Astro Foorumi

Maamme kiertää radallaan.

Aurinkokunta kulkee kohti tuntemattomia energioita.

Sillä matkalla sinä olet ohittanut monta juttua, esinettä, ihmistä, jota et saanut ja jäit kaipaamaan. Mitä se oli? Miten selvisit kaipauksesta?

Tuntuu, että pieni haikeus iskee jo kun illat tummentuvat ja kuivuus vie kauniit kukat. Tekis mieli purkaa sitä haikeutta.

Muistan ihanan sinisen mekon näyteikkunassa, jonka ohi kävelin joka päivä työmatkallani kaksi kertaa. Laskin päiviä palkkapäivään. Ja ihailin mekkoa.
Palkkapäivä tuli. Mekko oli näyteikkunasta mennyt. Surin sitä niin paljon, etten pitkään aikaan ostanut minkäänlaista mekkoa!

Ah! Muistan sen vieläkin.  :'(
Vaikka asia oli ihan pikkuinen tässä maailmankaikkeudessa  ???

Synnyinkaupunkiani. Suurkaupunki ja sen vilinä... kulttuurien kirjo... Sitä kaipaan. Niin ja mummoani!

Toivonpa, Ladybird, että pääset usein vierailemaan synnyinkaupungissasi, kuin myös mummosi luona!

Ehkä minulla oli vähän outo aihe.
Onhan minulla kerran jäänyt saamatta eräs mieskin ja surin häntä piiiitkäään!

Mutta antaas näiden juttujen olla  ;)

Selailin tänään päivällä vanhaa Voi hyvin lehteä taisi olla vuodelta 2001. Mutta siellä oli mielenkiintoinen juttu otsikolla "Mitä ajattelet, sitä olet".

Ajatuksen voiman me varmaan kaikki jo ymmärrämme...  ::)

Mutta tuossa artikkelissa oli sellainen pieni puuttuva pala siihen palapeliin mitä olen kaivannut...

Nimittäin kun oikein miettii niin usein se perimmäinen ajatus siellä mieleen juolahtavan hölinän takana on että kaikki on ihan väärin ja pielessä. pelottaa... mieleen hiipii epäily...

Artikkelissa kehotettiin ajattelemaan tuon sijaan, että
kaikki on täydellisen hyvin.

Tuollainen ajatus ei anna mitään sijaa peloille tai ylimääräiselle hölinälle. Miksi pelätä kun kerran kaikki on hyvin... Niin yksinkertaista.
 :)

Päätin että tuosta tulee uusi mantrani ja mottoni. Eipä tuo ajatus anna sijaa suremiselle tai turhalle katumiselle tai haikailemisellekaan...

 :smitten:

Minä olen ainakin elänyt niin vaiherikkaan elämän jo tähänkin asti, että mitään en koe 'menettäneeni', ehkä ennemmin voisi jossain vaiheessa alkaa elämään ei niin 'impulsiivisesti'(testi tulos)  ;) , että voisi jotain 'kaivattavaa' jäädä....
Noh... joskus olen kyllä ajatellut, mitä jos olisin siinä tai siinä tilanteessa valinnut sen toisen polun, millainenko olisin nyt ihmisenä?? Mutta en koe, että olisin valinnut 'huonomman' vaihtoehdon nytkään tähän mennessä...
Jännäähän se olisi tietää, jos muutamassa kohtaa olisi tosiaan niinkin radikaaleissa tilanteissa valinnut toisin, missä sitä olisikaan...  :coolsmiley:
Mutta että en ainakaan mitään esinettä tai semmoista osaa kaivata... ehkä jos jotain kaivan oikein, niin olisin lapsena halunnut pitkät hiukset...  :D

Suunnattomasti kaipaan pappaani, joka kuoli tässä neljä vuotta sitten.
Aina kun käyn mummon luona jotenkin aina odotan että pappakin tulee jostakin siihen paikalle ja kertoo kaiken maailman hassuja asioita...
Kamla ikävä!!!  :'(  

Asia jota kaipaan silloin tällöin on miehen isällinen rakkaus... En ole lainkaan katkera isälle mistään. Parempi vain että hän pääsi pois. Mutta se että koko lapsuuden ajan isä teki niin matkustelevaa työtä että häntä näki ehkä kaksi kertaa kuussa, teki isästä jonkinlaisen jumalolennon minulle. Kaksosille ja jouskareillehan on usein näin, isä on Jumala...

