Astro Foorumi

Tänään kun tapasin erään ihmisen, joka oli sellainen lempeän oloinen, rauhallinen ja seesteisyyttä säteilevä ja jäin miettimään, että jotenkin tunsin itseni sellaiseksi kovin jyrkäksi ja kovaksi ihmiseksi, vaikka nyt häneen 'verraten'.
Aloin miettiä kaikkia muitakin elämäni asioita. Sitäkin, miten kuitenkin olen aika paljon 'suuntautunut' kaikkeen 'pehmeään ja lempeään'. Koen jopa olevani melkoisen suvaitsevainen ja armollinenkin ihminen,
Mutta jotain kumalisen kovaa ja jyrkkää minussa tuntuu olevan....

Erittäin vaikeaa pukea sanoiksi.
Koen ehkä ristiriitaa siinä, että arvoni ovat tietyllä tapaa 'pehmeät', mutta en ole sellainen hiljaishempeäääninen, rauhallinen ja tasainen...
 :crazy2:

Mitähän tämä nyt on... ??? *ääripäiden ihminen*
(aika tyhmä juttu)

Hei hoplaa täällä toinen samanmoinen :D

Räiskähtelee ja tärskähtelee, tasaisuus on kaukana. Äänikään ei ole hempeälempeä, eikä puhetyyli. Kirotakin saatan, jos tilanne niin vaatii. :tickedoff:

Olen hyväksynyt tempperamenttini, tulisuuteni ja sitten toisaalta pehmeyteni, herkkyyteni. Minä nyt vaan olen tällainen yhdistelmä, enkä sitten yritäkään olla muuta :crazy2: :angel:

Töissä olen lempeä. Siihen se sitten jääkin.

Oon aika sellanen kivikasvo, asiallinen. Mitä nyt joskus riehaannun, mutta lempeä ja ystävällinen en ole. En halua tunkea kenenkään alueelle, olla liian lässy. Siltikin tuntuu että ryhmän hiljasimmat/alakynnessä olevat hakevat minusta tukea ja turvaa, niin ei kai mun olemus mitenkään kylmäkään sitten voi olla.

Pysykää vain omana itsenänne  :) , siinähän se tämä elämän rikkaus on kun kaikki eivät ole samanlaisia  :smitten: !

Onhan se muuten minullakin niin, että aina jossain ryhmissä, kursseilla yms. sellaiset jotka jollain lailla ehkä kokevat olevansa ryhmän ulkopuolisia, hakeutuvat minun seuraani.
No kyllä muutkin.

Joskus vain äityy miettimään, että olisiko itsellä jotenkin 'kasvun paikka', vaikka toisaalta, juurihan se on rikaus, että meitä on 'moneen makuun'.  ;)

Tunnen usein myös että mussa on liikaa sellaista kovaa energiaa...ja että minulta tullaan hakemaan pehmeyttä ja "hoivaa", ja oikeastaan en haluaisi hoivata ketään ::) siis sillä tavoin kun sillä tarkoitetaan perinteisessä mielessä. Ehkä oma tyylini hoivata olisi kannustaa ihmisiä itsenäisyyteen. Jos joudun olemaan liian hellä ja hempeä, tulen vihaiseksi ::)Monesti myös tuntuu että olen verrattuna toisiin asenteellisempi ja luukalloisempi.Tuntuu myös että mulla on liikaa virtaa (ja silloin kun ei ole niin sitä ei todellakaan ole)Jostain syystä musta on kasvanut enemmän "kovis" vaikka joskus nuorempana tunsin itseni hyvin pehmeäksi ja ujoksi, herkäksi.

mut sitten taas jossain tilanteissa saatan tuntea itseni älyttömän herkäksi ja haavoittuvaksi ikäänkuin olisin tosi pehmeä...riippuu kovin kenen seurassa olen. jos esim istun yksin baarissa...saatan tuntea itseni tosi pehmeäksi ja mun pitää skarpata kuoren ylläpitämisen kanssa.

