Astro Foorumi

- No jaa... En mä nyt tiedä *punastelee* Olen mä kyllä aika paljon harjoitellut...
(Sanoo luonnonlahjakkuus, kun joku kehuu)

- Äh... Minäkö? Aijaa... Enpä ole moista huomannut mutta kiitos kuitenkin...
(Sanoo todella kaunis ihminen kun joku kehuu nätiksi)

- Ei se mitään, en mä paljoa vaivaa nähnyt, pientähän tämä...
(Sanoo joku, joka on tehnyt hirveästi töitä projektin eteen, oman osuuden lisäksi muidenkin osuudet)

Tulet vaivautuneeksi kun joku kehuu sinua. Menet aina salissa istumaan takariviin ja pyrit olemaan neutraali ja huomaamaton. Kun joku kysyy, osaatko tehdä jotain, vastaat että jonkin verran, vaikka olisit kyseisessä asiassa ilmiömäinen lahjakkuus.

Onko vaatimattomuus ominaisuus josta haluaisit päästä eroon vai onko se asia, johon olen itsessäsi tyytyväinen. Uhraudutko? Oletko liian kiltti? Vähätteletkö itseäsi? Saatko liian vähän kiitosta? Vai oletko nöyrä ja hyväsydäminen? Vai jotain siltä väliltä?

Missä on kultainen keskitie vaatimattomuuden ja itsensä liiallisen esilletuomisen välillä? :idiot2:

Todella hieno ja itselleni jopa ajankohtainen aihe. (pluto yhtymä nousumerkki esim)  ;)

Itseasiassa olen juuri käyttänyt tuon tyyppisiä vastauksia, joita tuohon esimerkiksi heitit. Tietysti nyt omiin elämän tilanteisiini sopivina, mutta sisältö sama. En kuitenkaan osaa teeskennellä kuin 'pakon' edessä. (ompahan tämäkin tilanne nopeammin ohi)
Silti olen koko ajan tiedostanut sen 'teennäisyyden' ja kokenut että 'myyn sieluni' samalla, jos nyt näin hassua kuvannoollista sanamuotoa voi käyttää.  :)
Olen aina tuntenut oloni vaivautuneeksi ihmisten seurassa, jotka ovat ns.'marttyyreja'.
Eli myös itseni seurassa, jos näin olen käyttäytynyt.  :D
Sinällään se on ollut rankkaakin tietyllä tapaa, koska olen sen aina tiedostanut ja nähnyt koko ajan tuon käyttäytymismallin läpi, niin itsesäni kuin muissakin.

Olen kyllä tuosta kaikesta kasvanut jo todella paljon vuosien varrella, en mene istumaan 'takariveihin' ;) Ja avaan kyllä suuni tarvittaessa. Koen olevani 'hyväsydäminen' joka tapauksessa, osaan vastaanottaa kehuja tai en. Uhrautuja tyyppiä en ole tainnut toisaalta olla koskaan. 
Mutta sen voin näin jälkikäteen todeta, että tekosyitä olen keksinyt aivan valtavasti tälle käyttäymiselleni, mitä minulla on ollut ja mitä on. Niistä voisi vaikka kirjoittaa kirjan. ::)

Se mihin vedän rajan missä menee aito itsekunnioitus ja mistä alkaa epävarmuudesta johtuva pöyhkeily... sitä on vaikeaa sanallisesti määritellä.
Ehkä siihen ei silloin koskaan liity mitään vertausta mihinkään suuntaan taikka toiseen. Itse ei ole 'huono taikka hyvä' suhteessa mihinkään ulkoiseen.

Kiitosta koen kyllä saaneeni aina ihan tarpeeksi. Vaikka kyllä siitä tulee silti aina ihan 'hyvä mieli'.  :buck2:

Tyhmempää kyllä koen monasti 'esittäväni' mitä olen, sillä jotenkin olen saanut sen väännettyä niin, etten halua loukata toista osapuolta, joka neuvoo ja ohjeistaa minua josssain.  ;D
Mutta kysehän on siitä, että minä itse kuvittelen, että se mitä tiedän, on jotain kovin viisasta, vaikkei se kenestäkään muusta ole. Siksi siis kynnys kertoa kaikki mitä tietää, on oma suuri illuusio ja harha omasta tietämyksestä jollain alueella.  :coolsmiley:

 :crazy2:

Asian ratkaisu lienee niin yksinkertainen kuin vain voikin olla ja sinähän sen jo sanoit. Olla vain oma itsensä ja tiedostaa, ettei ole sen parempi tai huonompi kuin kukaan muukaan.

Olen uhrautuvainen ja otan usein muiden töitä tehtävikseni ja sitten samalla laiminlyön omia juttujani. En kuitenkaan ota siitä stressiä ja osaan kieltäytyäkin. En minäkään istu takarivissä, ellen halua nukkua luennolla... :2funny:

Olen oppinut ottamaan kohteliaisuudet vastaan kiitollisena. Ennen oli aina pakko alkaa väittämään vastaan, mikä on muuten merkki siitä, että haluaa lisäkehuja! Kai se itsetunto on hieman noussut.

Annan suuremmassa porukassa usein itsestäni aika hmm... ei nyt tyhmän kuvan, mutta kuitenkin... No sanotaan nyt niin, että en sano mielipiteitäni ääneen koska olen kyllästynyt perustelemaan asioita. En halua että minua pidetään ylimielisenä, koska olen huomannut että osaan perustella asian kuin asian niin hyvin, että muut tuntevat itsensä hölmöiksi tai alkavat väittelemään asiasta, mikä ei sitten ole yhtään minun juttuni. Siinä mielessä olen vaatimaton fiksuuteni suhteen. Pyrin välttämään olemasta se, joka sanoisi viimeisen sanan asiaan kuin asiaan... "haluatko olla oikeassa vai onnellinen?"... Onnellinen.  :)

Hyvä kysymys ja ihmettelynaihe.
Mitä on vaatimattomuus? Mitä on esillä olo?

Ryhmähommissa olen usein huomannut, että se joka tuo sitä vaatimattomuutta ja ujoutta esille, tuo itseään usein esille eniten, koska sitten käikki käyvät maanittelemaan ja rohkaisemaan... ja kas, kuinka siinä onkaan vierähtänyt aikaa, energiaa ja tuo ujo on saanut uskallusta tai sitten hän on käynyt entistä ahdistuneemmaksi.

Tuon vain tässä esille tällaisen näkövinkkelin.

Vaatimaton ihminen voi sanoa minusta, että pyrin olemaan esillä. Rohkea ihminen sanoo, että 'sinun pitäisi enemmän käyttää lahjojasi' ja alkaa tukemaan. Missähän sitä sitten on?  :-\ Eli onko se kaikki suhteellista?

Ehkäpä tähänkin "ukkokultaan" eli egomme tuomaan "opetukseen" sekin sana eli nöyryys sekä vaatimattomuus luetaan, koska opetti jo lapsia olemaan sellaisia kuin aikuiset haluaa eli hiljaa silloin, kun isommat puhuu. Ja vieläpä sitäkin olen - vieläkin siis - saanut kuulla, että vaatimattomuus kaunistaa eli ei ole sopivaa "retostella" mitenkään edes omilla kokemuksillaan, koska siitäkin saa kerskailijan leiman.  :knuppel2: :-\

Eli uskomuksiammehan ne ovat totta tosiaan, sellaisilta ajoilta, kun uskonnot opettivat -  vallankin naisia - nöyriä ja vaatimattomia miestensä edessä olemaan. Joten eiköhän aleta niitäkin "väärinymmärryksiä" poistamaan, ettemmekö ole yhtälailla sen Luojamme lapsia kuin myöskinkö ne maskuliiniset energiat, joilta se "voima" jotensakin nyt pois otetaan. Eikä vain oteta pois vaan jaetaan se tasan kummallekin puolellemme eli niin oikeaan kuin vasempaankin kehostomme energiaan niin saamme taas sen tasapainon.  ::) Eli tämänkin sain jo itseilleni aikaan vaan silkkaa vaatimattomuuttani en siitä kerrokaan muille kuin itseilleni lainkaan!  ;) :smitten:

Metsätonttu!

Tuo on ihan totta ujous=ylpeys.
Sen olen 'karvaasti' ainakin itsestäni löytänyt.  ::)
Ja tietysti myös toisnpäin ylpeys=ujous.
 :coolsmiley:

Oi, sinä tulkitset noin, että ylpeys on osana ujoudessa. Miten?
Varmaan näinkin. Mutta varotaan katsomasta sitä liian äkkinäisesti.
Uskon että tässäkin asiassa on monta sävyä. Uskon todelliseen ujouteen tai arkuuteen. Mistä se sitten lienee?

Mutta kuten Kaarina tuolla ilmaisee, niin vaatimattomuudessa on se negatiivinenkin puoli, alistava puoli.

Ujoudesta löydän kyllä myös eräänlaista itsekeskeisyyttä: Minä olen vain tällainen, minua ei saa huomata, minua kaikki tuijottaa, minä olen kauhean näköinen. Eli luullaan, että vain 'minut huomataan'. Iso ego, sanoisi kait Kaarina  :coolsmiley:

 ???

Ujous ja vaatimattomuus?
Olin lapsena kamalan ujo.Johtui kait siitä,että kasvoin pienessä suojatussa maalaisympäristössä ja se oli juuri tuota aikaa mitä Kaarina kuvasi.
Lapset oli hiljaa ja varsinkin jos vieraita tuli taloon.Koulussa pelättiin opettajaa,ja joskus tuli ilkeätäkin kritiikkiä juuri näiltä pelottavilta opettajilta.Ujouteni oli rajoittavaa ja ahdistavaa,koska pelkäsin esim.esitelmän pitoa jo viikkoja ennen.

Sitä ujoutta jatkui murrosiällekin,jolloin se peitettiin kovuuden alle.
Aikuisena pitkään takarivin Taavi.Jotenkin minulle nuo kaksi sanaa merkitsevät aivan eri asioita.

Nyt osaan kiittää,kun joku kehaisee uutta leikkausta hiuksissa,tai vaatetusta.Ennen punastelin,enkä osannut sanoa mitään.
En mene enää takariveihin,vaan niin eteen,että varmasti kuulen ja näen.
Ehkä arkuuden poistuminen johtuu siitä,että käyn paljon kokoontumisissa,joissa vieraita ihmisiä.
Esim.johdetuissa meditointi-illoissa poikkeuksetta kysytään jälkeenpäin,mitä kukakin on kokenut.Nyt olen huomannut,miten paljon helpompaa on ensimmäisten joukossa kertoa omistaan.Useat kokevat niin samalla tavalla,että takarivissä pitäisi toistaa vain toisten sanoja.

Vaatimattomuus ei ole pelkkä hyve,vaan usein pelkoa ja itsetunnon puutetta.
Sanon ihan oman mielipiteeni,vaikka ne usein poikkeavat muitten näkemyksistä.Olen myös onnellinen,kun löytyy joku,joka on kokenut samoja asioita kuin minä,ja jonka kanssa voin jakaa asioita leimautumatta.
Eikä sen leimankaan otsaan saaminen enää niin kamalaa ole. ;D
Ja mikä ihaninta,sen jälkeen,kun olen uskaltanut kertoa asioista,olen saanut valtavasti rohkaisua ja tukea kokeneemmilta. :smitten:

Kuinka totta minullekin!  :smitten:

Tosi paljon on pitänyt tehdä töitä siihen, että on alkanut päästä ujoudestaan.

Niinkuin moni täällä, lapsena piti vaieta ja olla liki näkymätön tietyissä tilanteissa.

Täytyy sanoa, että vasta hyvin myöhäisessä elämäni vaiheessa, elämän kolhittua oikein kunnolla, oli pakko 'liittyä' ihmisiin.
Aloin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen,ja saada tervettä omanarvontuntoa.

Mutta kovaa yrittämistä se on vaatinut. Vaientaminen juurtui syvälle.

Tänä päivänä uskallan jo esittää asiani kenelle vaan ja missä vaan.
Vaatimaton olen vieläkin, ja hyväksyn sen toki omaksi ominaisuudekseni.
Joskus ehkä toivoisin olevani hieman itsekkäämpi, etten tulisi tallotuksi jonkun toimesta.

Chandran tavoin en enää pelkää edes leimautumista. Mitä siitä, se on vaan sen ihmisen näkemys minusta.


 :smitten:    maarita          :smitten:

Olen usein miettinyt tuota 'leimaa' ja 'leimautumista'.

Joskus olen jopa tyhmyydessäni ihmetellyt sitä, että kun toinen lyö leiman, niin miksi sitä ei pyydetä anteeksi. Olen uskonut, että sillä se leima irrotettaisiin.

Mutta eihän se näin ole. Itse sen leiman ikään kuin vastaanottaa, jokin vetää sitä puoleensä, liimauttaa sitä aina vain lujemmin ja lujemmin. Ja vain itse sen voi irrottaa.

Vai puhunko läpiä? Oikaiskaa hyvät ihmiset!

Totta puhut 'metsätonttu'.

Kyllä se saattaa olla hyvinkin niin, että itse itsensä on jo leimannut ennenkuin toiset. Sitten kun joku sen tuo julki sen ikäänkuin hyväksyy omaksi 'leimakseen'. Kun ei ole jotakin kenties hyväksynyt itsessään, tai ei ymmärrä mitä se on, on helppo ottaa tuollainen 'merkki' itseensä.


 :smitten:    maarita         :smitten:

Niinpä.  :coolsmiley:

Mielestani leiman voi vain itse irroittaa, mutta se voi vieda aikaa  :idiot2:

Omalla kohdallani ajattelen niin,että ne jotka eivät minua oikeasti tunne,ovat niitä leimoja antaneet.
Monesti sen perusteella,mitä lähisukulaiseni on tehnyt.