Hän oli hyvin viisas ja henkinen ihminen. Opetti minulle hirveästi maailmankaikkeuden fysiikan laeista kuten "ajatus on energiaa". Hän teki monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja selkeitä. Mutta hänen opetuksiaan tärkeämpää oli esimerkki. Se, miten hän näki matikankokeeni nelosen väärin päin olevana tuolina ja nauroi. Se miten hän tuli huoneeseeni katsomaan, kun olin vetänyt yhden hyllyn alas ja potkassut jalan vaatekaapin oven läpi ja naurahti "Tyttökulta, huuda vaan niin lujaa kun pystyt. Ja sen jälkeen taidat siivota?". Isä käänsi kaiken vitsiksi ja näki esteiden läpi. Sellaista varmuutta ja luottamusta elämän kulkuun en ole kenelläkään toisella nähnyt. Hän oli lempeä kaikille kohtaamilleen ihmisille.

Kolme ja puoli vuotta sitten hän jätti maallisen ruumiinsa ja siirtyi valoon... Sieltä hän minulle kuiskailee usein ja tulee uniini nauramaan omaperäistä nauruaan, jolla oli tapana tarttua jokaiseen joka sen sattui kuulemaan. Isä jätti minuun lämpimät jäljet. Häntä kaipaan joskus, vaikka tiedän että hän on aina kanssani.

 :'( :smitten: :smitten: isä, rakastan sinua...

Mulle on isä ollut aina läheisempi ja samanlainen henkisen tien kulkija / etsijä kuin minäkin. Äitini oli uraihminen ja jäin vaille äidinrakkautta, onneksi isäni pystyi kompensoimaan sitä vähäsen. Jotenkin se äititeema nousee aika ajoin esiin, olen saanut ANTAA sitä äidinrakkautta kyllä yllinkyllin ja kokea siitä nousevan antamisen ilon. Vaikeina hetkinä olen saanut myös tuntea lasten rakkauden minua kohtaan.

Olen miettinyt missä onkaan taivaallinen äitini.  ::)

Tähän teemaan liittyen... Kävin isäni kanssa hyvin kummallisen keskustelun tässä toissa päivänä... Yleensä ymmärrämme toisiamme, mutta tajusin sen keskustelun aikana kuinka työnarkomaani isäni oikeasti on.

Koko ajan vain työtä työtä ja työtä. Vielä kerran työtä. Tajusin myös, että tällä hetkellä minun kiinnostukseni ei ole työelämässä. Tajusin, että jos en nyt keskity ihmissuhteisiin niin tulen sitä vanhempana katumaan.

Isäni lailla olen aina pitänyt työtä suuressa arvossa, mutta viime vuosien masennus ja yksinäisyys on opettanut, että elämässä on muutakin. Arvot on kyllä muuttunu... Ihmissuhteet on tärkeempiä ku työ.

Kuinka monet tyttäret ovat jääneet vaille isän hellyyttä ja läsnäoloa! Siitä usein seuraa tietty 'miesviha- tai pelko'.

Mutta on minulla ystävä, joka sanoi, että kun 'äiti ei koskaan ottanut syliin'.

Hassua on nähdä jäljestäpäin ne saamattomat asiat, kuinka mitättömiä ne olivat. Ja kuinka paljon juuri ne ovat opettaneet. Se, että en 'saanut' sitä miestä nuoruudessani, jonka olisin halunnut, oli hyvä 'kolaus' minun kehitykselleni.

Tapaan kyllä yllättävän monta ihmistä, jotka kertovat, että he ovat 'saaneet' sen mitä ovat 'halunneet', myös rakkaudessa. Ihmettelen, eikö tosiaan mitään pettymyksiä, salaisia toiveita...? Puhuvatkohan he nyt aivan totta?

Sittenhän kyllä pian opimme, että rakkaus ei ole 'haluta' eikä 'saada'. :smitten:

Minulta jäi saamatta vanhempieni läsnäolo. Olen ollut paljon yksin, ja minusta kehittyi aika erakkomainen luonne.

Olen kuitenkin viimeisten 10 vuoden aikana saanut täytettyä tuon tyhjiön, en koe enää niin, että jäin jostain paitsi. Nykyään tunnen vanhempieni rakkauden, kun ymmärrän, että sillä on ollut omanlaisena muoto aikoinaan. Joten tähän kysymykseen on tosi vaikea vastata...

Työnarkomaani välttyy osittain suruilta joita ihmiset saavat aikaan mutta toisaalta kerjää surua, kun ei anna ihmisille aikaa, eli. Mikä on Liljan isän astromerkki saako kysyä? No vanhalla polvella on jokin sellainen työmoraali mitä minun sukupolveni tai tuttuni ei oikein edusta, pikemmin se on sellaista kaikki mulle heti nyt-ajattelua, hengettömyyttä jne.

Totta, ainakin omalle osalleni on lähinnä käynyt näin.
Oli asia mikä tahansa, tapahtui mitä tahansa niin mei iskä ainaki tietää varman vastauksen.
Jos autosta puhekaa rengas, soita iskälle.
Jos haluat kotiin, soita iskälle.
Jos on ongelmia, soita iskälle.

Isin tyttö!!!
(ja veli on katkera siitä, hän on leijona joka ei voi paistatella isän porras valoissa)

Älä sure!
Olet varmaan jo tehnyt aika monta kysymystä itsellesi tuostakin asiasta. Ja löytänyt vastauksiakin ja muodon. Kaunis ilmaisu  :angel:

Minäkin heitin kysymyksen lonkalta tuosta, tuli vain mieleen. Jostakin.
Kun raapii noita juttuja, ei koskaan tiedä mihin ollaan menossa.

metsätonttu  :smitten:

Äidin neuvot.

Äitini kuoli kun olin murrosiän kynnyksellä.

Kyllä monesti on miettinyt mitä elämä olisi ollut mikäli äiti olisi olemassa, antamassa ohjeita, neuvoja, kannustamassa jne. Katsomassa lastenlapsien kehitystä, iloita niistä..
 
Olen kaivannut äiti-tytär suhdetta.

Samoin oma kultainen isani, han oli minun henkinen opettaja ja sitkeyden perikuva.
Olin murrosikainen kun han sai minut kiinni tupakanpoltosta (kuullut joltain)
Olin kotimme toisessa kerroksessa ja kutsui minut alakertaan ja samoin tien vierashuoneeseen:
Ota tupakka ja mina tietysti olin punainen ja valkoinen-ota nyt kun kummiskin poltat ja mina otin-ei noin polteta, veda henkeen ja mina vadin ja yskin.
Han sanoi, etta SAAN polttaa niin paljon kun haluan, MUTTA vain kotona!
Han ymmarsi, etta etsin huomiota ja toisaalta leikin kovista.
Siita paivasta lahtien en polttanut yli 10 vuoteen.Tama oli vain yksi esimerkki hanen tavastaan
kasvattaa minua ja elaman filosofia jonka sain hanelta seuraa minua vielakin, shakkipelit ja ajatuksen kehittaminen, eli han jai elamaan-vaikka kuoli kasivarsilleni 44 vuotiaana.
Han jatti minulle paljon hengen perintoa  :smitten:

Jännä, itse olen varmaan isäni ikävän käytöksen ajamana etsinyt kaiken tarkoitusta ja nyt alkaa jo tulla kontaktia kaikenlaisiin henkisiin tahoihin, että.. kokonaiskuva alkaapi muodostua.

Mutta muuta ei varsinaisesti ole jäänyt uupumaan. Tarkoitan mitä ei olisi tulevaisuudessa. Jos mennyt on mennyttä, niin tulevaisuudessahan on vaikka mitä ihmeitä (tekniikkaa, rakkautta ja rahaa, luovuutta ja matkoja ja valaistumista). Turha sanoa että jotain jäisi loppupeleissä saamatta.  :-*

Joo, ei isäni mikään kostonhimoinen ole, ei vaan ole yhtään henkisyys-newage akselilla ja sitähän ei voi tässä elämässä muuttaa. Juttelin just yhden kivan härkämiehen kanssa jolla on lapsi; jotkut miehet on ok isiä, toiset ei. Hänellä taas vaimo on se vaikea.

Lähetä isällesi rakkautta, hän kyllä ymmärtää asian nyt ja voi katua. Suru varmasti jäi ja se on hyvä elää pois.  Pääset itse ainakin asian yli kun käyt läpi tunteesi ja lopulta voit antaa hänelle anteeksi, kun olet siihen valmis. Et ole yksin.

diamond... *hali*  Kohtalotovereita ollaan! Mutta hyvin ollaan pärjätty ja pärjätään, kun isit elää meidän muistoissa ikuisesti... :smitten: :smitten:

Voi että!

Kuinka monella on isän ikävä! Minullakin oli isä, joka unohtui joskus omiin maailmoihinsa, musiikki oli numero yksi. Ei hän aina ymmärtänyt pikkutytön ikävää. Tai sitten sitä omien lasten huomiointia. Poikani jäivät vähän ilman pappaa, niin ihana kuin hän olisi ollut, mutta ei jaksanut pieniä lapsia.

Miesten on ehkä niin vaikea uskoa, kuinka tärkeä on isä.

metsätonttu  :'(

Ihan samaa mietin, että miten onkin niin, että täällä on niin samanlaisia kohtaloita. Mikä laittaa ihmisen siis etsimään ja kulkemaan kohti henkisyyttä...  :o Onko täällä sellaisiakin ihmisiä, keillä on ollut tasapainoiset suhteet omiin vanhempiin?  ???

No eipä ainakaan mulla. Ristiriitaiset tuntee oli kun isäni sairastui ja kuoli. Kun jotain menettää, sen arvon vasta ymmärtää. Ongelmaton ei lapsuus ollu ja nyt vasta ymmärrän aikuisena, että syytä oli molemmissa vanhemmissa. Voi, saispa nyt kuunnella vielä isän "höpinöitä". Mutta onneks lapsuuden, musta ainakin kasvoi ihminen joka ei helposti anna periksi. Olen joskus miettiny millainenhan olisin jos olisi ollut erilainen lapsuus. Aika harvalla mun kaverillakaan ole ollut "normaalia" lapsuutta.

 :angel:

Mikä jäi saamatta?Jäin oikein miettimään,ja nyt tuntuu,että kaikkea olen saanut yltäkylläisesti!
Melko tasapuolisestikin,ehkä silti tuota draamaa enemmän.
Kuten useat täällä ovat kokeneet,myös omat vanhempani ovat jo siirtyneet verhon toiselle puolen,mutta ennen tuntemani katkeruus ja suru ovat jääneet taakse.Olen kokenut myös usean nuoren ihmisen kuoleman,läheisten,jotka ovat koskettaneet syvästi,ja ovat silloin tuntuneet epäoikeudenmukaisilta.

Näistä ja muista vaikeimmista kokemuksista,olen kyllä mielestäni oppinut enemmän kuin jäänyt suremaan.Aikaa tähän on kyllä mennyt ja kulunut kesä on opettanut vielä enemmän.
En enää ajattele,että kukaan täältä lähtee liian aikaisin,ja minulle he oikeastaan ovat silti kaikki läsnä yhä.

Kaikesta esim.materiaalisesta runsaudesta,mitä myös ajoittain olen saanut,ei oikeastaan ole jäänyt mitään muistoja,eikä paljon opetustakaan,,, ???
Rahalla saa,ja hevosella pääsee,,mutta mitä aitoa sillä saa,onkin sitten aivan toinen juttu. ;)

Ne vaiheet elämästä muistuvat kyllä mieleen,kun on ollut oikein tiukkaa.Lähinnä lämmöllä muistelee ihmisiä,jotka silloin auttoivat pyytämättä.
Ja miten pienistä asioista osasi olla tyytyväinen.Itsellä kummasti näitä jaksoja ollut vuorotellen,en puhu nyt pelkistä lapsuusajoista.Lämpimimmät ja koskettavimmat muistot liittyvät minulla siis aikoihin,jolloin rahalla on ollut vähäisin osuus elämässä.

Eipä niitä asioita ja tavaroita paljon muistele,jos saa melkein kaiken haluamansa.Enkä nyt tarkoita ihan lentokoneisiin asti,vaan noin yleisesti.
Elikä taidan olla tällä hetkellä niin onnellisessa asemassa,etten sure mitään saamatonta asiaa. :)
Olisin aivan toinen ihminen ilman noita draamoja,ja vaikka päkkipäinen olenkin,olen juuri nyt tyytyväinen itseeni ja elämääni juuri tällaisena. :smitten:

Ja Metsätonttu!Kukat tulevat taas ensi keväänä!Nyt nautitaan niistä sienistä ja pimeistä illoista tuikkujen valossa! :smitten:

Kylläpä iloisesti yllätyin, kun Chandrakin on liittynyt taas joukkoomme!

Niin, ei jää saamatta tänä syksynä sienetkään. Niitä on noussut yllättävästi, kun tänään piipahdin katsomaan. Samoin puolukoita ja karpaloita on metsä pullollaan. Kyllä metsiksen kelpaa!

Toivottavasti kaikkien muidenkin!