Jep...joukko päihtyneitä saa mut tuntemaan itseni pehmeäksi sekä mölisevät kontrolloimattomasti liikkuvat joukot, jotka öykkäröivät...sellainen "aivoton" käyttäytyminen tekee aseettomaksi.jos olen siis itse yksin tai pienilukuisessa seurassa.

no joskus se itsensä kiivaaksi ja kovaksi tunteminen tuottaa ongelmia sen kanssa, että on jotenkin vaikeampi tuntea itsensä naiseksi :-\

mut joo, en nykyisellään säteile seesteisyyttä ja rauhaa...ja sellaiset ihmiset ovat mielestäni kerrassaan ihania jotka niin tekevät. joskus tulee olo että täytyy pitää itseään silmällä ettei tietämättään ole liian hyökkäävä, suorasukainen tai ajattelematon, sillä sisällä on kuitenkin halu olla hyvä ja ettei loukkaisi kenenkään rajoja.

mutta huomaan kyllä että jos sntaisin itseni mennä olisin ehkä liian äänekäs, suora ja minut voitaisiin kokea tunkeilevaksi aj uhkaavaksi...ja en siis missään nimessä halua tuottaa ihmisille epämiellyttäviä viboja. Joten yritän tarkkailla itseäni, koska mulle on kuitenkin tärkeää se ettei minua koettaisi ahdistavaksi ja pelottvaksi ihmiseksi, vaikka ehkä näin saattaa tapahtua silloin tällöin.

en kuitenkaan tiedä, sillä en pääse toisetn pään sisälle, mutta kuitenkin pystyn joskus aistimaan epämääräisen fiiliksen, ihankuin jollain oudolla tavalla herättäisin pelkoa. ei sellaista että olisin fyysisesti vaarallinen, vaan ehkä jotenkin onnistun "säikyttämään" ja ´"ravistamaan" vaikken pyri siihen tietoisesti enkä no ainakaan tietoisesti halua provosoida (voi sitten olla että alitajuisesti ::))

mut nyut mun pitää rajoittaa taas tältä päivältä, ja lisäksi tunnen oloni vaivautuneeksi tuntuu että hiihdän Alkmenen perässä näissä viestiketjuissa vastaten aina seuraavaksi sinne minne olet kirjoittanut ;D stalkkeri  :crazy2:

Itseasiassa tuli tuosta vielä mieleeni, että olen aina kaivannut sellaista 'maailmaa' jossa ei ole mitään ulkoisia sääntöjä, ja että ihmiset kestää kaikkia tunteita.... ääh...
Monasti on tilanteita kun joutuu 'himmailemaan', ettei joku loukkaannu yms.
En kuitenkaan tarkoita mitään karkeuksia ja loukkauksia, vaan puhtaita 'totuuksia'...

Näen oikein sieluni silmin, miten rytinällä tietyt rakenteet romahtaisi ihmisten väliltä pois ja miten 'raikasta' olisi sen jälkeen...

Ehkä minun pitäisi itse tehdä niin... ???
Mahtaisinko olla kovin yksinäinen sen jälkeen, vai muuttuisko todella 'maailma' ympäriltäni...
Ehkä sellaiset ihmiset on täällä kokoajan, mutta en näe niitä, koska en itse ole sitä... ?? Ehkä on nenäni edessä kokoajan, mutta en kohtaa heitä, koska näen heidät nyt niin 'väärin'....  :-\
 :coolsmiley:

Justiinsa noita itekin tästä kaivelin, vaanen löytänyt sanoja...
 ;D Ajatustenlukijakin vielä... ajattelin juuri hetki sitten kun johonkn ketjuun vastasin, että voi jee... taas tuossa on Sign? viesti johon vastaan... *stalkkeri*  :D  ;D

Joo se ois varmaan raikasta nimenomaan...mutta olo tulee surulliseksi kun huomaa että joku ahdistuu siitä, miten käyttäytyisin luonnontilassa. Mutta ehkä se on kulttuurikysymyskin...siis jos myytti huutavista, itkevistä ja nauravista italialaisista pitää paikkansa...myös afrikkalaisnaisten esim huomaan kailottavan suureen ääneen toisilleen ja lapsilleen, enkä silti näe, vaikken kieltä ymmärräkkään, että he olisivat edes "vihaisia". Myös heidä fyysinen läsnäolonsa saattaa olla erilailla energistä ja tilaa ottavaa.Mut ainakun aggressiivinen riehuminen tai tunkeilu tulee kuvaan niin se kyllä tuntuu väärältä, mutta se onkin eriasia kuin temperamenttisuus ja äänekkyys.

