Astro Foorumi

Tuntuuko sinusta joskus että näytät erilaiselta kuin sinusta tuntuu? Ikäänkuin kroppasi ei olisi "mielesi" näköinen. Itsellä on välillä hassuja tuntemuksia, kun katson peiliin näen erinäköisen tyypin kuin se miltä minusta tuntuu  ::)
Hankala selittää.
Välillä ihmettelen miten minusta on tullut tämän näköinen, en tarkoita että inhoaisin taikka rakastaisin ulkonäköäni mutta ihmettelen sitä, se ei aina tunnu sopivan ajatuksiini ja sisäiseen minuuteeni. Minua myös välillä häiritsee se miten uskon näyttäväni muiden silmissä, sillä luulen heidän näkevän minut ulkoisesti tietynlaisena ja tekevän siitä johtopäätökset siitä mitä oikeasti olen.
Ehkä olen vain omituinen, vai onko kellään muulla ollut vastaavia tuntemuksia? Miten olet itse ajatellut asian, mistä luulet sen johtuvan?
Yleisesti ottaen kehoni on ihan hyvä, kaksi kättä ja kaksi jalkaa, pieni pää jne... mutta silti se välillä tuntuu erilaiselta kuin sen "kuuluisi" olla. Enkä tarkoita mitään kauneusihannetta taikka sellaisia asioita vaan jotain muuta.

mulla meni ihan aivot solmuun kun yritin miettiä tätä asiaa ;D

sillä kun kirjoitan vaikka koneella, unohdan kokonaan kehoni ja minusta ei "tunnu minkään näköiseltä"

peiliin katsoessa tuo tunne voi todellakin iskeä. ehkäpä olen jo niin tottunut siihen. yleensä katselenkin peiliin ikään kuin tutkien että mikäs toi tyyppi on...jaa että miltä se nyt näyttää. ehkäpä siis olen tottunut siihen että se näyttää joltakin mutta minusta voi tuntua vaikka miltä, myöskin siltä miltä se ei näytä. kyllä tuntuu että peilikuva on ikäänkuin "joku tyyppi" joku toinen...ikäänkuin "nukke" (mutta MINUN nukkeni  ;D )jolle voin päättää että mitä laitetaan päälle....mutta sitten taas, kun en katso peiliin, niin keho unohtuu ja olen pelkkä mieli joka juoksee vapaana. silloin kai tärkeimmäksi nousee se miltä kehosta tuntuu.

kyllä joskus aamuisin kun pitää lähteä, peiliin katsoessaan törmää siihen kuvajaiseen ikäänkuin sillä fiiliksellä, että ok, tänään lähden "pelaamaan tuolla hahmolla", ikäänkuin lähtisin esittämään tällä keholla arkielämää, kadulle, kulkuvälineisiin...mutta kun mieli aktivoituu ja silmät näkee jotain, vaikkapa vihreän puun tai toisen ihmisen, niin oma keho unohtuu...tai sen liikuttaminen tulee tärkeämmäksi kuin kuvitelma ulkonäöstä, esim että säilytän kohteliaan etäisyyden enkä töni yms...

*muoksis*


tää on asia jota vastaan en jaksa enää taistella, vaan olen jo alistunut siihen että ainakin osittain näin tulee näköjään "aina" (no sen lyhyen fyysisen elinajan" olemaan... ::)

Kyllä välillä peilistä katsoo ihan oudon näköinen tyyppi. Ei meinaa tunnistaa...

Koen sisäisesti olevani täysin iätön, ajaton, muuttumaton. Siksi fyysisen kehon vuosien myötä läpikäymät muutokset hämmästyttävät, eikä se ulkoinen kuva vastaa sisäistä tuntoa.

Joskus olen myös ihmetellyt esim. kuinka ohuet ranteeni ovat, miten haurailta ne tuntuu.

Mutta mielenkiintoista on se, että useampi ihminen on pituuteni kuultuaan hämmästynyt. Ovat mieltäneet minut paljon senttejäni suuremmaksi.

Ajattelenkohan ollenkaan koko asiaa  ???
Ehkäpä katson kerran viikossa tai kahdessa isoon peiliin.

Partaa ajaessa katselen vaan toimintoa, enkä mieti kummempaa  :)

Valokuvia on kyllä ollut sellaisia, että miettii: Tuossako minä nyt olen  :D

Aatteleppa ite ittees, katseleppa ite ittees, kuunteleppa ite ittees, tunnusteleppa ite ittees, onko täällä yhtään mittään  :uglystupid2:

Kyllä sitä välillä tuntee itsensä aivan muuksi kuin mitä on.
Peiliin kun joskus katsoo niin sitä ihan hämmentyy
et ai tuonko näkönen mie oonki...
Vaik tuntee itsensä jotenki erilaiseks...
Liekkö ois sitä sisäitä kauneutta sitten
vai onko se vain rumien puheita?  :uglystupid2:

Aamulla kun menee vessaan ja katsoo peiliin, niin siellä näkyy hassun näköinen ilmestys. ;D

Enpä tiedä kumpi on todellisempi: se, joka tuijottaa aamulla kuin muumio vai se joka lähtee hiukset kammattuna ja siistinä liikenteeseen. 8)

...

En ole kokenut tuollaista mitä aloittaja kirjoittaa. Olen kai sitten sujut naamatauluni kanssa. Ehkä joku päivä minulla on erilaisia tunteita...

Sama tunne, välillä tuntuu, että pakko viihtyä tässä kuoressa :buck2: ja miettinyt miten muut minut näkevät ::)

mietin ihan samaa eilen...käden ulkonäkö ei todellakaan viestitä voimasta ja vakavastiotettavuudesta...niitä ominaisuuksia täytyy tavoitella muulla tavoin ::)

Kiitos vastauksista!
En minä peilistä itseäni päivittäin ihmettele  ;D mutta joskus tuntuu kuin minua katsoisi outo tyyppi, ihankuin se en olisi minä. Hirvittävän hankala selittää  :)
Itselläni on myös hauraannäköiset ranteet, muutkin ovat ihmetelleet sitä miten pienet kädet minulla on..

Kyllähän tässä kuoressa tosiaan on pakko viihtyä, ja viihdynkin sillä terveessä kehossa ei ole mitään valittamista. Silti ajoittain pienessä päänupissani liikkuu paljon ajatuksia ja menen ihan hämilleni, ehkä ajattelen vain liikaa ja turhanpäisiä asioita. Ehkä minulla on menossa jonkulainen jakso elämässä, kun mietin tälläisiä. Eikä tämä tosiaan liity mihinkään sellaiseen että pitäisin itseäni epäviehättävänä taikka kauniina vaan ihan vaan johonkin muuhun  :)

Tavallaan viihdyn tosi hyvin kropassani ja se kuvastaa sitä mitä minä olen... En koe ristiriitaa. On joskus kyllä aika hämäävää nähdä itsestään valokuvia tai videokuvaa. Kun katsoo itseään peilistä, sinne katsoo sillä asenteella että "nyt minä tässä peilailen" ja tulee vähän poseerattua... Sitten joku nappaa valokuvan "salaa" ja kun näen sen, en välttämättä tunnista itseäni, silleen "häh...voiko mulla olla tollanenkin ilme, enpä tiennyt.."... ;D

Minusta tuntuu NYT melko hyvalta, olen oppinut olemaan sinut itseni kanssa, jopa pukeudun niinkuin itsesta hyvalta tuntuu.Yritan korostaa minaa, enka olla laumasielu.
Aikaisemmin asia ei ollut nain.

Kiva kuulla kokemuksianne.

Diamond, niin sitä pitääkin pukeutua niinkuin tykkää  :)

Kyllä oikeastaan olen mitä tunnen. Tietysti pieniä kohtia on jota ehkäpä haluaisin muuttaa, mutta olen kyllä tyytyväinen näin :smitten:
Mutta muut ei ehkä aina tajua sitä, että ei ole väliä mitä muut sanovat vaan oma rohkea mielipidä on ainoa ratkaisu rauhaan. Itse koen, että jotkut saattavat katsoa "mikä toi on olevinaan,parempi vai?"  he ovat niin väärässä...  :-\ 
Onnea kaikkille jotka ovat löytäneet itsensä  :smitten:

Hienoa Ametist että tunnet kehosi "omaksesi"  :)
Kyllä minäkin pääasiassa kyllä tosiaan tästä tykkään vaikka ihmetyksen aiheita se välillä tuottaa  ::)

Mikä lienee meni pieleen, ristiriita ulkoisen ja sisäisen vahvuuden kanssako?
Vai mitä kehoni minulle yritti viestittää, kun selkäni repsahti jotenkin eilen fyysisiä hommia tehdessäni. Yritin nostaa painavaa tavaraa, ja raps vaan  :(

Välillä tällaisissa kohdissa tulee se ihmetys: onko tuo kroppa tosiaan niin "rajoittunut" ???

Kyllä minä aina olen tuntenut olevani ainakin kehoni sisällä ja kehon olevan minua. Mutta onhan tämä aika erikoinen tämä keho kokonaisuudessaan.
Lapsena kyllä muistan ihmetelleeni, että on hassua, että tiedän olevani minä, enkä joku toinen ja pohdin mistä se tunne tulee, että olen juuri minä tämä tässä kehossa.  :D

Ja toisaalta minusta on jännää katsoa itseä tai muita silmiin, kun syntyy ajatus; "Kukahan tuolta katsoo" tai "Kukkuu, sinäkö siellä" !  ::)

Olen sinut sekä ulkoisesti että sisäisesti tää on aika vaikea kysymys jos alkaa ihan oikeesti miettimään
Äitini sanoi kesällä että "helen" on meidän lapsista se joka on edelleenkin
ulkoisesti sama kuin 16 vuotiaana että ei ne vuodet, sisäistä kasvua
saa kuitenkin kiittää luojalle kiitos :angel:
Valitettavasti vieraat jotka eivät sisäistä minääni tunne näkevät luonnollisestikin sen ulkoisen helenin , pinnalliset ihmiset eivät ole minua
varten saavat pitää oman näkemyksensä.

Minun on joskus hankala käsittää pienikokoisuuttani, koska tunnen olevani isompi ja kömpelömpi joskus, hassu mielikuva. Ehkä kuvittelen itsestäni liikoja  ;D
Ikäänkuin tuntisin olevani pidempi, jäntevämpi. Oikeasti olen tälläinen kukkakeppi  ::)

Tuli tuosta Artemiksen tekstistä mieleeni, että se on kumma ilmiö (en nyt tiedä liittyykö varsinaisesti aiheeseen), että kasvan pituutta ihmissuhteen aikana. Tai sitten toinen osapuoli menee kokoon.  :o
Minulla on ihan jokaisessa (mies)suhteessa käynyt niin, että mitattuna olen miestä 5-15cm lyhyempi ja se myös näyttää siltä. Muutaman vuoden päästä huomaan, että voin katsoa hänen päänsä yli... ja todellakin toinen näyttää lyhyemmältä. En kyllä ole tullut mitanneeksi vielä koskaan senteissä, että onko se niissäkin todellista.
Mahdanko olla niin 'jyräävä', että miehet menee 'matalaksi'  :'(

Kyllä näin on, että kokemukset ovat välillä kummallisia, kun numerologiassa ulkoinen minuus (tms) on numero 11. En millään meinaa uskoa todeksi tuntemuksia, kun eräissäkin tilanteissa näen, että muut ottavat minut aivan erilailla kuin mitä itse ko. hetkellä vaistoan tilanteesta.

Itse olen iso, mutta koen monissa tilanteissa olevani paljon pienempi. Monissa tilanteissa toiminkin paljon pienemmän ihmisen lailla ja ketteryydellä.

OHO ALKMENE!!! :o :o
Mulla on tuo sama kokemus. Parin suhteen lähtiessä menemään alaspäin, olen huomannut, että tulee katsottua miestä ylhäältä alaspäin, vaika mittanauhan mukaan tilanteen pitäisi olla päinvastoin.

Joskus tuo näkökyky pettää, ilman että kyseessä olisi mikään intiimi suhde. Aivan neutraali suhde esim. työkaveriin tai johonkin, ja tunnen olevani vähintään samalla silmien korkeudella, vaikka mies sanoisi olevansa  yli 180 senttinen. (Itse olen n.160 cm) Oikeastaan vasta sitten tajuan miten asia on, mikäli tyyppi seisoo ihan vieressä ja ylettyy johonkin mihin en itse ilman tuolia pääsis.

Toisaalta muutama tapaus on ollut niinkin päin, että joku mies tuntuu olevan vähintään kaksimetrinen. (Juu en suinkaan ole ollut aivan pähkinöinä kyseisissä tapauksissa ihmiseen..) Muutenkin kyllä tykkään että mies on pitkä.

tämä kuulosti hassulta ;D enpä ole kuullut moisesta aikaisemmin.



Kuinka ulkoinen minuus lasketaan numerologiassa?


Mulla menee niin että ongelmanani on sisäinen pikkuvanhuus, eli jotenkin kummalla tavalla "vanha" olo sisällä vaikka haluisi osata olla jotenkin kevyempi ja "nuorekkaampi" sisäisesti...tätä on vaikea selittää, enkä edes itse pidä sitä kovin ihanteellisena olotilana itselleni. Sitten kuitenkin portsarien  ja bussikuskien usein esittämä kysymys on "paperit" tai "lasten vai aikuisten lippu?" vaikka fyysinen ikä on lähempänä kolmea kuin kahtakymppiä.

No tää varmaan korjautuu joskus, ehykä jostain kohtaa aikajanasta löytyy piste jossa ulkoinen olemus alkaa kuvastaa hyvin sisäistä. Tai sitten ei...olen nähnyt myös "lapsekkaan" näköisiä vanhuksia ::)

 :-[    ;) No itseasiassa ei tuollaisesta paljon tule ääneen puhuttua... vasta nyt muutama kuukausi sitten puhuin siskoni kanssa asiasta ja hän on kokenut samoin... lienee jokin sukuvika  :o
Ja kyllä sen esim lapsetkin huomaa, nykyään jos seisomme likikkäin miesystäväni kanssa, joku lapsista saattaa kysyä/sanoa; "Hei äiti, sähän oot pidempi kun *----*"!  :uglystupid2:

*huoh* siis on muitakin... kyllä minulla myös tuota samaa on ihan neutraaleissakin ihmissuhteissa.... Mistähän moinen johtuu ???

Oh, ihanaa huomata, että joku muukaan ei tunnista itse itseään. Inhoan valokuuvaamista, koska kuvista minua katsoo aina väärä henkilö. Tunnen näyttäväni sisäisesti aivan erilaiselta, mitä peili minulle kertoo. Tämä ilmiö tuli esille jo lapsena, jolloin jo oma nimikin kuulosti ihan väärälle. Olenko minä ihan oikeasti tämänniminen?

Kyse ei ole kauneusihanteesta. Olen miettinyt mahtaisiko kyseessä olla Astraali Minä. Osa meistähän on jatkuvasti töissä tuolla Toisella Tasolla. Näytän meditoidessani, siirtyessäni Toiselle Tasolle, aivan erilaiselta kuin nykyisin. Yhteinen piirre on lyhyytemme (huimat 153cm, Astraali Minä tuntuu vieläkin pienemmältä, mutta ehkä enkelit vain ovat isoja ;D).

Värjäsin hiukseni keväällä oranssiksi ja sen jälkeen olen tuntenut näyttäväni edes vähän siltä, miltä minusta tuntuukin. Se näemmä johtuu siitä, että Astraali Minälläni on oranssi tukka (tajusin vasta äsken tämän yhteyden!).

Kiva kuulla että on muitakin AthaMaarit  :)
Joskus kun joku ihminen ihmettelee pienuuttani niin ajatukseni on heti " enhän minä pieni ole". Vaikka ilmeisesti olen kuitenkin. Pieni koko myös saa aikaan sen että tuntuu ettei kukaan tunnista oikeaa minääni, hankala selittää  ;D

Hei Artemis, taas ihan samoilla linjoilla :D
Minullekin kun ihmetellään kuinka pieni minä olen, tulee just sellainen olo, että ai kenestä puhutkaan? Minäkö pieni?

Ehkä sitä kuitenkin on itse niin sinut pienen fyysisen koon ja suuren henkisen koon kanssa, ettei siinä koe mitään ihmeellistä ristiriitaa tai kummallisuutta.
Ja sen oman fyysisen kokonsa tyystin unohtaa sitten aina siihen asti, kunnes ulkomaailma muistuttaa. Että ei yletäkään keittiön yläkaappeihin. Että bussissa istuessa jalat ei ulotukaan maahan. ??? Että ei jaksakaan nostella painavia tavaroita. Ja sitten sitä taas ihmettelee, kuinka tässä näin kävi :idiot2:

Alkmene asiaa kirjoitat ex-mieheni oli tavatessamme minua päätä pidempi
nyt raukka päätä lyhyempi  :D reppana

Aivan Myria  :) Hassuja ajatuksia vaan välillä päähän pälkähtää, tai ehkä ajattelen liikaa  ;D

Oho, tämäpäs hienoa että muillakin on samankaltaisia ajatuksia päässä pyörinyt. Olen kuvitellut olevani vähän omituinen, kun tuota olen itsekin miettinyt peilin edessä  :laugh:

Aika ajoin iskee tosiaan sellainen tunne, että eihän tuo peilissä näkyvä tyyppi voi olla minä. En minä OIKEASTI tuolta näytä. Tosin nyt pikkuhiljaa sitä on alkanut paremmin hyväksyä sen naaman, joka sieltä peilistä heijastuu. Mutta yhä se jännä tunne silloin tällöin mieleen pompsahtaa. AthaMaarit tuossa kirjoitti aiemmin, että hiusten värjäys oli auttanut tässä asiassa ja itse huomasin saman jutun, kun värjäsin tukkani mustaksi.

Keho on sielun koti ja voihan sitäkin koristella haluamanlaisekseen, että siinä paremmin viihtyy :)

Olen kamalan kriittinen kehoni ja ulkonäköni suhteen. Välillä kuitenkin tulee tippa linssiin, kun huomaan, että olenkin kaunis. Muissa näen kyllä aina kauneutta, mutta en muista tai tiedä olevani sitä itse.
Tuntuu, että en ylipäätään tarvitse ruumista mihinkään. En juurikaan nauti fyysisyydestä. Henkinen puoli pelittää ja se tuntuu ihan riittävältä. Kuitenkin, ehkä pitää liikkua enemmän ihan sen takia, että jaksaa opiskella jne.
Jotenkin näen itseni vain etäisesti. En koskaan todella pysähdy katsomaan itseäni, vaikka peilailen kyllä paljon.
Katson, mutten näe.

Kuinka ulkoinen minuus lasketaan numerologiassa?

Kyseessä olikin Ulkoinen vaikutelma eikä ulkoinen minuus:

Ulkoinen vaikutelma
Ulkoinen vaikutelma lasketaan kuten sisäinen vaikutelma, käyttäen tulkittavan nimen konsonantteja. Ulkoinen vaikutelma kuvastaa sitä minkä muut näkevät tai minkä vaikutelman he tästä henkilöstä saavat.
Gladys Lobos'in tulkintamallissa vokaali y luetaan konsonantiksi.

http://koti.mbnet.fi/lamat/numerologia/index3.html

Kiitos infosta :)

Hm. :-[
Suhde roppaan muuttuu paljon iän myötä, minulla ainakin.

Lapsena olin vihainen, kun olin tyttö. Halusin olla poika kiipeämässä ja remuamassa joka paikassa, vaatteet aina rikki.

Sitten olin kamala murkku. Huonot hampaat, finnejä, kolisevia luita ja kaikki rempallaan. Kielsin koko ruumiillistumani, unohdin sen ja elin hengelläni. Meno päällä ja nauruksi, öisin pimeässä fundeerasin maailman menoa.

Sitten, rakas roppa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän hyväksyn myös roppani ja tulee halu hoitaa sitä, elää sen kautta ja hyväksyä kaikki sen ihana fyysisyys. Se on suuri lahja äiti Maalta!  :smitten:

Kiva kuulla, että muilla on samoja fiiliksiä.

Ulkonäkööni olen tottunut kuin vieraaseen asuntoon. Nuorempana tuijottelin peiliä, että 'ai toi olen minä'. Valokuvaustilanteissa yritän olla 'itseni näköinen', ettei kuvissa olisi taas 'joku muu'.

Nimeenikin olen saanut totutella (muistan, että hämmästelin sitä mielessäni lapsena). Muutama vuosi sitten heräsin kerran syvästä unesta keskellä yötä, ja mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, kuka olen. Sitten ehkä sekunnin murto-osan jälkeen kelasin, että 'ai niin, olen se ja se, ja teen sitä ja sitä'.

Tuo ihmisten kutistuminenkin on ihan tuttua.

Tekemiseni ovat vaikuttaeet ulkonäkööni. Täynnä vanhoja kuhmuja ja patteja, varsinkin nilkoissa.

Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.
Pilkka osuu omaan nilkkaan.

Onneksi prognoosi on kohtuullinen ja ilahduttava, egoni kiittää kiljehdellen saamastaan nuijinnasta jota aikanaan lähetti maailmalle. Paranevien pattien lisäksi minulla on hyvät patikset lasten kantelemisesta. Sitten on kohtia jotka ovat tietenkin harhaa sillä niitä katsoessa ottaa pattiin, arvatenkin. Kiusallista että en osaa olla itseni ulkopuolella, mutta vaikken näekään itseäni siten, olen varma olostani MONITAHOKKAANA. Miten muuten ilmenisin ja ilmentyisin loputtomasti ja kaikessa. Ja silti ah niin uskollisesti off-topic  :tickedoff:

Hyvin sanottu :smitten:

Varhaisimpia muistikuvia oli kun tuijotin peiliä järkyttyneenä, siellä oli aivan erinäköinen ihminen, kuin mitä minä olen. Hiustenväri, silmät, koko, ulkonäkö - sukupuoli oli kuitenkin sama. Myöhemmin olen tajunnut että mielikuvani ulkonäöstäni vastasi erästä edellisen inkarnaation kehollistumaani :crazy2:

Olen usein edelleenkin kömpelö tässä kehossani, hämmästelen usein, että miten tämä voikin toimia niin oudosti. Huvittavaa on kuulla, miten toiset minut näkevät. Yleensä luullaan, että olen ainakin viitisen senttiä pidempi, kuin mitä olenkaan - itse luulen olevani viitisen senttiä lyhyempi, joten keskiarvolta olen sopusuhtainen.  :D

Olisikin hauskaa nähdä itsensä toisten silmin, ja joskus valokuvia katsoessa sitä hämmästyykin, ai että tuollainen.

Mutta yleensä kun aamulla peiliin katsoo, niin ihan häikäistyy, mikä tenhoava olento siellä kurkistaa  ;) :2funny: :2funny: :2funny:

Joku inkarnaationi on varmaankin ollut inkkari, sen verran outo on tuo naamavärkki. ( Joistakinhan voisi sanoa että kuvauksellinen tai maalauksellinen, meikäläisestä ehkä veistoksellinen, kirveellä meinaan.. :2funny:) Perusilmeeni on siis tahattoman yrmy, joskus aina muistan sen ja yritän pitää pientä hymynhäivettä mukana, varsinkin jos asioin ihmisten kanssa enkä toivo heidän juoksevan karkuun tvs..

Omien valokuvien näkeminen on useimmiten kiusallista, varsinkin jos kuvissa on muitakin joihin verrata: Mikä se on tuolla takalaidassa, onko se nähnyt ikinä päivänvaloa, onko se nukkunut koskaan, onko se edes elossa jne..

Lemniskata, sanotko siis toisinkin, että jokin elämistäsi oli selkeästi INKKARNAATIO 8)   :) tihihii!

 :smitten: :smitten:

;) ;)

Hmm... Lemniskata, olen aina pitänyt noita inkkari-piirteitä kauniina! Äitini on  luisevakasvoinen ja hänen nenässään on sellainen mielestäni erittäin suloinen kyömy... Ollaankin usein ihmetelty sitä, että kun äiti on kesäisin ruskea kuin papu ja tuollaiset kasvonpiirteet ja me lapset tällaisia kalpeaihoisia ja kaikilla on aika pyöreä/soikea kasvojen malli ja sellaset nöpönenät! Että ei olla yhtään samasta puusta veistettyjä... ;)

Onpas hauska aihe  :)

Se onkin mielenkiintoista, että millaisen näköisen tyypin siinä peilissä täytyisi "oikeasti" näkyä...

Itse naureskelen myös silloin tällöin ulkonäölleni, mutta silmäni kyllä tunnistan, jos vain oikein syvälle saa katsottua.

Ajattelin kirjoittaa tänne sellaisen ajatusleikin, joka ainakin itseni saa hyvälle tuulelle. Jotenka kuvitelkaapa itsenne jonkinlaiselle "tilaustiskille" sinne aikojen alkuun. Siinä sitten latelette myyjälle kaikki haluamanne ominaisuudet siihen ja siihen elämään ja siihen ja siihen paikkaan. Ja näin jälkikäteen, sitä elämää oikein eläessä, voi sitten vaan peiliin katsoessa miettiä, että tulikohan siinä tilaustilanteessa jotenkin kiire, vai pitikö sitä tyytyä kakkoslaatuun?!

Sitten nauratti tuo, kun jotkut tässä ketjussa sanoivat tuosta fyysisestä pienuudesta tai yhtäkkisestä kasvusta. Minä olen aina ollut pitkä ja hoikka. Vaikka en enää ole kasvanutkaan moneen vuoteen, niin yleensä harvemmin tapaamani ihmiset päivittelevät, että vieläkö sinä olet kasvanut?! Sitten minusta tuntuu joskus, että pitää kumarrella ovistakin, kun ne ovat niin kovin matalia  ;D

Hyvää syyspäivän jatkoa kaikille!

Näytän mielestäni herkulliselta ja älyttömän hyvältä!

Ihastuin oitis!  ;D

Nautin suurimmaksi osaksi kehostani. :)
Minusta on hauskaa kokeilla, mihin kaikkeen se pystyy ja kykenee. :)
Viimeksi minua harmitti viime viikolla kehossani se,
että sillä ei ollut tarpeeksi voimaa ja puristusta vesihiihtoon,
mutta yrittänyttä ei laiteta.
Onnistun vielä! :knuppel2: ::) :D

Olen tuon kertonutkin, että mieheni on entinen mallikuvaaja
ja tekee sitä harrastuksena satunnaisesti edelleen joillekin
naisten lehdille varsinaisen uransa ohessa. :)

Paljastan itsestäni sen verran, että olen tehnyt
muutamia mainosmallikuvia elämäni aikana.
Pituuteni ei ole koskaan riittänyt oikean lavamallin töihin. ;D

Kun vertaan kuvia, joita on ottanut joku mielestäni
vastenmielinen kuvaaja ja kuvia, jotka on ottanut mieheni,
niin näen helposti, miten en pysty valehtelemaan kehollani.

Olisin siis todella surkea malli,
joten kiitän onneani, että minulla oikea työkin. ;D :2funny:

Kuvissa näkyy selkeästi, miten minua inhottaa olla
jonkun vastenmielisen kuvaajan kameranuolennassa,
kun taas mieheni ottamissa kuvissa kehoni on täysin
auki, vaikka asennot ja poseeraus olisi hyvin samat. :)

Jos ette ala mollaamaan ja arvostelemaan, niin näytän esimerkin. :P

Tässä alla kuva, jonka otti eräs tosi sikailija. :buck2:
Lihava yli 5-kymppinen naimisissa
oleva kuvaaja, joka kertoili inhottavaan tyyliin
juttuja nuoresta 2-kymppisestä vaimostaan,
josta aikoo ottaa avioeron, koska hän oli
saanut lisäkiloja odottaessaan lasta tuolle ukolle. :buck2:
Se ehdotteli koko ajan seksiä ja tilasi paikalle
shampanjaa ja ajoi tiehensä kaikki kuvausavustajat.(http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/doh3.gif)

En edes halunnut katsoa kameraan ja minua inhotti
nostaa tuon hameeni helmaa sen kuvaajan aikana. :buck2:
Tuo koko kuvasarja on noin 300 kuvan kokoinen
ja ainoastaan parissa katson kameraan,
mutta en hymyile ainoassakaan kuvassa!
Halusin vain nopeasti pois paikalta
tarvittavien kuvien oton jälkeen. :buck2:
(http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/alexBP1.jpg)

Ja tässä alla kuva, jonka on ottanut mieheni. :)
Poseeraus ja kuvan ottotapa yläkulmasta sama.
Minulla on paljastavammin vaatteet päällä,
mutta silti koko kehoni on auki ja minä suorastaan
flirttailen kameran kanssa. ::) :)

Tämä kuva parin muun kanssa meni kuvitukseksi
erään Eurooppalaisen naisten trendilehden juttuun,
joka käsitteli naisten uskallusta sanoa miehelleen
omista seksuaalisista toiveistaan.
Siis ihan ok lehti ja siisti juttu. ;)

(http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/alexmatteo7.jpg)

Kun mieheni teki isot vedokset tästä kuvasta
ja parista muusta muuttaen ne ensin mustavalkoisiksi
ja sitten sävytti ne roosahtaviksi,
kehysti ne tauluiksi ja laittoi ne meidän seinälle,
niin huolestuin heti, että mitä jos isäpuoleni
tulee kylään, niin mieheni vastasi, että hänellä
on varmasti aikaa juosta pakoon, kun isäpuoleni
hakee haulikon. :2funny: :D

Miten koen kehoni.. ::)

Voin olla alasti vaikka miljoonien ihmisten edessä,
mutta en isäpuoleni, enkä joidenkin vastenmielisten
sikailijoiden edessä.
Isäpuoleni on käsittämättömän mustasukkainen minusta. :idiot2:
Onko sitten tästä myös pääteltävissä, että isäpuoleni on mielestäni
sikailija, niin kyllä, mutta se on äitini valinta
ja hänen elämäänsä. ;)

Mutta "enhän minä koskaan itsestäni täällä puhu, kun puhun joistakuista kauniista naisista"...heh.. ai niin sukkanauhaliivit.. pääsi taas unohtumaan mitä ne miehet taas naisissa arvostikaan heeh.  :-* Toisaalta huvittavaa ajatella että tämän näköinen tätsy on käyttänyt niinkin paljon energiaa aikanaan, sanotaan nyt 4 kk tällä palstalla minun haukkumiseeni, kunnes se tuossa kesän ja syksyn aikana alkoi kummasti helpottaa.. sinulla on hyvin aikaa saada asioita joita haluat, vai mitä Asterix? Ensin miehiltä, ja sitten jää aikaa naisillekin? Kaikkein huvittavinta on, että jos laittaisin tuollaisen pikkumustan päälleni, vartaloni itse asiassa ON saman mallinen!  ::) Mutta paljastelu täällä ei ollenkaan kiinnosta saati lehtikuvissa.. kerran oli eräs kokeilu.. mutta enpä jatkanut.

Hei kamoon GS..
Onhan tänne moni muukin kuviaan laittanut, miksi nyt vain Asterixin kohdalla taas aloitat tuon??

Ihan siksi, millaista kieltä hän ja vain hän käytti minua vastaan koko viime kevään. En muuten ole nähnyt noin pornahtavia kuvia kenestäkään muusta? Kuka muu on paljastellut tällä tavalla? Täällä?

Kaiken lisäksi nämä kuvat saa kuka tahansa levitettyä täältä yksinkertaisella klikkauksella.

http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/alexmatteo7.jpg

No hän havainnolisti asiaa (joka liittyi ketjun aiheeseen!!!) kuva-esimerkillä..eihän tuossa pornahtavaa ole, kai luit missä yhteydessä tuota alempaa kuvaa oli käytetty.. Siis naisten seksuaalisuus on ihan tervettä-tyyppisessä artikkelissa.

Noh, joo. Tuollaisista kuvista miehillä ei varmaan sitten tule seksi mieleen, heh heh.  :angel:

Koen itseni kuvattavana seksiobjektina?

Asia on kenties ajankohtainen minulle, kun mietin ollako vai eikö olla seksiobjektina ja missä raja menee.. huvittaisko sellainen vai ei. Kokisiko itsensä hieman noloksi..  :D ;)

Heh..! :D

Niin kauan kuin minulla on tämä keho
ja nämä kasvot, käytän ja paljastelen niitä
ihan miten itse haluan. :)
En tarvitse kenenkään lupaa siihen. ;)

On hienoa, jos ihmiset pystyvät
nauttimaan näkemästään ilman arvosteluja. :)

Täällä on monia kauniita ihmisiä
ja estetiitikkona nautin ihmisten katselusta.

Olihan tämän topicin aihe
Oma kehosi, sinä ulkoisesti, miten koet itsesi?
vai kuvittelinko vain..? :idiot2:

Ei tässä ollut luvan kyselystä kysymys, ihmettelin vain miten joku haluaa julkaista astrossa tuollaista materiaalia.

Mitä väliä..? :idiot2:
Rakastan kehoani, eikä nämä kuvat mitenkään
ole ohi topicin. :)
Jos joku haluaa levittää kuviani, niin siitä vain. :)
Ei ole ensimmäinen kerta.
Kuviani löytyy netistä vaikka kuinka paljon. :)
Ei kovin rumat kuvat siellä leviäkään. ;)

Kuviani on jopa käytetty netti-deitti saiteilla,
mutta otan sen vain kohteliaisuutena, että joku
haluaa esiintyä minun ulkonäölläni. ;D :2funny:

Tämä keho ja nämä kasvot silti kuuluvat
vain ja ainoastaan minulle koko maailmassa. ;)

Juu olet upea ja mahtava ihminen. Tosin tyypillinen esimerkki siitä, miten kakku voi olla päältä kaunis mutta aika ilkeä sisältä. Tämä on nyt tätä Plutoa, mutta skorppariexälle juuri tämä seksuaalisuus oli niin kova juttu ja kuvien ottaminen minusta ja julkaisu oli hänenkin makuunsa, mikä oli minusta vähän strange, mutta kokemus sekin.  :coolsmiley: Mutta ei noin paljastavia. Hoh.

 ???

"Tosin tyypillinen esimerkki siitä, miten kakku voi olla päältä kaunis mutta aika ilkeä sisältä."

Asterix on kyllä kaunis myös sisältä, taidat olla vain kateellinen Asterixin upeasta ulkonäöstä  :)

Minusta kuvia-

Olen kurvikas nainen, aivan kuin tiimalasi  :coolsmiley:
(http://i88.photobucket.com/albums/k168/Ida547/ida.jpg)

Pidän erityisesti rinnoistani, rakastan niiden esittelyä, minulla on F-kuppi, olen nousurapu  :smitten:
(http://i88.photobucket.com/albums/k168/Ida547/tisut.jpg)

Hiukseni ovat kauniit, kiiltävät ja pitkät, nykyään kylläkin blondit-
(http://i88.photobucket.com/albums/k168/Ida547/hoi.jpg)

Takamukseni on pyöreä ja herkullinen, Vaalle tyypilliseen tapaan puristelen sitä itsekin koko ajan-
(http://i88.photobucket.com/albums/k168/Ida547/29151108.jpg)

Minä arvostan kauneutta ja nautin nähdessäni kauniita ihmisiä. Mielestäni ihminen on aina paras taideteos, vaikka tateilijat luovatkin uskomattoman kauniita teoksia hyvin monin keinoin materiasta, musiikista, valokuvin yms.  :coolsmiley:

Mitä se ketään haittaa, jos miehet ajattelevat seksiä nähdessään kuvan? Kiss-tutkimuksen mukaan miehet ajattelevat seksiä ihan joka tapauksessa. Sehän turvaa ihmiskunnan jatkumisen ja antaa lupauksen mukavista hetkistä elämässä. Minusta ainakin on mukavaa, että miehet ajattelevat seksiä.  :-*

Hupsista...rakas ukkoni tuolla huutelee saunomaan....siispä riennän lauteille. Tiedä vaikka olisi seksi mielessä....   :D

Aaa-men. Oikea asenne :) Tää oppi pitää saada koulujen terveystiedon opintosuunnitelmaan. :D Eihän kenenkään ole PAKKO paljastella ;)

Minusta on hauska kun näytätte kuvianne.

Hurma olet kaunis :)

Minusta oli joskus tulossa tyyliltäni saman tyyppinen kuin Asterix noissa kuvissa, eli huoliteltu, pitkät hiukset, hyvin hoikka...ja kyllä sitä vihattiinkin. Puuttui silloin henkistä kanttia (olin liian nuori) kantaa sitä tyyliä kunnialla, kun ihmisten palaute oli helposti seksuaalisesti ahdistelevaa tai älyä vähättelevää. Koin itseni kuitenkin ajattelevaksi ihmiseksi ja halusin että mulle puhuttaisi myös kuin sellaiselle.

En halua laittaa omaa kuvaani (ainakaan nyt) enkä juuri nyt näytäkään itseltäni "parhaimmillaan", kun takana on kausi jolloin luulin että itsensä kehollinen rumentaminen ja huomiotta jättäminen tekee jotenkin niin henkeväksi ja syvälliseksi, ja sillä tavalla saa kunnioitusta ihmisenä :idiot2:

(eli suom. Olin hiukan tyhmä ja olin niellyt kateellisten pajunköyttä)

No nyt kun olen taas alkanut keskittämään asiaan huomiota niin tiedän että saan taas itsestäni ajan kanssa sen "optimaalisen" itseni ulkoisesti, jos päätän.

Maailma on todellakin täynnä toinen toistaan kauniinpia ihmsiä, ei siihen tarvitse kuin mennä ulos ovesta vähänkään isommassa kaupungissa.

Kiva nähdä kuvia, Hurmalla on makee tukka väri. Harmi ettei itselle sovi punainen tukka. Olen sellaisen pari kertaa hankkinut mutta punainen tukka vaatii tietynlaista ihon väriä ja minulle ei sovi. Kurvikkaat naiset kääntää aina pääni, johtuu ehkä siitä kun itse on tikku  ;D
Onko Asterix malli? Vai onko kuka ottanut nuo kuvat? Näyttää aika ammattimaisesti otetuilta, tosin en ole oikea ihminen arvoimaan.

Taas oinas hätiköi, luin kunnolla Asterixin tekstin ja sain vastaukset  :)

Upeaa ja rohkean rehellistä laittaa kuvia!

Vaikka tällä foorumilla kätkeydymmekin nimimerkkien taakse, ei kai sen tarvitse olla sitä, että todella piiloutuisimme fyysisinä ihmisinä.

Sanamme ovat välillä aika paljastavia, miksi myös eivät voisi olla kuva.

Itse 'tanssijana' näyttäydyn aika paljastavasti, en häpeä olla fyysinen kaikkine heikkouksineni, olen saanut voimaa oikeuteen OLLA. Tanssija jos kukaan on paljastavimmillaan fyysisesti. Silti koen joskus että olen vielä paljastavampi kun kirjoitan sanojani, sillä ne tulevat syvempää.

Silti kuulen lauseita fyysisestä esilläolosta esim. "Kuinka tuokin kehtaa!!!!". Ja minä vain nauran.

Näin vasta tässä tilaisuudessa vanhahkon naisen. Hän oli lihava, jopa joku voisi sanoa muodoton, vielä jopa lyhyehkö. Mutta mikä kauneus paljastui hänestä ja hänen kasvoiltaan kun hän tanssi. Riensimme kilvan ystävieni kanssa häntä kiittelemään.

Joten kiitos teillekin kuvista...keskusteluissa paljastuu jotain myös hyvin paljon!

Hurma, luulinpa sinua hetken mieheksi! Komea kuitenkin... ;D

Olen huomannut saman. Hyvä kun sulla on kanttia nauraa, niin pitäiskin olla. Minäkin tanssin itämäista silloin n kymmenisen vuotta sitten ajalla ennen kuin Shakira oli muotia, ja se oli silloin vielä "kyseenalaisempaa" (vaikka paljonhan sitä silloinkin harrastettiin, mutta se ei ollut vielä mediassa niin "kuuminta hottia". hassua, että myös tuollaiset muoti-ilmiöt vaikuttaa siihen, mikä on hyväksyttyä, nykyäänhän itämaista, tuosta seksuaalisesti epäilyttävää ( sarkasmia) lajia tanssii jo pikkulapsetkin.

muoks. Sekinhän on ns. taidetanssi, jossa on oma vaativa tekniikkansa ja perinteensä, eikä yhtään sen väheksyttävämpi kuin vaikka baletti, flamenco tai mikä muu tahansa.

Kiitos Sign, tanssivan ihmisyyden puolesta!  :smitten:

Pitäs ehkä perustaa tanssille oma ketju ettei mene liian off topiciksi. :D

Mut jotenkinhan se taas aasinsilloittuu tähänkin aiheeseen. Mutta tunteisiin vetoavia ja koskettavia esityksiä olen nähnyt juuri tuosta lajista, ja monesti esittäjänä on ollut tyttöiän ohittanut ja ei aivan langanlaiha nainen. Tosin ei tuokaan laji loppujenlopuksi ole iästä ja muodoista kiinni...itse kun olin silloin laiha teini...vaan siitä tanssijasta. mutta muistan saaneen tipan linssiin tätä lajia katsellessa :)

muoks* tossa avatarissa on mun oikea silmä. tähän jäi mun kuvallinen rohkeus ::) ;D

Olin edellisessä elämässä mies, siksi tunnen itseni vieläkin hieman mieheksi, ja sen takia profiilissa lukee mies  ;)

(http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/enkelitytt.jpg)

Aivan häkellyttävän kauniit silmät ja kasvot! :smitten:
Näkee, että et pelkää kameraa. Olet tosi kuvauksellinen. :)

Tein sinun kuvastasi fanitus-version. :D :)

Oi miten ihana onkaan kuva sinusta Asterix - sekä sinusta Hurma  :smitten:

Rohkeaa ja upeaa  :)

Niin siis en ole Asterixille kateellinen, korjataan se nyt tässä. Kroppani on samaa mallia. En vain paljastele netissä, ei jotenkin kuulu tyyliin. Olin pitänyt ystävällistä luonnetta tärkeämpänä kuin itsen paljastelua, mutta voihan olla että onkin tärkeämpää viritellä ulkomuotoa ja unohtaa empaattinen koko maapallon auttaminen. Tämä on asia jota nyt olen tässä pari vuotta pyöritellyt. Ehkä kaikilla on asiat kuitenkin ok ja voin käyttää energiani muualle (kuten esim itseeni ja itseni väsäämiseen/nousuvaaka?) Laittaako vielä tiukkaa mekkoa päälle vai olisko nuo gurukaavut enemmän makuun.. täytyy harkita..  ::)

Tosin, ei, ei henkisillä mestareilla ole tarvetta olla ilkeä tai paljastella. Eli tuskinpa tarvitsen sellaista luonteenpiirrettä kuitenkaan, olivat ihmiset millaisia tahansa. En taida oikein jaksaa ajatella tätä ulkomuotoa kuin silloin tällöin. Ehkä valkoinen väri vaatteissa tai vaaleat sävyt.

Poistelin välistä muutamia viestejä, jotka eksyivät kauas varsinaisesta aiheesta.

Pysytään aiheessa ja jatketaan keskustelua toisiamme kunnoittaen.

Täähän on ihan terapeuttista kun muistaa miten ihana itse on, mutta ne miehet. heh. Inspiroi jatkamaan keskustelua muuallakin.  :angel:

Löysin tosiaan kuvia itsestäni, säärtä ja tukkaa jne, kurvia mutta samalla tuli mieleen kaikki nää miehet. Jos virittää itseään, jos vielä sitten saa miehiä lankaan, niin mennäkö tunteella mukaan vai pitääkö se vain tarkkailuna, että mitä houkutuslintu teettää..

      :coolsmiley:   :coolsmiley:    :coolsmiley:

      Mitenkö koen?    ;D   HAI SIE komia priha;

       katso tänne, minäkö se OOOON?? ai, peilikuva!!

                 :2funny:

        P.S. Saa poistaaaa!!     :2funny:   :2funny:   :2funny:

Kotkis hyvä. Eihän tuo poistamista vaadi, se vaan kertoo että kun katsot peiliin ja näet kuvasi, olet tyytyväinen ulkonäköösi.

 :)

Tulipa mieleni kun tässä on näitä kuviakin nyt ollut esillä, että itse olen joskus haaveillut, että teettättäisin jollain ammattikuvaajalla sellaisen ns'fantasia'kuvan itsestäni itselle.  :D
Vaikka nyt, että olisin pukeutunut kuin esmes 'itämainen tanssija' tai esim. olisin japanilaiseen kimonoon pukeutunut.... taustat teeman mukaiset, kuten 'maskitkin'.

En sitten tiedä, mitä iloa siitä olisi, mutta voisi olla hauskaa, joskin ehkä hieman kallista...  ::) Ehkä voisi olla 'terapeuttista' katsoa itsestään kuvia ja miettiä miten paljon ulkonäköään on mahdolista muokata ja mitä jonkun toisen näkökulma saa siitä esiin...  ;)

Kyllä minusta olisi mukava nähdä Golden Sphinxinkin fyysinen muoto( mutta totta kai haluan kunnioittaa näkemystäsi). Ja onhan tämä pääasiallisesti keskusteluareena. Vaikka kuvatkinhan voivat keskustella. Mediaa parhaimmillaan.

Mutta tuosta fantasiakuvaamisesta, siitä voisi tulla aivan uraaurkaneva jollekin. Itsekin voisin tälläytyä, vaikka 'noitana'  ;D.

Olen nähnyt erään naisen, tytön, joka on kai sairaseläkkeellä tai jotakin sellaista, nuoret sanonat nätisti, että hän on vähän pipi. Mutta voi kuinka kaunis hän on. Hän käyttää paljon aikaansa luomalla itselle jonkin upean lookin, käyttää hillittyjä värejä. Yksi kerta näin hänet vaalenapunaisissa ja mustissa. Hänellä on kauniit mustat pitkät hiukset ja klassiset kasvot. Hiuksissa oli lettejä ja vaaleanpunaista harsoruusua siellä täällä. Aivan henkäisin.

Haluaisin hänet malliksi (koska ihminen on rakkain aiheeni kuvata), jotta voisin maalata häntä. Mutta arvaatte, etteivät tällaiset jutut ole yksinkertaisia. Hän luo itseään hyvin näkyvästi. Ja ihmiset vähän pelkäävät häntä, eivät mene jututtamaan kovin helposti, syrjäsilmällä katselevat. Hän on 'kaunis satuolento', ei ehkä persoona omassa maailmassaan täällä. Toivon vain, että hänellä on ystäviä.

Kuitenkin hänessä on jotakin arkkityyppiä, jota jokainen ihminen haluaisi jollakin tavalla olla. Koristella, kaunistaa itseä tai pukea 'rooliin', kuten tuolla Galaksien palatsissa eilen illalla hauskuteltiin.  ;D

Tässä olen minä.... :smitten:

No joo...

tulipas minulle rapsuttelun tarve  :)

Voi kiitos, tuo kuvanmuokkaus on tosi hieno, haittaako jos laitan sen muuallekin nettiin esille?

Ja kiitos kaikista kohteliaisuuksista.

Niin ja mielestäni Asterix ei ole väittänyt olevansa henkinen mestari missään vaiheessa. Enkä myöskään minä, omat kuvat ovat vain kivoja, ei mielestäni ulkonäössäni ole mitään hävettävää.

Kaikki me olemme kauniita omalla tavallamme, eikä tuo kuvien näyttäminen ole yhtään sen ihmeellisempää kuin mielipiteidensä julkilausuminen...

Minäkin voin sitten joskus laittaa tänne jonkun kuvan itsestäni, kun siskoni lähettelisi niitä minulle... Hän on valokuvaaja ja olin hänelle ikäänkuin mallina aina kun hän teki jotain kouluprojektia! Ei ollut kyllä minun hommaani... Olla jossakin puuduttavassa asennossa 15min ja sama ilme päällä... Toinen vaan siinä kommentoi "Ei aina tota samaa tyhmää ilmettä!!!" "Voisitko yrittää näyttää vähemmän läskiltä?!" "Mulla menee hermot noihin sun hiuksiin, tee nyt hyvänen aika niille jotakin!!".. (siskoni on kauris, ylläri! ;D)

Kerran pidimme tunnin kuvaussession ulkona 20 asteen pakkasella, minulla mekko päälläni... Piti vaan koko ajan kuvitella olevansa jossakin tropiikissa, ettei paleleminen näkyisi ilmeessä... Ei kai se muuten niin kamalaa olis ollut, mutta tosiaan jos kuvaaja on epäkiitollinen, eikä maksa mitään palkkaa siitä, että saan kuunnella hänen solvauksiaan kerrallaan jopa 5 tuntia putkeen, niin.....  :crazy2:

Laita vain! Sinun kuvasihan se on ja kaunis onkin. :smitten:

En nyt hirveästi muokannut mitään, kunhan otin sinut esille. :)

Minulla kävi aivan mahdoton kiusaus laittaa sinulle Enkelin siivet selkään,
mutta minulla on harmikseni tässä läppärissä niin karvalakki-mallia
oleva PhotoShop. :)

 :2funny: :2funny: :2funny:

Minulla herätti fiilikset se tyttö mistä Metsätonttu kerroit.Luulen että pystyisin hyvin ymmärtämään häntä. Tulee mieleen se Kore arkkityyppi (hyviä esimerkkejä Niemi-Mattilan kirjassa).Toivonpa kaikkea hyvää tälle tuntemattomalle.

Mirjam, minäkin olen tullut ajattelleeksi tuota samaa, että se olisi hyvä liike-idea valokuvaajalle. Monikin varmasti haluaisi luoda itsestään fantasiahahmon ja ikuistaa sen :)

Niin, puhuin varmaankin siitä miten itse esiintyisin julkisesti tai miten henkiset mestarit esiintyvät ja vertaan sitä sitten siihen toiseen ääripäähän eli paljastelukuvat, mutta vanha aihe. Fantasiakuvat on hyvä idea. Oma eka exäni oli kuvauksellinen, kuvasin häntä b+w kuviin ja minua sitten sen jälkeinen on kuvannut. Myönnän, mustavalkokuvaus on kiinnostava laji, mutta..  :angel: :coolsmiley:

Nytkin istun aika tiukassa punaisessa mekossa täällä ja vartaloani sai eräskin mies ihan vahingossa ihailla tänään, mutta en laita kuvia. Eräs syy on se kun aion olla incognito. Ehkä aurinkolaseissa heh.  :coolsmiley: Tänään olikin hauskaa kuunnella discomusaa pitkin sunnuntaita ja tanssia..(siitä voikin sitten siirtyä hartaaseen elektromusiikkiin tms)  :D lapset muuten ihailevat itseään aika estotta, ellei heitä ole "lytätty"; onhan se hyvä jos tämä hyvä itsetunto säilyy aikuiseksi asti.

Minä tunsin kerran erään miehen, joka kertoi minulle salahalunsa.  :coolsmiley:

Nyt sen paljastan.

Hän halusi, että joku joskus maalaisi koko hänen alastoman kehonsa, tekisi siihin kuvia ja maisemia. Heh! Ehkä olisin tehnytkin sen, mutta kun ei ollut aikaa ja asui niin kaukana.

Mutta jäin miettimään sitä itsekin hymysuin. Se voisi tuntua ihan hyvältä!  ;)

Tätähän on harrastettu aika monissa kulttuureissa. Me tytöt vain meikkaamme kasvojamme. Sekin on erilaista, kun toinen meikkaa.

Ajatuksillamme sekä toiminnallamme luomme sielumme kehollista ilmennystä sen tarkoituksenmukaisten puitteiden rajoissa.
Jokainen, tiedostamattomallakin kutsulla vatsaan otettu RAvinto muokkaa olemustamme vastaamaan kokemuksellisiin tarpeisiin.
Kehon välityksellä kommunikoimme materian muotojen kanssa; sovimme vaatteisiin tiettyjä itsemme puolia korostaaksemme, jotta kokemuksemme olemisesta täydellistyisi.

Siis oivallinen avaruuspukumme muotoutuu tarpeen mukaan, olosuhteisiin sopeutuen.

Minulla on ollut upea, ihailtu kostyymi.
Olen kokenut myös miten paastot, raskaudet, eri lajien treenaamiset, onnettomuudet, sairaudet ja stressi ovat sitä koetelleet.
Se on havaittu käytännölliseksi ja kulutusta kestäväksi.
Olen kiitollinen, että se on kuljettanut ja suojannut minua kaikki nämä vuodet. Ja tunnen luottamusta, että se palvelee minun tarkoitustani koko tarpeideni mukaisen ajan.

Ps. Vaatteiden räätälöinti parantaa istuvuutta ja näyttävyyttä, muttei vaikuta niiden sisällä olijan valitsemaan rooliin.

Kauniisti kirjoitettu Ikitosi :smitten:

Useimmiten rooli heijastuu rooliasuun, mutta kun rooliasu alkaa määrittää roolia, niin onko niin, että sekin voi olla tarpeen silloiseen rooliin eläytymisen kannalta?

Onhan noita fiiliksiä tullut peilin edessä, että kummallisessa muodossapa sitä nyt on... Ja on myös ajatuksia siitä kuinka rajoittunut tässä kehossa on. Tulee juuri sellainen olo, että on ruumiinsa/kehonsa vanki. Käteeni sattui juuri kivikirja ja olen aina ollut ametistista kiinnostunut ja tottakai piti lukea, että mitä tuo kirja siitä kivestä kertoo. Siinähän sanottiin, että ametisti auttaa sopeutumaan omaan kehoon ja fyysiseen olemukseen. Toki monia muitakin juttuja, joita tunsin, että tarvitsisin kovasti.

Minulla on myös tunne, että olen edellisissä elämissäni ollut aika kauan aikaa mies (jo senkin takia, että soturitulkinnassakin minun kerrotaan olleen aikamoinen seikkailija...).

Eilen nukkumaanmennessäkin katselin käsiäni. Moni on sanonut niitä hyvin kauniiksi ja nyt kynnetkin ovat kasvaneet aika pitkiksi. Tuumasin itselleni, että onhan ne aika jännät ja kauniit.  ;D

Viime aikoina on oma kehollisuus kyllä ollut aika lailla esillä, kun sairastuin niin, että jouduin sairaalassakin olemaan. Kuvitella, että joka puolella vaanii vaaroja, jotka voivat satuttaa ruumista. Jos oma puolustusjärjestelmä hellittää hetkeksikään, niin se on menoa. Saa jotenkin arvostamaan omaa kehoaan paljon enemmän ja ajattelemaan, että siitä pitää oikeasti pitää huolta. Sehän on sielun koti täällä vaeltaessamme. Kun vain useampi ihminen ymmärtäisi pitää huolta omasta terveydestään, niin sillä saisi jo paljon parannettua maailmaa. :coolsmiley:

Hyvä kirjoitus, ja pisti ihan miettimään... :)

Onko rooli vasta sitten valittu, kun se on tiedostettu rooliksi? eli ennenkuin tiedostaa valinneensa roolin, sitä vaan on ja saattaa kokea, että muut laittavat leimoja ja tyrkyttävät jotain roolia mihin pitäisi mahtua.

Itselleni pukeutuminen on kai alkutilassa ollut jotenkin vaistonvarainen juttu, epä-tiedostettu...eli vaan tulee pukeuduttua tietyllä tavalla (joskus jopa erikoisesti...muiden silmissä) ja se on ollut itselle luonnollista, ei suunniteltua, aitoa, olemisensa ilmentymistä...tämä on kuitenkin ulkoapäin tulkittu siten, että "mitä tuo yrittää olla, miten tuo yrittää vaikuttaa ulkoasullaan...VAIKKA ei itsellä ole ollut mitään tietoista yrittämistä, motiivia saada aikaan joku vaikutus katsojassa...vai oliko vika siinä itseä ettei olisi voinut vähempää kiinnostaa (siis tälläinen mielistelemättömyys osoittaa "kunnioituksen" ja "nöyryyden" puutetta toisten mielipiteitä kohtaan) millä tavalla pukeutumistani tulkitaan.

kuitenkin, siis ulkoasun valinta oli puhtaasti vaistomainen teko, ja en kokenut että se liittyisi mihinkään muuhun...siis siihen mitä ajattelen, mihin kuulun ja millainen ihminen olen sisäisesti. Koen vaan niin, että vaatteista ja hiuksista ei voi vielä sanoa, että mitä niiden takana oleva ihminen ajattelee, ja ennustaa miten hän toimii.

No kuitenkin, pukeutumisellani en yrittänyt koskaan saavuttaa vaikutusta toisiin, vaan odotin että teot on se jonka perusteella arvosteltaisiin. Mutta näytti, että se toimi enemmän toisinpäin...

aihe vaan kiinnostaa, en koitakaan antaa ymmärtää tietäväni totuutta tästä :) En vain aina ymmärrä/ole ymmärtänyt logiikkaa millä sosiaalinen maailma toimii, ja se on kai ollut yksi kompastuskiveni.

siis eikö voisi olla niin mahdollista, että sitä nyt tänään valitsisi tälläiset vaatteet, ja huomenna tollaiset...mut se olis vain leikkiä tai elämää, eikä niin että nyt tällä kannanotolla liityn porvareihin/hippeihin/lesboihin/maailmanparantajiin...mihin vaan...siis itsestäänselvästi VAIN sen habituksen perusteella...

Käsitin Ikitoden kirjoituksellaan tarkoittaneen sitä, että tämä näkyvä osa meitä on ikäänkuin vaatekappale, jolla verhoamme itsemme, eli todellisen sielumme.

Sielullamme on oma roolinsa tässä maailmankolkassa, ja se valitsee ennen inkarnoitumistaan tänne kulloistakin rooliansa tukevat teemat: ulkonäkö ja kehonrakenne; näyttämö, jossa roolisuoritus on helpompi vetää läpi siis ulkoiset puitteet kuten syntymämaa, -perhe/heimo jne.

Fyysinen kehomme on näkyvin osa, joten se on kuin päällysvaatteet, sitten nämä tunne-, mentaali-, astraali- yms. kehot ovat kuin alusvaatteita. Nehän ovat lähempänä itseä.

Siksi moni meistä on niiiin tyytymätön omaan kroppaansa ja ulkonäköönsä, koska se on hyvä tilaisuus oppia hyväksymään itsensä ja siten myös muutkin.

Ai niin - ja sitten on hyvä tilaisuus kuitata vanhoja juttuja. Kiinassa aikoinaan yritin sitoa jalkojani ja sipsutella liian pienissä kengissä, koska minulla ei ollut siroja liljajalkoja. Häpesin suuria jalkojani. Tämän inkarnaation aikana pikkulapsena muistan tutkineeni tietokirjasta, kuinka jalat sidotaan oikeaoppisesti, ja äitini ei edes ymmärtänyt minua, kun aloin vakavissani selittämään, mitä minun jaloilleni pitäisi tehdä.  :-\

Nyt minulla on mahdollisuus hyväksyä rakastaa suuret jalat, kun vetäisen 41 tai 42 kengät jalkaani ja alan hiihtelemään niillä. Eikä sidontaleikit voisi vähempää kiinnostaa :D

hih...tai jossain tapauksissa tuntuu siltä, että on valinnut sillä perusteella, että roolisuoritus olisi vaikeampi vetää ;D



hyvä tapa lähestyä asiaa, jota en tullut ajatelleeksi. hyväksyntää tarvitaan...


 :D Mulla ei ole mitään omakohtaisia visioita entisistä elämistäni...mutta kyllä tuollaisia selittymättömiä viehätyksiä varsinkin juuri lapsuudessa oli. Olisi kyllä kiva saada joku vahvemmalta tuntuva visio itselle, että voisi saada omakohtaisen näkökannan tähän entiset elämät juttuun. Mulla kait oli siihen aikaan vahvasti tunne siitä että mun ois pitänyt olla musta tai ainakin puoliverinen, ja olin surullinen kalpeasta ihostani ja silloisista vaaleista hiuksistani ja sinisilmistäni.




minulla on pieni jalka ja kapea nilkka surkean lyhyellä akillesjänteellä. Kirosin sitä koska rakastin tanssimista ja olin varma siitä että suurehko jalka, voimakas nilkka ja pitkä akillesjänne olisi ollut eduksi. Itse asiassa säälittävä pikkujalkani ja nilkkani oikeasti oli esteenä edistymiselleni siinä. Monilla tanssijoilla on tukeva ja suurehko jalkapöytä, joka tarjoaa hyvän kosketuspinnan maahan, ja varsinkin balettitanssijat tarvitsevat voimakkaita nilkkoja, joita ei minulta löytynyt :P

Tuli vaan tuosta Ikitoden viestistä mieleen, että raskaus&synnyttäminen on tosiaan varmaan se eniten naisen kehosuhdetta muuttava tapahtuma.

Kun tulin raskaaksi, olin suunnattoman kiukkuinen siitä, että MINUN kroppa tulisi nyt rupsahtamaan, kun taas mieheni pysyisi hehkeänä. Menisi tissit, menisi vatsa ja persuus, kropan viiruttaisivat raskausarvet, joutuisin kantamaan kilojen koripalloa selkä vääränä, aivot pienenisivät 6% (fakta!), naama läikittyis jnejne. Olin oikeasti vihainen, minusta tuntui kuin minua olisi jotenkin pahasti kusetettu. Ja kyllähän siinä osittain niin kävikin. Ylikiloja on vieläkin jäljellä neljä, rinnat eivät ole yhtä terhakat ja maha röllöttää (inhoan vatsalihasliikkeitä).

Toisaalta oli aivan mieletöntä nähdä, millaiseen voimannäytökseen kehoni pystyy. Kävin raskausajan joogassa, ja pystyin kantamaan kehoni kunnialla. Pyöräilin useita kilometrejä vielä paria päivää ennen synnytystä, ja olin muutenkin fyysisesti loistokunnossa.

Alkuraskauden podin synnytyspelkoa. Jossain vaiheessa kuitenkin koin valaistumisen ja ymmärsin tosissaan, että en minä päälläni synnytä, sen tekee kehoni - ja se kyllä tietää mitä sen kuuluu tehdä. Päästin täysin irti siitä konrollipakosta, jota pää yritti pitää yllä, ja sanoin keholleni että OK, hoida sinä tämä homma. Hoitihan se, oikein kunnialla. Synnytin kotona, se kesti 6h, joista ponnistusvaihe 11min... Pääsin nk. synnytystranssiin, jossa keho teki mitä sen tarvitsi ja liikkui kuten halusi, ja ajatukset olivat täysin pysähtyneet. Olin oikeastaan yksin ponnistusvaiheeseen saakka, mies seuraili tilannetta vähän kauempaa ja kantoi jäävettä kun käskin (kätilö tuli tuntia ennen vauvaa).

Tällä hetkellä olen välillä tyytymätön turhan möyheään ulkomuotooni, välillä hirveän ylpeä siitä mihin se pystyy. The jury is out...

 

Saman tyyppisesti minäkin olen tuntenut ja kokenut raskaudesta kuin VE! tuossa kirjoitti, en kuitenkaan ole kokenut mitään noin 'taivaalliselta' kuulostavaa, mitä kirjoitit synnytyksestäsi ! Kunpa minäkin olisin tuon oivaltanut silloin joskus, ja minulla kun olisi siihen ollut monen monta mahdollisuutta.  :D
Aika upea juttu...

 :)

 :smitten:

Joo mulle jäi synnytyksestä todella positiiviset muistot, ja uskon että synnytyksen helppouteen oli osaksi syynä hyvä tuuri, mutta myös se että pystyin antautumaan siihen tilanteeseen. Tottakai se oli hurjaa ja kävi kipeää, mutta tunsin silloin todellisen "alkunaiseuden voiman" itsessäni. Mieheni sanoi jälkeenpäin että olin tömistellyt jalkojani vessanovenpielessä kuin "yksi lensi yli käenpesän"-leffan inkkari  ;D.

Sen vaan raskauden aikana jossain vaiheessa tajusi, että minä voin taistella tätä vastaan niin paljon kuin haluan, ja keksiä kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, mutta jossain vaiheessa minun on kuitenkin synnytettävä. Eikä siinä ole miettimisestä kuin haittaa, kehossa on kaikki tieto. Se ymmärrys oli todellinen erävoitto.

Kiitos paljon VE! kokemuksen jakamisesta.
Synnytystä en ole kokenut mutta asia on suuren ihmetyksen sekä pelon aihe. Tosi oivaltava näkemys...niin, kyllähän keho hoitaa hengityksen ja verenpumppaamisenkin itsestään.  Voin myös täysin ymmärtää että mieskehon helpompi osa voi herättää tuntemuksia...
huoh...jotkut jopa synnyttävät yli kymmenen lasta, kuten eräs esiäideistäni ::)

Yksikin olisi hurja saavutus minulle :-\

Ajatella, että itselläni on neljä lasta ja vielä nuorimmaisen synnytyksessä itkin sen voimattomuuden edessä, että en itse kyennyt mitenkään vaikuttamaan siihen kipuun ja tuskaan... jopa yksi kätilö suuttui/loukkaantui minulle, kun ensin ihmeissään kysyi, mitä itket ja kerrottuani hän ei yhtään osannut tuota tuskaani ymmärtää... ja loukkaantui sitten, kun en ollut 'reipas' ja koonnut itseäni ja hän koki itsensä kai myös voimattomaksi, kun ei ymmärtänyt, eikä osannut auttaa.
Olen silti monasti miettinyt, että jotain muuta 'tuskaa' synnytyksissä olen 'irti repinyt' kuin mitä niissä todellisuudessa olisi ollut.
 :angel:
Noh, kiitos kuitenkin VE! vielä kun jaoit kokemuksesi.... jospa minä osaisin tuon 'alkuvoimani' tavoittaa jotain muuta kautta joskus... minä kun en enää lapsia 'hanki'...  :smitten:

Aloin just miettimään että tuo pitäisi osata tuoda muuhunkin elämään, tuo antautuminen. Että tekee ensin voitavansa, ja sitten antaa tapahtumien tapahtua, ei sillä kiukuttelulla ja vastaan pyristelemisellä muuta kuin hankaloita oloaan.

Mutta tuosta synnyttämisestä vielä, se on harmi ettei nykyisin enään synnytetä oman "heimon" (äidin, siskojen, ystävien etc.) tuella, siinä saisi varmasti enemmän sellaista naisvoimaa siihen tilanteeseen. Ja vaikka minua ensin tämä täällä tapana oleva kotisynnytys kauhistutti, olen nyt todella onnellinen että en synnyttänyt koneiden piipityksessä. Opin itsestäni valtavasti, ja sain kovasti luottoa itseeni seuraavaa kertaa varten (Silloin varmaan ollaankin sitten suomessa).

Kaipa se arveli että syytät häntä kivusta... Olen muuten kuullut useampia juttuja siitä, että synnyttäjät tuntevat ettei heitä kuunnella, eikä heidän mielipidettään arvosteta tarpeeksi siinä tilanteessa. Hirveä harmi  :-[.

Tuo lienee totta hyvin usein. Onhan se yksi niitä ääritilanteita, joissa syvällinen uusiutuminen on mahdollista.


Joo minun toisella mummolla oli 11 lasta ja toisella 6. Ja meitäkin on neljä. Mulla on nyt sellainen olo, että nyt kun on pää avattu, niin mikäs tässä on lisääntyessä  ;D... (ei vaiskaan, kyllä se pariin kolmeen jää).
Omasta kokemuksesta voi sanoa, että se on saavutus, josta voi takuulla olla ylpeä. Ja jos se paikka eteen tulee, niin pystyt siihen aivan varmasti. Se ajattelutavan muuttaminen vaan on sellainen egoa vastaan taistelu, jota jokaisen on käytävä ennen synnytystä (paremmalla tai huonommalla menestyksellä).

Oho, menee ohi aiheen! Anteeksi vain!

Kiitos rohkaisevista ajatuksista. moni vanhoista esim. koulukavereista synnytti jo n. 20 v...

voin aistia sen egotaistelun, mut kyllähän sitä joutuu muutenkin käymään, mut tuossa tapauksessa ehkä varmaan syvimpiä mahdollisia kokemuksia.

Näin äskettäin "painajaisen", jossa mulla oli söpö ja suloinen vauva, ja jouduin imettämään häntä. se tuntui kuitenkin ahdistavalta unessa ja välillä muka unohdin että olin synnyttänyt lapsen ja laiminlöin sitä...vaikka vauva itsessään oli mitä herttaisin.

no,lie ihan yleinen uniteema, olen muiltakin kuullut.

Aivan samankaltaisesti tajusin itsekin esikoistani odottaessa.  :smitten:

Eikös vaan  :) Sitä kun haluaa, että on oppimisessa jotain haastetta ja kasvua, eikä vaan käy eskaria uudestaan ja uudestaan... ;)

http://www.youtube.com/watch?v=aU6ojtBW0Qo

Oli ihan pakko laittaa ;) 9 kuukautta 20 sekunnissa ???

Minä en ole koskaan näyttänyt siltä miltä näytän päässä. Omassa mielessäni olen joko lihavampi tai laihempi kuin oikeasti olen.  :idiot2: Myös se naama peilissä on ihan outo minulle.  :o

Suhde kroppaani on tällä hetkellä viha/rakkaussuhde.
Olin parisen kuukautta raskaana, joka sinänsä oli ihme ja joka sitten päättyi kesken menoon ja ensinmäiset ajatukset kropastani olivat, että jos voisi elää tyydyttävää elämää ilman, että pitää raahata tätä toimimatonta päänkantotelinettä mukanaan, niin eliminoisin sen heti.  :knuppel2:
Ehkä siitä oppii tykkäämäänkin joskus.

Tää oli jotenkin mielenkiintonen...esitän tyhmän kysymyksen...onko sulla selkeä mielikuva miltä näytät oikeasti ja oletko esim ikinä törmännyt ihmiseen, joka näyttää enemmän sinulta kuin sinä itse? oisko tääkin niitä entiset elämät tyyppisiä juttuja...?

LOL. ::) Mutta olen siis tosissani tän kysymyksen kanssa.

olen kai hieman väsynyt.Sulla oli niin sana hallussa tuon mustan huumorin kanssa. ::)

Toivon että selviät yli pettymyksestä ja se lapsi vielä tulee maailmaan.

Niin - tuo pitää paikkaansa. Raskaana olevat äidit eivät yleensä ole tietoisia siitä, että heidän aivonsa koostuvat rasvasta. Vauva ottaa tarvitsemansa rakennusaineet soluaineenvaihduntaansa sieltä, jos ravinnosta se puuttuu.

Siis vielä kerran: Omega 3 kehiin!

http://www.biovita.fi/suomi/uutiset_tiedotteet/060904_01.html

"Raskaus- ja imetysaika:
Lapsen aivot alkavat kehittyä jo varhain sikiökaudella. Kehittyäkseen ne tarvitsevat päivittäin välttämättömiä rasvahappoja, joita ne saavat äidin verestä. Tutkimusten mukaan GLA:n puute lisää riskiä, että lapsi syntyy alipainoisena, pienipäisenä ja että hänellä on häiriöitä aivotoiminnassa. ABC-EPA (tai E-EPA 500 mg) on suositeltava lisäravinne kaikille raskaana oleville, sillä sen avulla turvataan kehittyvän sikiön aivojen riittävä välttämättömien rasvahappojen saanti.

Odottavien äitien aivojen magneettikuvista näkyy, että äidin aivot kutistuvat tilapäisesti raskauden aikana. Syynä on se, että sikiön kehittyvät aivot vievät välttämättömiä rasvahappoja äidin aivoista, samaan tapaan kuin sikiön luusto verottaa äidin luustosta kalkkia. Odottavan äidin kannattaa siis syödä runsaasti rasvaista kalaa tai ottaa kalaöljyä ruuan lisänä."

Lähde: http://www.biovita.fi/suomi/tuotteet/abc-epa.html

HA! Tuo oli myös se oma päätelmäni, siksipä Omegaa vedinkin!
(taputtaa itseään olkapäälle  :angel:)

Nauttimalla omega kolmosia voidaan äidin "tyhmentyminen" estää ja nuo rasvahapot auttavat myös vauvaa aivojen ja hermoston rakentumisessa  :)

Minä tajuan aloittajan viestin täydellisesti, ihanaa että joku MUUKIN tuntee näin! :smitten:
Jotenkin olen pikkuhiljaa ymmärtänyt tämän "näytän erilaiselta kuin millaiseksi itseni tunnen"- jutun olevan ehkä ei kuitenkaan reinkarnaatiosta kysymys ainakaan minun kohdallani vaan enemmänkin siitä, että tunnen ITSENI hyvin, siis henkisen minäni ja kuorihan on se fyysinen keho, millainen nyt sitten sattuu kullakin olemaan. Konkkanokka ja harittavat hampaat sekä länkisääret eivät ehkä käy aina yksiin "oman puhtoisen minäni" kokemuksen kautta ;) :2funny:
Olenkin jotenkin pettynyt imisiin jotka näkevät minut jostain syystä pelottavana ja ankaran oloisena, mukamas ylpeänä ulkoisesta olemuksestani. Niin väärä luulo, niin väärä...... :'(
Sitten aiheesta ihan muuhun, jälleensyntymään. Muistan lapsesta asti kokeneeni outoa vastenmielistä pelkoa panssarivaunuja ja etenkin niitten telaketjuja kohtaan, sekä junan "pyöriä" (vai mitkä ne on nimeltään???) kohtaan myöskin. Lisäksi muistan kyselleeni äidiltäni taivaalla matalalla lentävistä pienkoneista vesitasoineen, että onko niillä pommeja kyydissä? Pelkäsin että ne tiputtaa niitä niskaamme! Ne vesitasot kun saattoivat lapsen mielessä näyttää pommeilta....
En ole keksinyt tälle mitään selitystä, ehkä muistoja sota-ajalta jostain edellisestä elämästä!
Missä te muut olette selvitelleet edellisiä elämiänne? Katsooko joku selvännäkijä niitä? Mistä tietää ettei kyseessä ole huijari,onko joku hyväksi havaittu näkijä tiedossa???
Loppukaneetti sitten aiheesta synnyttäminen: itse taidan olla vähän outo kun en kokenut synnyttämistä minään ylimaallisen avartavana kokemuksena tai että olisin yhtään enempi äiti synnytyspöydällä maattuani.  :uglystupid2:

Minusta lapsen syntymä tuntui siltä että uusi universumi alkoi hengittää ja silloin se rakkaus olikin melkein voimakkaimmillaan. Ihan hienoa. Yksi ainoita paikkoja missä äidille ja lapselle on edes aikaa nykyisessä suoritemaailmassa; siis tuo sairaala ja äitiysaika. No joo. Miehet ei asiasta paljon ymmärrä varsinkaan miestyönantajat. Miehet^siitos, kilpailu - naiset^synnytys, hoiva ??

Itsen laittoi silloin sivuun kun oppi kiinnittämään huomiota toiseen. Kuulin muuten hassun jutun yhdeltä mieheltä; kun hän on ollut 3 v poissa töistä lasten kanssa, on vaikea palata (siis pomojen asenne). Itse kai koetan paahtaa minkä jaksan nyt, mutta keväällä rauhallisemmin. Onneksi ei sentään ihan pärstäkertoimilla oteta töihin, mut melkeen.  :-* ::) 8)

Juu en ole tavannut ketään, joka näyttäisi omasta mielestäni enemmän minulta kuin minä itse.  ;D
Kun opiskelin kampaajaksi ja koulussa sitten sattuneista syistä oli paljon peilejä, ja aina välillä sitä vaan pysähty katsomaan omaa naamaansa, koska jollain tapaa se oli hyvinkin tuttu ja samalla hyvinkin vieras.  :D :idiot2:

hih, no ehkä parempi niin, ettei tarvitsis tuijottaa vihamielisenä jotain ventovierasta ja ajatella, että "sä oot vienyt mun naaman, mitenkä kehtasitkin..."   >:( ;D

                              :knuppel2:

                      Peili, perhana valehtelee!!

                         Mutta mitä tekee

                            VALOKUVA?


                              :2funny:

Kauniita kuvia olitte laittaneet esille :)
Ihanaa, että teillä on rohkeutta tehdä niin!
(http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/thstar3ga2jw.gif)

Hm. Foorumilaiset ovat kaunista kansaa! :coolsmiley:

Tuli mieleen, että oma ulkonäkö ei ole ollut mulle mikään ainoa 'vieras' asia. Etenkin lapsena vähän kaikki, kasvit, eläimet ja koneet olivat oudon oloisia. Luontoon kuuluvat asiat tuntuivat karkeilta, keksinnöt alkeellisilta. Taivaskin oli väärän värinen (ei, en tiennyt/muistanut, miltä sen olisi kuulunut näyttää). Ja värejä oli liian vähän, kaipasin joitakin kummia värejä, mitä ei tässä maailmassa ole.

Muuten tämä materian ja hengen (pakko)liitto on jännä asia. Ruumiillisuudessa mulle on nykyään ulkonäköä tärkeämpää, mitä kehoni pystyy suorittamaan. Tämä olisi tosiaan toisenkin topicin paikka, ja kun en viikkoon ole ollut netissä, tähän olisi paljon kommentoitavaa, mutta heitänpä pari ajatusta.

Tanssi ei ole mielestäni pelkkää nautintoa, vaan jollakin tasolla melkoista suorittamista. Ja siinä on aika napakasti vastakkain omien puutteidensa ja ominaisuuksiensa kanssa. Venytkö spagaattiin? Entäs yli? Kestävätkö polvet? Osaatko laskea musiikin oikein? Siedätkö kritiikkiä? Entä sitä, että joku toinen on aina parempi.

Ratsastus (mitä olen harrastanut ylivoimaisesti eniten) on tavallaan armollisempi, mutta siinä on ainaisena epävarmuustekijänä hevosten (eli luonnon) arvaamattomuus. Vanhemmiten olen vähentänyt (turhien?) riskien ottoa. Hirvittää jo ajatuksenakin, miten kauheita asioita hevosten kanssa voi sattua - juuri silloin kun niitä vähiten odottaa.
Toisaalta osaan lukea hevosia pikkuisen paremmin kuin nuorena ja huimapäisenä.

Äitiys on ollut mulle myönteistä, mutta raskausajasta en mitenkään nauttinut. Olin viikkokaupalla aika pahoinvoipa ja voimaton, synnytys oli siihen verrattuna pikkujuttu. Se on taas ollut yllätys, että imettäminen on sujunut hyvin (tosin en ennen edes tiennyt, että siinäkin asiassa voisi olla ongelmia). Jotkut hommat kehoni hoitaa hyvin.

Kovin korkeaa arvosanaa en keholleni kuitenkaan suorituspuolesta antaisi. Se on aamu-uninen, iskee herätyskelloa kiinni, sopeutuu nahkeasti työelämän ja yhteiskunnan vaatimuksiin. Ei taivu kovin mielellään sporttiin, joogaan tms., on oikeastaan omiaan vain johonkin kevyeen hytkymiseen. Ei sopeudu kylmään, kuumaan eikä kosteaan ilmanalaan. Usein huimaa ja heikottaa. Nauttisi mielellään järjettömiä määriä alkoholia ja vähän liikaa ruokaakin. Joskus on ollut turhankin kiinnostunut seksistä, nykyään ei innostu siitäkään.

Toivoa sopii, että henki olisi sitten jotenkin jalompi.

                       ::)

                   EN, nähnyt,

                   koneeni oli

                   huppelissa!

                      :tickedoff:

Julietta  :smitten:

tuleepa ensimmäiseksi mieleen, kuinka ylpeä voit olla kehosi suorituksista.

Raskaus ja synnytys sekä imettäminen on se, mikä yleensä saa naisen tuntemaan tarkoitusta ja ylevää voimaa. Tai näin ainakin minä sen koin.

Taipuminen on minullekin ollut kauhean vaikeaa. Siksi mieluummin itämainen tanssi kuin jokin voimistelu ihmetaivutuksineen.

Mutta että osaat ratsastaa! Minusta se vaatii paljon mukautumista ja rytmiä sekä lihasvoimia. Aivan ihanaa! Minä vain en koskaan oppinut, mutta sain vasta vanhempana kiivetä hevosen selkään.

Siis tottakai puntarissa on aina toisella puolella ne kehon ja aivojen vuorovaikutus, kuinka keho pelaa, ja mitä keholla pitäisi voida osata suorittaa.

Mutta elkäämme unohtako sitä, että on yleensä liikkuva terve keho. Iloitkaamme silloin jokaisesta jutusta, jonka sillä opimme tekemään. Oh, ja kyllä se seksikin on yksi sellainen!

Olen joskus työskennellyt vammaisten ja kuntoutettavien kanssa. Voi sitä riemua ja ylpeyttä, jonka he tuntevat ensimmäisesta askeleesta, uudesta liikkeestä, johon pystyvät.

Silloin ajattelin, että samalla lailla meidän terveimpienkin pitäisi pystyä olemaan onnellinen ja ylpeä kaikesta siitä mitä osaamme keholla tehdä. Ainahan sivullinen, joka ei jotain esim. tanssiaskeleita tai ratsastusta osaa, katsoo halveksien. Mutta on lupa olla iloinen!

                            :P

                 Kyllä imettäminen on

                  raskasta miehellekin,

                   sehän on häneltä pois!!

                            :P

Voi tavaton, ollaan samaa mieltä! ;D

Olen joskus yllättänyt itseni
katsomasta peiliin
ylpeänä itsestäni.

Samalla olen katsonut kuvajaistani
kuin vieras
tuomiten ja arvostellen
ylpeyttäni

Mutta jos todella
tuntee olevansa
henki kehossa,
lihaa ja verta,
täydellisessä tasapainossa,
ei ole tarvetta tuomita
maallista kehoaan,
muotoaan,
näköään
eikä niihin liittyviä
ajatuksiaan tai tunteitaan.

Olen se mikä olen

Ja nautin siitä! :smitten:

                             ::)

             Kannattaa tutustua paremmin siihen

               tyyppiin, joka katsoo sieltä

                  peilistäsi! Eiköwaan.

                            :coolsmiley:

Ja matka jatkuu...

- peileinä toinen toisillemme. ::)

Julietta hei! Taidamme kuulua samaan heimoon! Mukavaa tavata hengenheimolaisia vaikka näin foorumilla!  ;)    :2funny:     ;D   

Pirun hyvä kirjoitus Julietalta, eikä vain siksi että sanoit sen,
mitä itse ajattelen kehostani, lukuun ottamatta tuota lapsen saantiin
liittyviä asioita, koska siitä minulla ei ole vielä kokemusta. :)

Minä mietin enemmän mihin oma kehoni pystyy
kuin sitä miltä se muiden mielestä näyttää. :)

Ihmiset saavat olla ulkoisesta olemuksestani ihan mitä mieltä mielivät. ;)

Olen ihana, kaunis, seksikäs, älykäs, menestyvä, viehättävä, valoisa, henkinen... jee.. ja kynsilakat on tip top.  :smitten:

Minustakin on jännä huomata mihin oma keho kykenee. Välillä tykkään rääkätä sitä kunnolla, vetää kunnon lenkki ja saada sydän sykkimään täysillä ja hiki virtaamaan  :) On myös jännää nähdä se miten liikunta mm. saa lihakset esiin ja voimat kasvamaan. Se on mielenkiintoista. On myös hienoa huomata että kykenee kiipeämään vuorelle tai ajamaan pyörällä kymmeniä kilometrejä reippaalla vauhdilla. Se on aina hienoa huomata että jaksaa tehdä sellaista. Tai ainakin minulle se on sellainen merkittävä juttu. Lieneekö oinasmaista voimien koettelua  :)

"sinä ulkoisesti..." aika ovelaa, siis ruumis, muttei ulkonäkö.  :D

Minä en aikonaan viihtynyt ruumiissani. Se ei ole ruma, mutta syyt liittyvät rajojen rikkoutumiseen. Olen pystynyt sen avulla aika hienoihin suorituksiin, juurikin tanssin ja liikunnan kautta. Ehkä viisi vuotta sitten opin vasta rakastamaan tätä temppeliäni. Kaksi vuotta sitten en enää päässyt siltaa, koska alaselkäni oli mennyt rikki. Lopetin akrobatian koska pääni sisälle tuli pieni "klikki"... eli KÄÄK. En uskalla enää. Ruumistani voi sattua. Temppelini voi vaurioitua.

Ostin tänään ihanaa parfyymia. Tupsauttelin sitä ympäriinsä ja nyt nautin sen tuomasta ilosta. Rakastan alusvaatteita, joita kukaan ei edes näe. Mutta tunnen iloa ruumiini koristamisesta. Tunnen iloa rankan treenin jälkeen, kun tiedän että kropastani on luistanut huima määrä kuona-aineita pois.

Päähieronta on ihanaa. Kampaajalla on ihanaa. Suihkussa on ihanaa. Sileä iho tuntuu ihanalle.

On ihanaa omata ruumis ja pitää siitä huolta!  :D

Aika outoa onkin nyt ensi kertaa huomata sekin, kuinka "raskas" on oma kehoni siihen sisäiseen maailmaani verattuna. Eli muuntamista tarvitaan seuraavaksi juuri tähän näkyvään ruumiiseeni.  ;) :angel:

Hmm... Tuostakohan syystä minulla on ollutkin n. viikon sellainen olo aivan kuin kantaisin kaiken maailman "pahuutta" itsessäni? ??? Olo on ollut niin kummallisen kurja ja alakuloinen. Minulle epätavallisen pitkään ja vahvasti. Ja vaikken helvettiin uskokaan, tuota oloa voisi kuvata sellaiseksi, että aivan kuin olisin käynyt helvetin porteilla.  :o  Nyt olo on taas mainio ja tuntuu kuin jotain olisi puhdistunut/puhdistettu.  ::)

Metsätonttu- aloita uudelleen  :smitten: täällä yksi itämaisen tanssin harrastaja kans. Se on ainoa lajia ja asia (mitä voi tehdä yksin  :D) jossa koen kehoni olevan minun. Mitä oudompia vääntämisiä ja vemputuksia, niin sitä selkeämpi on kokemus kehosta. Muutoin koen kehoni hieman "irralliseksi", peilistäkin katsoo joku noita-akka, löysää siellä ja täällä, ryppy tuolla tai jotakin muuta mielenkiintoista ja takuu varmasti negatiivista. Valokuvista sitten hämmästelenkin, olenko tuon näköinen... jos en tunnistaisi itseäni, sanoisin WAU  :2funny:
Klassisen kauniiksi on kehuttu ja takaisin heitin saman kliseen, joka jo vilahti ketjussa; "moni kakku päältä kaunis"  :idiot2:

Kiitos kehoituksesta Jaspis!

Enhän minä lopeta, eeen... ja jopa opetan nyt. Opetan kaikelle muodolle ja kuvalle, kuinka sinä voit 'sisäistää kauniin naisen'. Ja aurinkoja löytyy ympäriltäni. Se on kehon asennossa. Vain muutat sitä ja tunnet itsesi maailman valloittajaksi!!  ;D

Musiikki sen myös tekee, saa tuntemaan kauniiksi!

Rakkaus myös sen tekee! Olettehan huomanneet. Kun on rakastunut ja rakastettu, kaikki on kaunista, eikä kehossakaan ole mitään vikaa (tai viat on anteeksiannetut).

Kunhan se on avoin tunteille!

Niin totta, niin totta  :smitten: :smitten: :smitten:

Minulla on aina ollut melko utelias ja hyväksyvä suhde omaan kehooni.
 :smitten:
Se suhde on kyllä ollut joskus koetuksella silloin, kun paino on noussut äkillisesti. Kun joku on siitä vielä huomauttanut ilkeästi.

Niitä ylimääräisiä 'makkaroita' ilmaantuu kyllä iän myötä tuonne ympärille ilman painonnousuakin.

Mutta, kuinka se tunteekaan vieläkin rakkauden värinät.
Sitähän tuntee itsensä NIIN kauniiksi silloin.

Sisäinen kauneus kyllä heijastuu mielestäni ihmisestä myös ulospäin.


 :smitten:    maarita           :smitten:

On tärkeää hyväksyä oma keho, vaikka välillä se vaatii joiltain ihmisiltä opettelua tavallaan. Itse en ole aina hyväksynyt mutta opettelen  :)

Tää voisi olla vaikka minä, eikö vaikka..

(http://i20.photobucket.com/albums/b236/goodpics/woohoo3.jpg)