesta. Villeimpiä mielikuvia saa aikaan kun olen kulkenut aarniometsässä ja metsässä joissa on jäänteitä muinaisista isoista saniaisista; lehvistö on sademetsän rehevyys luokkaa; pieniä saniaisia siellä täällä ja ilma on kostean tuntuinen. Purot ja joet ovat minulle ihan ykköspaikkoja koska niiden lorina ja muotoutuminen on jotain niin kaunista :smitten: :smitten: :smitten:

Tuuliko sinua kuljettaa, tyttönen Tuuli-Hiuksissa, kun niin usein tempaiset jonkun vanhan minulle niin tutun aiheen! Olet ihana! Kuljet ja komuat astron sivuilla kuin mummon ullakolla etsimässä aarteita. :smitten:

Minulle on tuottanut surua jonkinlainen etääntyminen luonnosta. Se että en kohtaa sitä niin avoimen puhtaasti kuin ennen. Kuljenkin siellä jotenkin sokkona itseeni vaipuneena ja pysähdyn vasta jonkun ihmeellisen näyn kohdalle. Aina jotkin outoa löytyy, uutta, ihmeteltävää! Ihan kuin luonto kaikkine voimineen yrittää pitää minua luoksensa hereillä.

Se johtuu väsymyksestä, henkisestä paineesta ja huolesta. Siihen ei saisi vajota!

Mutta uskon, että vielä herään tästä turtumuksesta.  :-[
Kiitos sinullekin Tuuli-Hiuksissa, kun tönit minua! :smitten:

Esmiralda, vanha metsätonttu!  :smitten:

ps.siis tähänkö on tultu, että näin on metsätonttu muuttunut siitä. Voiko nimi olla symboli muutoksille. Chandra sitä joskus ihmetteli! ;) Ittekseni mietiskelen...

Sinäkö oot entinen metsätonttu! :) Minä meinasin kysyä, että kuka ja missä on tuo metsätonttu.

Olen tällainen tuulenlailla liihottava Neiti Etsivä. Olen vain huomannut, että sinä Esmi olet aloittanut hienoja, oikeen ajatuksen virtaa vuoltavia aiheita, miksi ne tarttuu mielellään onkeeni. :)

Mikä sinua turruttaa, Esmi? Kertoisitko?

No kuule, olen siitä täällä puhunutkin.
Mieheni, vanha sielunkumppanini myös, on iältään aikas lailla vanhempi kuin minä ja ollut nyt viimeiset vuodet hyvin sairas. Mietin taas vuorotteluvapaata, että saisin rauhoittua hänen kanssaan.

Hän on ollut myös suuri luontokumppanini tuolla metsissä ja opettaja, haistoi jäljet kuin vanha intiaani, usein juotu päiväkahvet jossain kannon nokassa.

Nyt hän ei jaksa sinne enää, ei kuule lintujen laulua, lintulautaa vielä seurailee.

Joten ymmärtänet varmaan, että se turruttaa, sammuttaa iloa.  :'(

Voi kuule Esmi, voin ymmärtää. Minä sanoin tuossa taannoin äidilleni kun oli minun luona, että: "Äiti, jos ihminen menettää sen toisen ihmisen, ihmisen joka on ollut se kaikki sinulle itselleen, että eilen se tässä vierelläni vielä oli ja käveli, mutta tänään se on tomua. *nyt itkettää minua* :'(

Jäi lause kesken! Niin äitini sanoi, että varmasti pari jotka ovat niin rakastaneet toisiaan ihan kaikkineensa, on se menetys jopa niin raskas, että toisen jäädessä yksin, ihminen voi muuttua kylmäksi ja kyyniseksi. Katoaa toisen poismentyä kaikki se ilo ja tarve elää.

Minä olen miettinyt sitä nyt tässä viimekuukausina, että jos minä vain löydän toisen puoliskoni, niin pelkään sitä menettämistä moneltakin kantilta katsottunu. Minun sieluni on niin herkkä tässä asiassa. Voin sanoa, että menettämisen pelko luo tuskaa.

No tätä ehkä pelkäänkin! Ja yritän repäistä välillä itseni irti, se jokin imee kuin kylmä magneetti joskus.

Onhan minulla harrastukseni ja irtiottoja. Ainakin luulen jaksavani ja pitäväni kiinni omista energioista.
Ja varmaan löydän luonnon taas uudelleen, ystävänä. Toivon. :angel:

Varmasti loydat luonnon uudestaan, luonto parantaa, leputtaa, virittaa ja antaa oivalluksia-sielta saamme oikeaa healing'ia ja luontohan elattaa meita.
Kiitan luontoa kaikesta ravinnosta ja levosta jonka luontoaitimme antaa runsain kasin.

Toivon, että vielä voit nauttia luonnosta, Esmi :angel: