Astro Foorumi

Pieni enkelini ottaa viimeisen hengähdyksensä tässä maailmassa ensi viikon perjantaina. 14-vuotta tämä kultainen karvaturri on tuonut iloa elämäämme, siitä kiitollisena ikuisesti. Pahimmalta tuntuu, etten voi olla paikan päällä kun nykyään eri paikkakunnalla asun, vanhemmilleni ja veljellenihän tämä kaikki tuntuu varmasti pahimmalta. Uskomatonta, että tällaiset tilanteet elämässä tulevat aina kaiken muunkin muutoksen myllerryksessä. Samalle vkolle sattuvat niin muutto, työpaikan vaihdos ja tärkeä tentti juuri samaiselle päivälle, jolloin kultani lähtee. Miten saan voimat riittämään kaikkeen tähän?

Miten te muut olette päässeet yli niinkin vaikeasta asiasta kuin rakkaan lemmikkinne menetyksestä? Oletteko tavanneet vielä jälkeenpäin?
Ystäviltäni olen kuullut yhteisistä tapaamisista unissa, toivon, että myös me kohtaamme vielä niin.

Minä olen antanut vain ajan kulua. Surrut poismennyttä rakasta rauhassa, ottanut aikaa ajatuksille kuinka mahdottoman paljon häneltä sain ja kultaisille muistoille pienistä hetkistä. Lemmikki on perheenjäsen ja sanoinkuvaamattoman tärkeä..  :smitten:

Minulle pahimpia ovat olleet ne ensimmäiset hetket ja päivät omassa kodissa, kun on yhtäkkiä niin hiljaista. Ei tuttua kolinaa kun tulee kotiin eikä hallittua sekasotkua asunnossa. Elämänrytmi muuttuu kokonaan. Minä olen kehittänyt peitetoimintoja niihin hetkiin joihin lemmikkiystävä olisi ehdottomasti kuulunut.

Olemme tavanneet unissa, mutta emme minun suruaikanani vaan vasta sitten, kun olen päässyt pahimman ikävän yli. Minulle siitä on tullut oikeastaan merkki siitä, että olen päässyt pahan olon ja surun yli, kun tapaan hänet hyvinvoivana unessa ja huomaan että kaikki todella on hyvin.

Voimia sinulle Ilmatar!

Nuorempana olen menettänyt 2 kissaa, molemmat jäivät auton alle ja toisen minä löysin -se oli hirveää  :'(
Olen nähnyt molemmista todentuntuisen unen, missä he tulevatkin takas reissulta ja juuri kun unessa olen silittämässä niitä, niin avaan silmät ja katson ympärille että mihin se kissa katos. Ja käteni oli ollut ilmassa herätessäni... Kyllä ne vielä elää :smitten: :smitten:
Kyllä se suru menee ohi aikanaan -joillakin se kyllä vie enemmän aikaa! VOimia sulle! :smitten: :smitten:

Minulle kuollut kanimme ja lapsuuden kodin kissa ovat tulleet uniin tervehtimään kuolemiensa jälkeen. Elämä ei lopu kuolemaan ja rakkaamme ovat edelleen läsnä.  ;) :angel:

Kiitoksia tuesta kaikille :smitten:

Pienen kääpiöpystykorvamme lähtö aikaistui jo tälle päivälle. Oli niin pian mennyt huonoon kuntoon. Täällä sairaslomapäivää vietän, kaipaan, suren ja muistelen. Pian jo pitäisi koota itsensä, että jaksaa taas arkea eteenpäin. Ketään en ole tähän astisen 24-vuoden aikana vielä menettänyt, en ainakaan läheistä, joten ensimmäistä kertaa olen elämän, kuoleman ja ajan rajallisuuden
kanssa tekemisissä. Onneksi on annettu itkemisen ja asioitten läpikäynnin lahja, enkä kiellä vaan osaan olla kiitollinen pikkuisellemme kaikista kauniista hetkistä ja miten paljon hän muutti perhettämme. Kaikella on tarkoituksensa ja olemme entistä läheisempiä :angel:

Ikävä jää mutta ehkä tapaamme vielä :'(

Sydämeni särkyi kun jouduimme lähettämään rakkaan koiravanhuksemme taivaaseen  :'(
Se oli rankkaa, itkin monta päivää ja tuntui etten jaksa. Mieltäni painoi syyllisyys, miten voin pettää rakkaan koirani luottamuksen viemällä hänet piikitettäväksi. Se oli halvaantunut vanha herra ja se oli ainoa keino, tuskattominta. Silti niin vaikeaa. Kuulin pitkään sen ääniä kotona, ihankuin se olisi rapsuttanut itseään kaapin ovea vasten niinkuin sillä oli tapana  :)
Nyt muutama vuosi myöhemmin suru on helpottanut mutta ikävä iskee aina välillä.
Olin vierellä loppuun asti ja surin kuin olisin menettänyt perheenjäseneni, ja hän oli perheenjäsen, sitä silti kaikki eivät ymmärtäneet. Sehän on vain koira, jotkut ajattelivat.
Kyllä siitä selviää vaikka rankkaa on, suru on surtava ja tieto siitä että tuskat ovat poissa auttaa jaksamaan. Itse kuvittelin koirani koirien taivaaseen kirmailemaan vihreillä niityillä luu suussa muiden koirien kanssa  ;D Kauniit muistot auttaa jaksamaan ja jonain päivänä kenties kohdataan  :)

Voimia Ilmatar, jos haluat kirjoitella niin kirjoittele, kenties sekin auttaa  :smitten:

Kuten rakkauden enkeli sanoi minäkin muuten olen nähnyt unia joissa koirani tulee terhvehtimään ja ihmettelen miten se voi olla mahdollista mutta koira on niin hyvinvoivan oloinen että olen onnellinen  :)

Olemme menettäneet 3 koiraamme puolen vuoden sisällä ( Marraskuu 2005 - Huhtikuu 2006) ja on se vaan hirveää.Onneksi on muistot, mutta kyllä on koti tyhjä ja olo yksinäinen.Lohdutan itseäni sillä, että parempi näin kun heidän ei tarvitse enää kärsiä.Kun ikää on paljon ja sairaus paha mielestäni on parempi luovuttaa eläimen itsensä takia.Mehän sitä vain ikävöimään jäämme  :'( Onneksi tiedän, että joskus helpottaa !

Joskus helpommin, joskus vaikeammin.
Vieläkin suren koiraa, joka oli elämässäni teinivuosina. Meillä oli ihmeellinen suhde: luimme toistemme ajatuksia, minä olin hänelle se ainoa oikea lenkkikaveri, koska vein hänet pisimmille ja jännittävimmille lenkeille ja annoin hänen rypeä mutalammikoissakin (uinnit sen päälle ja souturetket Ah! Se Turre rakasti sitten soutelua). Pelkäsimme yhdessä ukkosta ja puolustimme toisiamme. Tämä koira vielä hyvästeli minut ennen kuolemaansa ja kävi sitten katsomassa kuolemansa jälkeen. Lukuisia unia olen nähnyt vieläkin hänestä, vaikka kuolemastaan on yli 10 vuotta! ja sukulaiset vieläkin kyselee että mikä se juttu oli sinun ja Turren välillä. Enkä osaa vastata.  :buck2:

Jopa akavaariokalani on käynyt moikkaamassa minua rajan takaa, mut tääkin oli vähän outo yksilö kalaksi. Kesyyntyi  :D

 
Olen tavannnut näitä menneitä eläinrakkaita myös unessa. Ja uskon, että oma lemmikkirakkaasi käy sinua moikkaamassa myös.

*Halittaa*

 :'(  :'(  :'( Voimia sinulle Ilmatar! Koirasta luopuminen on raskasta, vaikkakin oikea tapa lähteä koiravanhukselle. Eläinten ei tarvitse kärsiä, toisin kuin meidän ihmisten. Minun oli hyvin vaikea luopua omasta koirasta, jonka olin ottanut teinivuosina. Päätöksen tekeminen oli hyvin vaikeaa. Uuden koirulaisen otin jo parin kuukauden päästä. Asunto kertakaikkiaan tuntui niin tyhjältä. Todennäköisesti en enää koskaan pysty olemaan ilman koiraa, niin pysyvä elämäntapa se on. Nykyinen koirani on ihan eri persoona kuin edellinen ja hyvä niin.  :smitten:

Mitä todennäköisemmin tuo koirasi on on ollut kanssasi, seurannut rinnallasi useita elämiäsi. Se on voinut olla jokin muukin eläin aikaisemmin. Vahva yhteys teillä on selkeästi. Eläimet ovat ystäviämme, rakkaita ja voivat toimia oppainamme ja auttajinamme.  :smitten:

Itse olen aivan varma, että olen tuntenut kissamme ennenkin. Toisesta kissastamme tulee väkisinkin mieleen susi ja onpa siinä sellaista erikoista palatsi/temppelimäistä erittäin kissamaista ylväyttäkin. Tulee mieleen muinaisen Egyptin kissapatsaat.  ::)

Tuosta susimaisuudesta vielä, että se ei käyttäydy susimaisesti, mutta jotenkin vain siitä huokuu susi, en tiedä miksi.  :idiot2: Sattuupa vielä olemaan väritykseltään harmaa, jossa on mustia raitoja ja valkoistakin.

Melkein. Hän ei ole ollut rinnallani aikaisemmin, hän vain toimi välillä oppaanani. Tai oppaani lainasi hänen ruumistaan.

Olen joskus saanut selvityksenkin asiaa, mutta rehellsiesti sanoe, en jaksa sitä selvittää tässä.

Tuossa koirassa oli sisällä kuitenkin sellainen erikoinen sielu ja ihan tarkoituksella hän oli minun elämässäni.



Kyllähän ne kertoo kun kysyy  ;)

Voimia surun keskelle! :angel::'(:smitten:

Tuli niin haikea olo näitä lukiessa, vaikka oma kisu vielä täysissä voimissaan tuolla temmeltää. Se kun voi olla niin pienestä kiinni. En tiedä kuinka sen menetyksen kestäisi, kyllä siitä on tullut vähintään yhtä tärkeä kuin joku ihminen. Aina on joku kotona odottamassa ja "juttuseuraa". Ei tarvi paljon miettiä onko omat jutut hyviä vai huonoja, kaikki käy kunhan hellyyttä ja rapsutuksia riittää!  :smitten:

Kiitoksia ihanista palautteista, on auttanut surun keskellä tieto siitä, etten ole yksin tämän elämän muutoksen kanssa.
Pari viikkoa on nyt kulunut ja tunteet ailahtelevat edelleen, välillä hyviä päiviä, välillä pieni ystäväni tulee taas mieleen ja on todellakin käynyt unessanikin moikkailemassa ja äitinikin jo kuulee räksytystä kotona tavalliseen tapaan:)

Ikävä on vielä suuri :'(

Mutta semmoista olisin halunnut teiltä tiedustella, että minkälaisia mielepiteitä ( kokemuksia ) löytyy eläinten sielun kierrosta? En tiedä onko tästä aiheesta ollut aiemminkin täällä puhetta tai ainakin vanhalla foorumilla..
Äitini kun kertoi hauskan jutun, mikä juuri pisti mietityttämään aiheen tiimoilta. Hänen työkaverinsa koira kuoli muutamia vuosia sitten ja koirulin lempipaikka oli ollut aina keittiön leipäkaappi, mikä sijaitsi hieman ylempänä keittiötasosta. Näkkileipä oli kuulemma ollut herkku, jota odoteltiin aamulla ja illalla ja tästä oli muotoutunut yhteinen traditio. Todellakin, hänen koiransa sitten kuoli vanhuuteen ja uusi lemmikki tuli perheeseen. Mikä ihmeellisintä tässä oli se, mitä hekin perheen kesken edelleen huvittuneena hämmästelevät, että pian uusi ystävä jatkoi tätä samaa tapaa eli tietämättömänä leipäkaapin sijainnista, hän on siellä joka aamu ja ilta, odottelemassa näkkileipää :smitten:

Eli tästä herää kysymys, voiko sama, jo menehtynyt rakkaamme, palata vielä tämän elämän aikana takaisin? Onko uudelleensyntyminen myös eläinystäviemme tapa tallustella täällä? Jos on, mikä heidän tarkoituksensa maan päällä on ( muuta kuin tietenkin tuoda aivan absoluuttista ja puhdasta rakkautta lähimmilleen:) Luonnon kiertokulun ehdoillahan me kaikki menemme eteenpäin.
Koska eläimen aikajana on lyhyempi, voisiko olettaa, että hän "kerkeää" takaisin maan päälle vielä elinaikanamme? Tietenkin, jos siihen on aihetta.
Hmm, olisin kiinnostunut aiheen kirjallisuudesta, ilmoittakaa jos olette tietoisia!

Olisi mielenkiintoista jatkaa keskustelua aiheesta, ajatuksia vain tännepäin :smiley6600:

Alkaa aihe olla ehkä meidänkin perheellä ajankohtainen...

Ennen niin supervirkeä 16-vuotias Kauko-kissamme on alkanut harmaantumaan ja nukkumaan aina vain enemmän. Niin rakkaudentäyteinen ja viisas olento, en voi muuta hänestä sanoa. Olemme äidin kanssa nyt muutamat unet nähneet, jotka ilmeisesti valmistelevat meitä kissan siirtymiseen toiselle puolelle. Näissä unissa edesmennyt isäni on ollut aina mukana. Siitä voimme siis olla aivan varmoja, että hän on rajalla vastaanottamassa tätä pientä pörriäistämme sitten kun sen aika tulee...

16 vuotta on todella pitkä aika. Hän on perheenjäsen, pikkuveljeni. Tulen varmasti itkemään ja kaipaamaan vaikka tiedänkin että hän on onnellinen siellä minne pääsee. Tiedän myöskin että hän on elänyt onnellisen kissanelämän perheessä, jossa kaikki rakastavat häntä yli kaiken ja ovat silittäneet ja pitäneet sylissä niin paljon kuin mahdollista.

Pitää vain muistaa olla kiitollinen. Siitä että on ollut niin ainutlaatuinen ystävä. Rakkaus ei ikinä kuole... :smitten: Edesmenneet lemmikkikanimme Iida ja Lyydia ovat useasti tulleet uniimme pupuilemaan.. :)

Kyllä tuo on täysin mahdollista.  :angel:

Valonkantaja.

Meilläkin Viivi-koirulimme vanhentumisen huomasi siitä, että nukkui yhä enemmän ja ei enää reagoinut kontaktiin samalla tavalla kuin aiemmin. Kuulo, näkö ja muut aistit alkoivat alkoivat pettämään ja tässä vaiheessa täytyi vanhempieni alkaa tekemään vaikeita päätöksiä.

Vuosi sitten, Viivi oli todella huonossa kunnossa, keuhkot olivat yhtäkkiä kesän aikana täyttyneet vedestä ja hengittäminen oli vaikeaa, tottakai me jo mietimme, että nyt on aika tullut. Oikeanlaisella lääkityksellä rakkaamme tuli kuitenkin kuntoon ja oli kuin pieni pentu konsanaan, leikkiessään ja temmeltäessään, kulta sai vuoden "jatkoajan". Ei pidä koskaan aliarvioida lääkkeiden vaikutusta, vaikka joku toinen saattaisi pitää sitä moraalittomana; "pidetään koiraa väkisillä elossa".. Tottakai tilanteeseen varmasti vaikuttaa myös koiran oma halu elää.

Tämä tuli esille kun Viivimme meinasi tänä keväänä tukehtua lihan palaan, liian onnessaan sitä ahmiessaan. Oli jo selällään kun Isä oli huomannut tilanteen ja pelastusyrityksistä huomimatta, Isähän jo kuvitteli, että nyt on neiti mennyttä. Oli asettanut hänet omaan koriin ja miettinyt, että nyt täytyy alkaa soittelemaan lähimmille. Kuitenkin Isän mieleen oli tullut, että jospa hän vielä yrittäisi nostaa Viivin syliin ja painella rintaa ja Hups!lihan palanen oli lentänyt suusta. Koira tokeni siitä tapauksesta täysin. Äitin kanssa jälkeenpäin puhuessa, mietimme yhdessä, että miten vähän koirankin elämä on meidän käsissämme. Kai neiti oli jo käväissyt taivaan porteilla, mutta tullut muihin aatoksiin. Ja isällehän tapauksesta olisi jäänyt kauheat omantunnontuskat, ehkä Viivi ei halunnut juuri tämän takia lähteä vielä silloin.

Niin monta kertaa tätä on miettinyt, kuinka monta kertaa hän on sairastellut ( pienen koiran lonkkavikaa, epilepsiaa, sydänvikaa ) ja kuitenkin sinnitteli luonamme näinkin pitkään. Niin kuin eläinlääkärin sanoin: "Sitkeä sissi"..
Naurattaa ajatus, että oli vielä viimeisen piikin jälkeen ärissyt  ;D meidän itsepäinen ja voimakastahtoinen perheenjäsenemme...härkä kun oli horoskoopiltaan  ;)

Harmi, ettemme voi viettää pitempää aikaa yhdessä :angel:

Meidänkin kissamme kävi lähellä taivaan portteja toissa marraskuussa. Eräänä aamuna äiti päästi Kaukon sisään ja huomasi heti että se kävelee jotenkin oudosti. Kun äiti laittoi valot päälle, hän näki kauhukseen että ressukka oli yltäpäältä veressä.

Kissamme oli itse siitä kävellyt takkahuoneeseen ja viimeisillä voimillaan hypännyt keinutuoliin nukkumaan. Minä heräsin parin tunnin päästä ja menin keittiöön. Äiti tuli itku kurkussa kysymään, että olenko jo huomannut. Menin katsomaan. Hädin tuskin erotin kissanhahmoa kaiken sen veren ja kudosnesteen keskeltä.

Ensimmäinen reaktioni oli kuitenkin; kaikki hyvin, nyt ei panikoida. Äiti sanoi, että nyt ei voida tehdä enää mitään. Hain äkkiä pyyhkeen, kiedoin kissan varovaisesti siihen kylkiasentoon ja nostin sen matkalaukkuun. Soitin sitten 20km päässä olevaan eläinhospitaaliin ja pääsimme heti vastaanotolle.

Eläinlääkäri nukutti kissan ja teki tutkimukset; ei sisäisiä vammoja eikä murtumia. Kissa sai pari lääkepiikkiä ja antibioottikuurin. Seuraavat kaksi päivää makasin kotona lattialla kissan vieressä. Ensimmäisenä päivänä se pissasi alleen herättyään nukutuksesta ja lähti kävelemään tokkuraisena pitkin seinänviertä. Siitä kun se pääsi takaisin nukkumaan, meni kaksi päivää ennen kuin nousi ensimmäisen kerran istumaan. Kauko vain vapisi kivuista ja kolotuksista, ei katsonut silmiin kun sille jutteli. Puolet päästä oli aivan muodoton ja karvaton, korva repaleinen ja viikset irronneet. Se ei syönyt mitään viikkoon, muuta kuin sen mitä väkisin ruutalla pistettiin suuhun. Antibiootitkin piti laittaa pistoksina ja tuolloin minäkin varmaan sain kipinän siitä, että tosiaan voisin hakeutua hoitoalalle.

En tiedä itkimmekö ilosta vai surusta, kun Kauko lähti ensimmäisen kerran kävelemään. Se oli laihtunut luurangoksi ja se käveli tassut suorina tököttäen, kun ne olivat niin kipeät kaikista haavoista. Se oli sydäntäsärkevä näky, emme voineet muuta kuin pyytää enkeleitä ja olla koko ajan kissan lähellä.  :'(

Puolitoista viikkoa tapahtuneesta kissamme alkoi näyttämään jo hieman kissalta, suu ei enää roikkunut muuta kuin vähän, silmät olivat hieman auenneet ja haavat eivät enää erittäneet nesteitä. Karvat alkoivat kasvaa vähitellen ja hän maisteli kermaa aina muutaman kielenlipaisun silloin tällöin. Kauko oli pitkään masentunut ja apaattinen. Mutta vähitellen pilke palasi silmäkulmiin ja alkoi kuulua hentoa kehräystä kun silitti... :smitten: :smitten:

Toipuminen vei kaksi kuukautta. Nyt kissamme on entisissä mitoissaan, ainoa juttu mikä jäi "muistoksi" tuosta onnettomuudesta, on pieni halkeama korvassa ja alahuuli on hieman alempana kuin ennen. Tämä paraneminen oli todellinen IHME.

Kyseessä oli muuten tappelu supikoiran kanssa. Se oli mm. ottanut Kaukon pään suuhunsa ja purrut lujaa, sillä kummallakin puolella kissan kasvoja oli syvät hampaanjäljet.

Rakastan kissaamme tosi paljon ja olen todella kiitollinen siitä, että hän sai vielä jatkoaikaa.  :smitten: :smitten: Toivon että hänelle ei jäänyt mitään pahoja traumoja ja pelkotiloja tuosta tapahtuneesta... Muistan häntä jokailtaisessa rukouksessani. On vähän ikävä pörriäistä, kun en ole pariin viikkoon käynyt kotona. Anteeksi kun tuli näin pitkä sepustus, mutta oli tarve päästää tämä kaikki teksti ulos!

Täällähän sitä itsekin taputtelee, että saa oloansa purettua ja ehkä löytää myös samanluonteisia ihmisiä, vain oikeat eläinystävät voivat ymmärtää toisiaan. Tekstistäsi huokuaa, että rakastat pörriäistäsi kovasti ja niin rakastan minäkin. Itsekin on jälkeenpäin ajatellut, kun toisella paikkakunnalla vanhemmistani asun, että olisinkinko voinut olla enemmän paikalla viimeisenä vuotena, olla paikalla kun kulta vetäisi viimeisen hengähdyksensä..
Tiedän kuitenkin, että se kaikki on turhaa, koska luulisin, että hän tiesi kyllä paikkansa minun sydämmessä ja tulee aina tietämään. On hyvä tiedostaa ajan ja elämän rajallisuus, nautiskele kissasi seurasta kun vielä siihen on mahdollisuus, joskus tilanteet tulevat niin yhtäkkiä eteen, ettei sitä voi ymmärtää.

Rapsutuksia myös minun puolestani :)

Kertakaikkiaan suloisen näköinen tuo sinun enkuli koiruliini...  :angel::smitten: Silmistä loistaa vilpitön ilo ja aitous... Eläinten silmistä näkee että ne ovat siinä pyyteettömän rakkauden tilassa omalla tasollaan. Ei ole eläintä, joka katsoisi ihmistä halveksuen ja pilkaten.  ::)

Juuri se minua vaivaa, etten ole tarpeeksi nyt kotona kissan luona. Se on siellä äidin kanssa, mutta äiti on päivät töissä, eikä jaksa antaa kissalle niin paljon huomiota kuin haluaisi... Mutta kai se kisu pärjää. Se tietää että me rakastetaan.

Rakkautta kaikille eläimille... :smitten: :smitten: :smitten:

Ilmatar, kuinka jakselet?  :)

Hei :)
Nyt vasta huomasin viestisi ( harvoin käyn katsomassa vastauksia omiin viesteihini :idiot2:
) vaikka eilenkin täällä pitkästä aikaa kävin mietiskelemässä aiheita. Olo on hyvä jo, kultani kuvaa pidän nytkin tietokoneen vieressä ja nappisilmiin katsominen ei tunnu enää niin pahalta. Koitan tietyllä tavalla suojella itseäni ja siksi en oikein anna lupaa itselleni ajatella häntä niin usein kuin haluaisin. Hymyilen, joka kerta kultaani katsellessa, perempaan päin siis.
Ehkä tilannetta helpotti myös se, että neiti käväisi unessani; makoili rinnan päällä ja pusuteltiin niin kuin oli hyvinä aikoina tapana. Äitinikin oli nähnyt samantyyppisen unen, oli lötköttänyt rinnan päällä :smitten: Kävi myös Isääni tervehtimässä, muttei ole puhunut siitä paljoa, sen verran sattuu vielä.

Ajatus, että tapaamme vielä, on niin vahva, että suurin suru on nyt ohitse.

Mites kisusi? :)

Meidän kissamme voi kuulemma oikein hyvin... Ei olla vaan pitkään aikaan nähty.

Voi sinua... Voin kuvitella miten haikea olo on... Suru ja kaipaus ovat sellaisia asioita, että ne kuluvat vain kulumalla pois.. Anna itsellesi lupa surra oikein kunnolla, kyllä se sitten alkaa helpottaa. Vielä jonain päivänä sinusta ei tunnu enää yhtään pahalta eikä itketä, jäljelle jää kauniit muistot, rakkaus ja hyväksyntä..! Siihen on ehkä matkaa, mutta sinä kyllä selviät ja pärjäät!

 :smitten:

Itse olen oikeastaan ollut helpottunut, kun 12-vuotias kultainennoutajamme nukkui pois. nyt sillä ei enään ole tuskia ja tiedän sillä olevan rauha. En ole nähnyt unia siitä. uskon että selviydyt surustasi ja tiedät lemmikkisi olevan paremmassa paikassa :)