Puolukoita poimimaan! hyvä idis jokainen poimii ämpärillisen,
ei jätetä ruokaa metsään :)

eläimille vähäsen...  ???

Mnua jäi hiukan harmittamaan, kun Kuopiossa Rock The Globe-ilmaiskonsertin aikaan näin nuoren miehen, joka näytti ihan entiseltä poikaystävältäni! Ajattelin, että nykäisen herraa hihasta ja kerron tästä yhteneväisyydestä (tosin en sanoisi, että näytätä exältäni vaan ystävältäni! ;D) No, sittenhän se poikanen ehti hukkua jonnekin enkä löytänyt häntä enää. Se harmittaa, pitäisi AINA tehdä tuollaiset päähänpistot heti eikä viidestoista päivä.

Nyt on koko kevään ollut hirveä ikävä takaisin keskiaikaiseen elämääni. Antaisin mitä vain nähdäkseni taas ritareita ja kuullakseni heidän haarniskoistensa rautaisen äänen ja miekkojen kalskeen! ^___________^

Voi sinua, sait tilaisuuden ja astelit onnesi ohi!

Meitä on näitä, mutta eipä uskois sinusta, kun luulen että olet sellainen valpas ja hetkissäkin elävä! Mutta tilaisuuksia tulee, ota merkeistä vaarin!
Sillä aikaa voit kutoa kapioita arkkuusi... ;)

Älä ota tosissasi, en voisi koskaan kuvitella sinua kapioiden äärellä  ;D

AthaMaarit.. ehkä sinua suojeltiin ja estettiin tekemästä samaa virhettä uudelleen..  ;)

 :smitten:  :smitten:  :smitten:

Ehkä, mutta ei tosin tunnu siltä. En ajatellut mennä ottamaan herraa kiinni tyyliin "ah, ihanaa!". Olisin muuten vain halunnut huomauttaa kaksoisolennosta hänelle, olisipa hän sitten näyttänyt keltä ystävältäni tahansa.  ;) Ihan oma mokani, kun en heti sanonut asiaani ääneen.

Mun piti ettiä tää aihe kun piti tulla kertomaan. Kun sain purettua tänne kaipuuni synnyinkauunki monikulttuurista ympäristöä kohtaan, nyt tämä nykyinen kaupunkini on yhtäkkiä alkanut kansainvälistymään. Jokaisessa kadunkulmassa tulee    vastaan eri kulttuurin edustajia ja minä olen ihan taivaassa   :D

On niin mukava katsella huivipäistä musliminaista seisomassa bussipysäkillä selvästi vanhoillisen miehensä vieressä kun heidän vieressään seisoo supisuomalainen vanhus, joka ei millään ymmärrä miksi nainen on hunnutettu niin että silmät hädintuskin näkyvät. Siis ihan vain kulttuuririkkauden vuoksi ihailen nyt tuollaista mustavalkoisuutta.

Ladybird, joskus ihmettelen sellaistakin asiaa,
että mitä kulttuureja me kannammekaan 'muistoissa', sydämissä, sieluissamme, kehossamme?

Vaikka meitä kiehtoo joku tietty kulttuuri, olemme siihen lukemalla syventynyt tai ehkä asunut, tai muuten vain, niin harvoin puhumme siitä.

Niin totta Metsätonttu.

Me  kaikki taidamme olla kulttuurikiertolaisia...

Miksi emme puhu menneisyytemme historiasta, siksikö kun sillä ei kuitenkaan ole tilaa tässä nykyhetken yhteiskunnassamme vai johtuuko monista muista asioista. Nojoo...

Miksihän en itse puhu... en tiedä... Monesti olen mielessäni matkalla omissa entisisssä elämissäni, mutta yhtä nopeasti saatan tulla sieltä pois.... Kuitenkin: nojatuolimatkailua parhaimmillaan! Omakohtaista kulttuurin kokemista. 

Kysymyksesi olisi varmaan isompikin suo selvitettäväksi. Vaan mistäpä tontut eivät selviäisi :2funny:

Selvä!

Tehdäänpä siitä oma topic! :smiley6600:

Tässä voi jatkua tämä pohdinta, mitä olemme jääneet kaipaamaan ja suremaan, tai mitä niin kamalasti halusimme, petyimme, kun emme saaneet.

Ei voi kaivata sitä mitä ei ole olemassa. Niitä asioita ikävöin, jotka ovat tulleet vastaan, olleet paljon ja menneet jo pois..