 
Kjääh....alan vainota sinua...*paholaismaista naurua*  ;D (höh...täällä ei ole sellaista evil-hymiötä :-\)

Jep jep. Juuri sitä, että mieluummin sit pitää turpansa kiinni, kun sanoo jotain mikä vois loukata. Mulla on sen verran kieroutunut huumorintaju ja olen suht hyvä nauramaan itselleni räkäsesti päin naamaa, etten aina tajua, miten herkkiä toiset ovat ja miten helppoa on kääntää hyvällä sanottu asia ilkeäksi.

Alkmenen viileys, veskaria... Minä kaksonen, järkeilevä. Meillä kummallakin ASC jouskarissa, sehän tekee sen että haluaa sanoo totuuden ääneen oli se sit miellyttävä tai ei.

Inhoan yli kaiken sellasta maireutta. Tai että joku random puolituttu tulee "moi! TOSI IHANA nähä sua pitkästä aikaa!" kun tietää, ettei tyyppi oikeesti ole kiinnostunut minusta tai minun asioista. Miksi pitää esittää? Olen ystävällinen ja tuttavallinen ystävilleni ja niille ihmisille, kenestä toivon ystävää. En ole tarvetta nuoleskella muiden ..rseitä. Huh. Tulipa purettua... ;D

Minä myös, räiskähtelevä tempperamentti mutta en kovaksi itseäni sanoisi  :)
Kaiken räiskähtelyn ja murahtelun takana on herkkis  :)

En minäkään varsinaisesti itseäni kovana pidä, enkä olekkaan, erittäin haavoittuva olen, mutta jotenkin vain olen kokenut, että saan sellaisia 'heijasteita', että jotkut pitäisi minua sellaisena....Ehkä ihan oman 'pään'juttuja vain...  ::)

nimenomaan tuo, että ei tajua, eikä missään nimessä tarkoita pahaa...ja sitten jälkeenpäin tajuaa että on voinut loukata...kun ei ole minkäänlaista käsitystä siitä moninaisuudesta, millaiset erilaiset asiat voivat loukata, jos toisesta ei näy päällepäin mitään. Joitakin ihmisiä on todella vaikea tulkita, koska he eivät auta sitä prosessia yhtään, antamalla vinkkiä mitä haluavat toisilta ihmisiltä, ja sitten loukkaantuvat patoavat sen sisälle...ja itse ei edelleenkään edes tiedä mitä teki väärin. se on itselle pelottavaa ja tulee vainoharhainen olo. ::)

olisi ihanaa, jos ihmiset ilmaisisivat toiveensa suoraan, niin voisi ottaa heidät paremmin huomioon.

Kuulostaa tutulle.
Olenko muuten käsittänyt oikein, että  :askendentti: merkki ikäänkuin nousee enemmän tietyssä iässä pinnalle persoonaan? Siis aikuisiällä... tai jossain vaiheessa... ?

Artemis: juu, enhän miekään mikään kova tunne olevani kuiteskaan :)

Mutta helpostihan sitä ns."henkiset" ihmiset muotitetaan hiljaisesti hymyileviksi ja alati lempeällä äänellä harkiten puhuviksi, eikoskaan tulistuviksi tyyneyden lähteiksi ::)

Ja samaa mieltä valonkantajan kanssa, maireus saa niskakarvat pystyyn :buck2:

Niin, totta.
Työpaikalla jos joku ei tohdi sanoa ilmeistä asiaa ääneen niin minä olen se joka sen tuo esiin, tuntuu välillä että pitäisi jättää sanomatta. Itsekin tunnen ajoittain itseni törpöksi kun mielipidettäni kysyttäessä sanon myös sen sitten ja jos vastaus ei olekkaan se mitä odotetaan..

Olen kova...

Yleensä iltaisin...

Sen voi ehkä tuntea  ;)

 :crazy2: :coolsmiley:

Jokainen varmaan jossain vaiheessa vertailee itseään muihin.
Olen joskus toivonut olevani sellainen supersuosittu henkilö, oikea ilopilleri, jolla on paljon tuttuja ja ystäviä ja jonka on helppo ylläpitää keskustelua jostakin täysin mitättömästä asiasta. Olisi myös hienoa, jos niin tutut kuin tuntemattomatkin kokisiavat läsnäoloni rauhoittavana tuulahduksena maailman myllerryksessä.
 
Todellisuudessa ihmiset kuulemma pelkäävät minua. En kyllä itse ymmärrä miksi, mutta olen usein huomannut, että monet ovat helpottuneita kun katoan näkyvistä. Ja kuitenkin olen melko rauhallinen luonteeltani. Mutta ehkä se onkin siinä, että minulta puuttuu tietynlainen lempeys. En kuitenkaan halua ryhtyä esittämään muuta kuin olen, sillä mun mielestä tärkeintä on olla oma itsensä, vaikka sen takia saakin usein kärsiä.

Olen myös saanut kokea senkin, miten lempeänä ihmisten ja maailman ystävänä esiintyvä henkilö onkin todellisuudessa juonitteleva ja kateellinen. Ja usein tämä tyyppi on se supersosiaalinen, koulussa opettajien ja työpaikoilla johtajien suosikki, joka supersosiaalisuudellaan jyrää muut alleen ja päättää muiden paikan sosiaalisessa verkostossa.     

jep jep...ei tietenkään kaikki lempeät, mutta tuollainen yhdistelmä on olemassa, vaikka sitä ei aluksi välttämättä tajua.

Olen ehdottomasti Kova ja Tunteeton

Rakastava ja Valloittava ja Viisas

Vihainen ja Iloinen ja Onnellinen ja Surullinen

eikö meidän pitänyt kokea kaikki roolit?  :-*

Kosmos;

Ihan tutun kuuloista tuo mitä kirjoitit.
Olen itse vain nykyään lähtenyt 'tsiikailemaan' tuotakin juttua, että onko se pelko, jota muissa näen, heijastuma pelosta, jota itse tunnen itseäni kohtaan...?? (mikä ei poista sitä tosiasiaa, että nämä ihmiset ei oikeasti 'pelkäisi' tms)
Oma'voima', on muuten melkoisen suuri, siis sen kohtaaminen, taitaakin olla isompi juttu... Toisaalta lopun viimeksi ei ole omasta pelosta kyse, vaan siitä, että jatkaa sitä 'mihin vanhemmat jäi' (tai koko lapsuusympäristö perimineen)
Jatkaa siihen omaan voimaan 'tutustumista'... peritty käytös kupla vanhemmilta...
Miettikääpä miten moni aikuinen, ei pelkästään lasten omat vanhemmat, vaan laajemminkin, ovat kykenemättömiä lapsen 'voiman' edessä...  ::)
Miksi lapsi 'kiukuttelee'? Miksi on levoton?  :) yms

Kun toisaalta koen niin, että niin kauan kuin tätä 'valheellista näytelmää' tässä pinnalla on ihmisten välillä, niin kauan sitä 'täyttää aina sen tilan', mikä 'näkymättömällä tasolla' jää itselle jossain tilassa... kun joku toinen, on ottanut sen 'toisen' tilan...  :D Niinkauan kunnes jokainen on ne laittanut 'ruotuun itsessään' tasapainoon... sisältäohjautuviksi...  ::)
Ei tähän taida ihan olla sanoja...  :crazy2:


CS;
Roolit?
En usko, että se mitä inhimillisyys on kokonaisuudessaan, olisi mikään rooli!
Tietty siltä kantilta, kun se perustuu 'valheelliseen'minään, eli ulkoatulleen palautteen kautta muodostuneeseen minään. Silloinhan se on rooli, jotain mitä ei ole nyt tässä näin.
Kun se perustuu ihan mihin vaan uskomukseen, pyrkimykseen, traumaan, yms silloin se on rooli.
Ja kuitenkin sitä on loppupeleissä itse vastuussa siitä 'roolistaan', 'rooleja' ei ole pakko vetää...
Ei elämä mikään koulu kait ole..  ;)
Tuntuisi jotenkin kovin 'irralliselta', elää eläämnsä läpi ikäänkuin se olisi jokin 'testi tai koulu'. Tietysti niillä uskomuksilla saa etäisyyttä omaan tuskaansa, ei muuta.
Ei ihmisen todelliset tunteet/kokemukset, mitä hän tässä ja nyt kokee, eivät ole missään tapauksessa rooli.
Eikä tunteita koeta vain kerran, ja sitten on läpäisty jokin testi...
Siis tämä oli minun näkemykseni,.  ;)

Ihmisillä näkyy nousevan karvat pystyyn tota rooli-sanaa kohtaan, joka maistuu minun suussani parhaimmalle. Myöskin näyttelijät ymmärtävät asian syvällisyyden.

Perusteoreema henkisyydessä on tämä koulu, koulutus.. :angel:

Niinno... ehkä jollain nousee..  ;) Jokainen luo sanoille oman merkityksen/sisällön.. ja sitten on olemassa perusmerkitys.
Olen kyllä täysin erimieltä siitä, että henkisyydellä olisi mitään tekemistä 'koulun' tai 'koulutuksen' kanssa.... melkeinpä päinvastoin... siis että tämä olisi 'henkinen'koulu, tämä elämämme !  ;)  :angel:

Mutta eipä se nyt liittyne edes aiheeseen...  ::)

Yllättävää. Minusta se tulee henkisissä keskusteluissa viisailta kuin tykin suusta, että opit siitä tai tästä jotain, olemme oppimassa, kaikki on koulua jne.  :D

Niin, ehken minä ole viisas, enkä käy 'henkistä'keskustelua...  :) ;D
Mikä on kyllä totta.  :)

Jatkan tähän itse aloittamaani ketjuun, kun en näin 'turhanpäiväiseen' aiheeseen viitsi uuttakaan aloittaa.

Onko teillä koskaan aikoja tai hetkiä elämässänne, että tunnette itsenne jotenkin niin hmmm... ihmiseksi, joka levittää vain mielipahaa ja surkeutta toisille ja ympärilleen pelkällä olemassaolollaan....?
Oloa, että ei kuulu minnekkään... eikä missään tarvita ?
Oloa, että toiset vieroksuu?

Jostain syystä olen itselleni tällaista oloa tässä aikaan saanut ja kokoajan tapahtuu kaikkea lisää, joka lisää tätä oloani...(kas, kummaa)

 :-\

Sanoisinkohan sen sitenkin, mitenkä sen kyllä jo kerroitikin, ettemme edes voisi erottautua kollektiivisesta mielemme luomasta egosta, ellei se tapahdu konkretiallekin tehtynä tekona, koska siten se tulee aidosti teoiksi!  ;) :)

Se tarkoittaa siis sitä, että olet nyt iäksi mielestäsi eli siitä kollektiomme osasta, jota egoksemme sanotaan, irti ja siten se tuntuu hetken verran siltä kuin kokisit olevasi muusta maailmastakin vieroitettuna. Muttei se ole kuin harhallemme kuuluva tapamme sekoitella niitä fiktioita ja faktoja siksi ajaksi, kun tuodaan mielelle uuttakin tapaa ohjailla tulevaisuutta kuin sitä vanhaa ja samaa ohjaava.

Hauskoja tapoja on tunnetasoilla koettu itsekin silloin, kun tein tuon saman!  ;) :)

"hauskoja ja hauskoja" tapoja... :crazy2:  :tickedoff: :'( ;D
Jotenkin on nyt 'aivotkin' niin solmussa, etten ymmärrä ja jaksa nähdä taas tässäkään sitä 'kokonaisuutta', kun on niin kohdillaan...
Mutta kiitos kuitenkin vastauksesta...  :smitten:

Juu... kyllä noista "hauskoista" voitaisiin olla montaa mieltä täälläkin, jos olisivat juurikin kohdallaan.  ::) Koska SEHÄN juuri tekee sen vapautumisen mahdolliseksi, kun sen kaiken kohtaa "juurillaan" eli aidoilla tunneilmaisuilla.  ;) :)

Aivan totta.
Silti huomaa yllättävänsä itsensä joka kerta tästä, että yrittää 'pyristellä' pois ja etsiä sitä 'vikaa' itsenä ulkopuolelta...  ;)
Mutta tosiaan, totaalista se sitten aina on, kun sen jaksaa ja uskaltaa tehdä.  :) :P

Sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi juuri niin kauan kun yrittää väkisin sopeutua joukkoon ja olla sitä mitä luulee muiden haluavan sinun olevan... Olet tuomittu olemaan ulkopuolinen niin kauan kun sinusta tuntuu että on pakko olla osa porukkaa. Kaikki olemme erilaisia. Ei voi tuntea osaansa laumassa, jos ei tiedä mikä on itse itselleen.

On meikäläisenkin elämässä nuorempana monet itkut väännetty siitä, kun tuntuu että jää aina sisäpiirin ulkopuolelle vaikka mitä tekisi. Sitten lopetin sen miellyttämisen, enkä edes änkenyt porukkaan. Päätin että olen vahva ja iloinen vaikka olisinkin yksin, eikä yhtään haitannut ettei tarvinnut mennä ihmisten sekaan ja yrittää esittää jotain mitä ei ole. Olin huojentunut, vapaa ja täynnä itseluottamusta. Ja kas kummaa nää ihmiset alko itse tulemaan mun luokse kun istuin jossakin yksin. Ja vaikka olin oma outo itseni, se ei haitannut, päinvastoin.

Älkää pelätkö olla sitä mitä olette, koska silloin kun ilmennätte aitoa itseänne, olette viehättäviä ja rakastettavia... Silloin ette ole koskaan yksin... :smitten: Yksinäisyys on mielentila/asenne, ei kiinni siitä onko oikeasti fyysisesti yksin vai ei.

Totta puhut Valonkantaja!

Onhan näitä ollut, sellaisia nuoruuden juttuja... minullakin... tämä on vain jotain erilaisempaa minulle nyt.....
Laajempaa... se koskee ikäänkuin koko ihmiskuntaa... minulle...
Tökin ja sohin tätä itsessäni nyt monesta eristä suuntaa ja eri syyvyysasteelta...
En koe kuitenkaan tuntevani, että minun olisi pakko johonkin porukkaan kuulua....melkein ehkä päinvastoin, vai onko se kääntynyt minulla jotenkin käänteisesti  :D
Noh... saapi nähdä... miten tässä käy...
Periaatteessa ehkä koen olevani siinä vaiheessa, että todellakin olen oma itseni ja nyt koen sen 'vastuksen', joka on omaa 'vastustani' todellisuudessa...  :D :buck2:
 :)

Nyt, kun olemme kaikkeutta rakentamassa uudella tavalla niin joudumme vääjäämättä kohtaamaan sitä erilaisuuttaa, joka seuraa muuttumisesta toiseen ulottuvuuteen. Eli olet nyt sellaisella taajuudella, johon mielen kaikki osat eivät vielä yllä ja senkin takia sellaista "yksinäisyyden puuskaa" koet.  :-* :angel:

Muttei sekään ole pysyvä olotila, kuten ehkä vieläkin nyt luulet vaan avautumistahan tässä kaikki muutkin odottavat sellaiseen ulottuvuuteen, jossa kukaan ei koskaan enää tunne siten kuin nyt tunnet!  ;) :smitten: Sillä siellä olemme todellakin Yhtä KAIKKI!  :smitten:

kehitys käy nopeammin kuin tajuammekaan ja me pystymme sitä tietoisesti nopeuttamaan entisestään... Voi miten onnellista... :smitten: :smitten:

Hei Tuulitukka, huomasin että olet myös Kuu Kalat ja Jouskaria löytyy myös... Uskon että ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta koska olen hyväksynyt sen, että okei ehkä muut eivät sitten näe minua ihan niin herkkänä ja tunteellisena (se Kuu kalat) kuin oikeasti olen (vaikka vielä nousu Rapu) vaan sellaisena rentona jouskarina. Olkoon sitten niin.

Lässyttämistä ja imartelua vihaan minäkin joten jos se on pehmeyttä niin en halua edes olla sellainen.  :P Enkä pidä sellaisista ihmisistä, koska olen huomannut, että oikeasti toimivat aivan päinvastoin.  >:(

On tietysti hetkiä, jolloin muutkin tuntuvat herkkyyteni huomaavan, mutta hyvin harvinaisia taitavat olla ja koskee vain perhettä ja parhaita ystäviä.

Nyttemmin kuvailisin itseäni enemmänkin lempeä mutta luja.  :smitten:

Käyn näillä sivuilla harvakseltaan, mutta kirjoitan tämän nyt kuitenkin, vaikka tuo teksti on kirjoitettu kuukausi sitten.

Jotenkin lohduttaa, että joku muukin on kokenut sen, mitä on olla ulkopuolinen. Mutta mielestäni on täysin normaalia hakeutua toisten ihmisten seuraan ja odottaa vuorovaikutusta heidän kanssaan. Mun ongelma?, oman kokemuksen mukaan ,onkin siinä, että olen halunnut olla oma itseni enkä ole pukeutunut rooliin, jota minulta on odotettu!!

Opiskelin vielä yli 40 vuotiaana taiteellista alaa ja oli hirvittävä pettymys huomata olevansa taas "outolintu ja erilainen". Ihmetyttää vieläkin, kuinka olin niin lapsellinen, että kuvittelin pääseväni nyt samanhenkisten ihmisten pariin.

Mutta nyt en odota enää keneltäkään toiselta ihmiseltä yhtään mitään ja se todellakin on helpottavaa. Yksinäisyys on luonnollinen olotilani.   
 

Joo, sori, mutta tämä oli osin niin korkealentoista tekstiä, että yksinkertaisena ihmisenä minun täytyi lukea se moneen kertaan, ennenkuin tajusin mistä on kyse, enkä luultavasti tajua vieläkään.

Mutta kuten kirjoitin aiemmin, en tiedä mihin minuun kohdistuva pelko perustuu, sen toi minulle tiettäväksi toinen ihminen.
Ja kumpa minulla olisikin jokin rooli, mistä luopua,
niin ehkä sitten en olisi niin ulkona.

Pelle Miljoonan sanoin:
"olen ulkona,
ja vaikka en hyväksykään,
koetan ymmärtää maailmaa juuri siksi"

Ja juuri näin se on!!!!

Loppujen lopuksi, mun yli 40 vuotta jatkunut maanpäällinen vaellus olisi ollut tosi tylsää, mikäli olisin "normaali".
Koska näin ei ole ollut, olen joutunut kääntämään katseeni sisimpääni ja etsimään vastauksia kysymyksiin itsestäni. Nyt mulle on päivänselvää monet hekiset puolet elämästä, jotka normaalia elämää eläen olisivat varmasti jääneet kehittymättä.
Vai onko tämä toiveajattelua tai omahyväisyyttä??
   

Heips Kosmos!

Ehkä tuo teksti oli ennemminkin sekavaa ajatuksenjuoksua kuin mitenkään korkealentoista. (siis tuo minun aiempi...)

Olen itse kokenut myös elämäni aikana siten, että minua on 'pelätty', vaikkei minulla ole ollut rooleja, tai en ole ainakaan itse kokenut minulla niitä olevan.
Jos ei pelätty, niin sitten olen ollut muulla tapaa "outuolintu". On sitten kyllä onneksi ollut vastapainoksi ihmisiä ja ihmissuhteita, joissa minut on nähty kokonaisena, sellaisena kuin olen. Ainakin hyvin hyvin lähelle sitä.  ;)

Noiden 'kärkevimpien' kokemusten jälkeen on tapahtunut paljon kaikenlaista ja olen huomioinut sellaisen, että osa syy siitä, miksi jotkut ovat olleet "hämmentyneitä" (tai sanoneet että minulla on pelottava katse) lähelläni, johtuu siitä, että vaikka luonnostaan en ole niin kauhean 'small talk' ihminen, enkä yleensä puhu, jos en voi seisoa sanojen takana yms yms... eli koen olevani niin aito kuin kussakin hetkessä osaa olla, niiiiiin, olen silti kokenut, että voin itse "tulla puolitiehen vastaan", voin joskus tehdä vaikka jotain omia 'periaatteitani' vastaan, olla vaikka hiukan 'teennäinen' (miksi koen monet roolien vetäjät)sanoa muutaman lattean klisheen tai muun vastaavan...ja kas, ihmiset on huokaa helpotuksesta...

Ikäänkuin puhua hetki toiselle hänen kieltään... en siksi, että 'myisin sieluni' miellyttämällä muita, vaan siksi, että voisin löytää yhteisen sävelen. Edes hetkeksi. Joustavuutta. Käden ojennus.

Olen ajatellut, että se syvin olemus meissä, saattaakin olla jotain sellaista, minkä ei olekkaan tarkoitus hakea "yhteenkuuluvaisuutta" itsensä ulkopuolelta jonkin kanssa, vaan jotenkin ehkä sisällään löytää yhteys johonkin elämän tarkoituksellisuuteen oman elämänsä kanssa ...
Plaah.. en osaa selittää... mitä ajattelen nyt tästä... on näet hieman hakusessa vielä itsellänkin... :)

Mirjam, loisto kirjoitus, kiitos.

muistan jonkun täällä valittaneen siitä, rttä lähetetään liikaa "samaa mieltä" viestejä. valitan hänen suhteensa, nyt tunsin kovasti tarvetta tehdä niin.

mut en tunne tarvetta quotata, turhaa kun siinähän se jo tuli.

mielenkiintoisia yhteentörmäyksiä.

herättäis ajatuksia, mutta mun on nyt itsekuritettava itseni hoitamaan muita juttuja...joten :-X

Syvällä meissä on sielun tietoisuus yhteenkuuluvaisuudestamme, tieto elämän tarkoituksellisuudesta. Häivähdyksiä siitä voi saada ykseydellisessä yhteydessä 'toiseen'...

Olen ajatellut, että se syvin olemus meissä, saattaakin olla jotain sellaista, minkä ei olekkaan tarkoitus hakea "yhteenkuuluvaisuutta" itsensä ulkopuolelta jonkin kanssa, vaan jotenkin ehkä sisällään löytää yhteys johonkin elämän tarkoituksellisuuteen oman elämänsä kanssa ...



Heippa!

Olipa hienosti kiteytetty olennainen! Tämän kanavan kultajyvä!
Ja tarkoitus on kai päästä elämässään siihen pisteeseen, että voi toteuttaa oman elämänsä tarkoitusta. Jotkut totuttavat sitä heti syntyessään, mulla sekoilu, kompurointi ja äärimmäisyydet ovat kestäneet keski-ikään saakka. Mutta nyt vaikuttaa siltä, että elämäni vyyhti on selvitetty ja voin kutoa siitä vaikka villapaidan.
Mutta lausun silti runon:

Suuren ympyrän keskellä,
kuljen sen reunamilla.
Suuren ympyrän keskellä,
olen yksin.
Sillä suuren ympyrän keskellä
herkkyys on heikkoutta,
totuus tyhmyyttä ja
aitous aina kaupan.
Suuren ympyrän keskellä,
katselen sitä sen reunamilla.