Astro Foorumi

Kyselin tuossa aikaisemmin "Tarvitaanko me merkkejä"...

Aloitan uuden keskustelun, koska nämä aihe tuntuu ainakin omassa elämässäni olevan nyt hyvin pinnalla.

Jos ajatellaan sitä, että olemme inkarnoituneet tänne muistamatta alkuperäämme mutta tarkoituksemme on kuitenkin lähestyä Jumallisuutta ja alkaa muistamaan omien kokemusten ja oppimisen kautta oma Jumalallinen alkuperämme ja alkaa toteuttaa omaa elämäntehtäväämme. Toki elämäntehtäväämme voimme toteuttaa muistamatta taivaan kotiamme.

Ja jos vielä ajatellaan, että me olemme viisaita ja kirkkaita valo-olentoja ja meissä itsemmämme on se kaikki tieto. Uskon perustahan on se luottamus siihen, että meistä pidetään huolta, saamme apua ja rukouksiamme kuunnellaan. Mihin me tarvitsemme niitä merkkejä omassa uskossamme? Uskommeko me tarpeeksi, jos emme voi uskoa muuhun kuin siihen, mitä näemme tai mitä meille näytetään?

Eikö usko tarkoita jokaisen omaa sisäistä varmuutta siihen, että asiat ovat niinkuin me tunnemme?

Luottamusta siihen näkymättömään mitä emme silmillämme näe mutta sydämessämme tunnemme?

Ja tämä aihe kumpuaa nyt omasta ihmetyksestäni ihan minua itseäni ja omia tunteitani kohtaan. Ja koska minulta koko ajan kysytään; tarvitsenko todella merkkejä... Ja niitä annetaan koko ajan ihan kysymättäkin kuin vain ilahduttaakseen minua, kun sitä vähiten odotan. :smitten:

Millaisia ajatuksia tämä teissä herättää?

Tarvitsen jatkuvasti merkkejä. Se tuo uskoa lisää ja auttaa näkemään asiat oikeassa mittasuhteessa. Se tuo nöyryyttä kun tietää, että ihan yksin ei kaikkea saa aikaiseksi. Se tuo iloa ja lämpöä, jota voin jakaa toisille ihmisille luonnollisesti. Se auttaa kun tunnen oloni yksinäiseksi.

Haluan uskoa, että minun on jo jopa korkea aika etsiä joka päivä merkkejä, kunnes olen täysinäisen varma.  :smitten:    :smitten:


Ja taas kiitokset astraalille kirjoituksestasi...  :coolsmiley:

Juu, kyllä miekin tarvitsen merkkejä. Olen kyllä monesti miettinyt, että miksi. Kun sisimmässään sitä kuitenkin uskoo ja tietää, mutta silti aina välillä iskee joku...ei nyt voi sano, että epäilys, mutta joku kumma tunne kuitenkin.

Olen miettinyt tuota asiaa myös erityisesti nyt viimeaikoina, kun hommasin nuo Tarotit. Paljon olen niillä plarannut ihmissuhteisiin ja elämäntehtävään liityviä asioita. Sinänsä mitään niinsanotusti uutta ei ole tullut ilmi, mutta jokainen istunto on tavallaan varmistanut sen, jonka jo sisimmässäni olen tiennytkin. Tavallaan siis noiden korttienkin kautta saan jonkinlaisen varmuuden ja vakuutuksen tuntemuksilleni ja sisäiselle tiedolleni.

Mutta silti, jos on se sisäinen varmus, niin miksi sitä silti kaihoaa jotain merkkejä..? En tiedä.  :idiot2:

Ihan jos vertaa maallisiin asioihin, niin tulee heti mieleen, että niinhän ihmissuhtessakin, vaikka tietääkin että se toinen rakastaa, ja sen näkee hänen teoistaan, ja sisäisesti tuntee hänet "oikeaksi" niin kyllä sitä silti haluaa siitäkin merkkejä silloin tällöin. Vaikka kuulla olevansa rakas jne..

Mutta niin..mistä tuo kumpuaa ja miksi. Miksei riitä että sisimmässään tuntee ja tietää..??

Haluaisin nähdä (selvempiä) merkkejä. Saattaa olla mahdollista, että merkkejä on näkyvissä koko ajan, mutta en hoksaa niitä. :idiot2:

Tämän vuoden aikana olen oppinut sen, että asioilla on tapana järjestyä. Uskon, ettei sattumaa ei ole. Jumala johdattaa; ts. jokaisella tapahtumalla on jokin merkitys, vaikka niitä ei aina ymmärrä...

Näin miekin uskon. Usein ainakin mulla nuo merkitykset avautuu vasta sitten, kun vähän aikaa on kulunut, ja se suurin tunteiden tai egon kuohunta on laantunut.  Pienen välimatkan ja rauhoittumisen päästä pystyy sitten taas kuuntelemaan itseään esteittä.  ;)

Huomasin juuri EILEN, että jos meinaan mennä syteen tai saveen suunnitelmineni, niin SAAN sen Merkin aivan pyytämättä/kysymättä, se vaan yht'äkkiä ON  :o :smitten:

Uskon edelleen Uskon Voimaan  ;) :angel: Johdatukseen, Tarkoitukseen :smitten:
 Sydämellä näkemiseen  :-*

Juuri noinhan se on!.. ainakin minun kohdalla.. luotan vain siihen, mitä sydämessäni tunnen oikeaksi, vaikka kaikki muut ympärilläni olisivat eri mieltä.. ja niitä riittää ympärilläni  ;D..

 :smitten:  :smitten:  :smitten:

Olen kyllä samaa mieltä kanssasi! Merkkejä ohjauksesta on ihanaa saada ja niistä tulee hyvä mieli.

Se onkin eriasia saada niitä muistuttamaan heidän olemassa olostaan kuin saada niitä, jotta voisi uskoa. Siis jos uskominen olisi kiinni niistä merkeistä.

Jotenkin minulla on sellainen tunne, että meitä haastetaan "olemaan omillamme". Ei yksin mutta omillamme ja tämä aihe on siksi minullekin niin pinnalla. Jos ajatellaan, että olemme kasvaneet universaalien lapsesta universaaliksi aikuiseksi;
emme tarvitse enää kädestä taluttajaa vaan meidän odotetaan jo itse kävelevän ja tekevän valintamme/päätöksemme. Ottamaan vastuun elämästämme, päätöksistämme ja valinnoistamme.

Ihan samalla tavalla kun viemme lapsemme työpäivän ajaksi tarhaan -lapsemme tietävät meidän olevan olemassa ja rakastava heitä siitäkin huolimatta vaikka vanhemmat eivät koko aikaa siinä vieressä olisikaan vahtimassa. Ja lapset luottavat siihen, että heidät haetaan illalla kotiin ilman että vanhemmat siitä koko ajan soittelisivat erikseen. Ja toisaalta; annammehan mekin lapsemme oppia erehdyksen ja oppimisen kautta ilman, että valmiiksi siloittaisimme heidän tiensä, koska me tiedämme opin menevän perille parhaiten omien kokemustemme kautta.

Tämä on varmasti se syy esimerkiksi näkemisen syklin muuttumiselle ja tälle (ainakin minua painostavalle) ajatukselle siitä, miten voimakas uskoni todella on.
Uskallanko hypätä luottaen siihen, että enkelit, oppaani ja Jumalani pitää minusta huolta?

Kun olen kosketuksissa omaan sieluuni,
elän taivasyhteydessä
tiedostaen joka solullani sen
rakkauden ja valon joka meitä ympäröi.

Kun olen egokeskeinen ihminen,
unohdan hetkiseksi tuon kaiken, luottamukseni horjuu,
tarvitsen merkkejä ja vastauksia.

Ja niitä saan jos otan vastaan.

Elämä ihmisenä, keskeneräisenä, on tasapainoilua,
pyrkimystä kohti yhtenäistä sielutietoisuudessa elämistä
samalla fyysisessä kehossa asuen.
Tämä tie on kilvoittelua inhimillisten tunteiden ja ajatusten jopa kehonkin hallinnassa.
Ja samalla vapaudessa.
Se on puhdistumista, tyhjentymistä inhimillisestä kuonasta,
mutta samalla sen hyväksymistä
että se kuuluu ihmiselämään.

Merkkejä ja vahvistuksia annetaan ja saadaan.
ja mitä enemmän niihin luottaa,
sitä selkeämpänä tie edessä näyttäytyy.

Tämä ei silti tarkoita sokeaa uskomista
vaan selkeästä tietoisuudesta käsin
on mahdollista erottaa oikea väärästä,
virheellinen totuudellisesta
tienviitasta.

Ja sitä suuremmassa valossa saa elää.

Kyllä, meissä on jo kaikki tieto itsessämme, kunhan vain opimme kuuntelemaan sitä "sisäistä ääntämme", joka neuvoo oikean tien juuri sillä hetkellä. Vähitellen huomaa, että maa kantaa ihan ilman niitä opastajiakin, vähän kuin opettelisi uudestaan kävelemään onnettomuuden jälkeen. Ensin tarvitaan avustajia ja tukikeppejä, mutta pian se kävely sujuu jo itsekseenkin ahkeran harjoittelun tuloksena.  ;)

Usko Aamurusko on ainoa ohjeistusnuorani näkinkenkäsuunnistuksessani ala-asteen kisa -tyyppisessä elämässä.