Aina niitä ei jaksa,tai edes halua alkaa irroittamaan,jos on jo muutenkin ollut vaikeaa.Ja aika tekee tehtävänsä.Leimat lähtevät itsestään,kun todellista aihetta ei löydykkään.

Leimojakin on monenlaisia ja kai meistä jokainen arvioi ihmisiä jollain asteikoilla.Koulutus,käytös,vaatetus,jne.

Toivon,etten itse enää syyllistyisi leimaamiseen näin pinnallisten asioitten perusteella,tai ihmistä todella tuntematta.
Enkä,kuten jo sanoin,ota niitä enää itseeni.Kaikille emme voi koskaan olla mieliksi. :angel:

Niin Sandra, itsehan lyot ne oikeat leimat, muiden antamat leimat ovat ulkopuolisia-sina maaraat oman elaman rytmin-teeskentely lyo vaarat leimat ja mika leima on paattamassa-loppujen lopuksi=vain sina itse!

Niinpä! :)
Muuta olen niin paljon nykyisin itsekseni,tai"omieni"parissa,että taitaa tuo Susu-kissani olla ainoa leiman antaja.Sen mukaan,miten hyvin vanhaa rouvaa palvelen. ;D :smitten:

    :knuppel2:

           Vaatimattomuus, !!  :coolsmiley:  Mitä se on??

         ITSENSÄ pettämistä. JOS kerran on tietoinen ITSESTÄÄN,

           Ei tarvitse esittää niin etu- kuin takarivinkään

               " taavia ".

                              :2funny:

Vaatimattomuus tulee ehkä luonnollisena seurauksena nöyryydestä, kun ei ole enää tarvetta korostaa itseään / egoaan. Vaatimaton voi rauhassa katsella vierestä kun toiset pullistelee tyyliin, "minulla onkin näin iso hauis".

Ujoudesta kuulin joskus sanottavan että se on suuruudenhulluutta. Tarkemmin kun ajattelee, niin ujo ihminenhän pelkää epäonnistumista ja haluaa olla täydellinen muiden silmissä. Ujoudesta voi päästä kun huomaa että kaikki tekevät virheitä eikä maailma kaadukaan siihen.

    :smiley6600:  Sitähän minä just tarkoitin.   :coolsmiley:


                          :angel:

Kuulostaa tutulta. Olen huomannut, että olen liian kiltti välillä. Sitten saapi tuollaisen leiman ottaansa, että kyllä se kuuntelee ja auttaa ja on aina iloinen. Ja auta armias kun se "kiltteys" loppuu. Sen jälkeen kyllä nakellaan niskoja. Parasta on mulla ollut se kun osaa laittaa oikeat rajat, ja sitten mitä useampi älähtää näistä uusista rajoista, sitä oikeammalla tiellä olen itseni kanssa.

Kyllähän se sieltä lapsuudesta lähtee... Minäkin olen pienestä kyläkoulusta lähtöisin. Ennen koulua olin nauravainen ilopilleri ja aina suuna päänä esiintymässä ja juttelemassa vieraille. Sitten alkoi koulu. Olin tosi hyvä koulussa ja opettajat kehuivat minua paljon. Se olikin sitten yksi syy miksi minua alettiin kiusaamaan. Toinen oli se, että olin vähän pulska. Kolmas se, että olen outo ja erityisesti se että vanhempani ovat outoja! Nii-in... Pieni kylä... Jos jonkun vanhemmat eivät ole kiinnostuneet samoista asioista kuin toisten, niin näköjään lapsille sitten opetetaan että "tuon tytön vanhemmat ovat sitten outoja"... :idiot2:

Opettelin olemaan huomaamaton. Muistan ajatelleeni itsemurhaa ensimmäisiä kertoja kolmannella luokalla. Lopetin nauramisen kokonaan siihen, kun joku lapsi sanoi ivallisesti että nauran typerän kuuloisesti. Neljännellä luokalla aloin laihduttamaan ja siitä se lähti. Eli tanssin toisten pillien mukaan silloin, enkä uskaltanut olla oma itseni. En kertonut toisille mitä sain kokeista, jos tuli ysi tai kymppi, etteivät he voisi ajatella että ylpeilen. Menin suosista jonon viimeiseksi, oli sitten kyse jostain leikistä tai ruokajonosta - en halunnut tapella siitä kuka pääsee eka ja mihin.

Tuosta tilanteesta on ollut aikamoinen purkaminen tähän päivään asti. Se, mitä kovin monikaan ei usko, kun näin jälkeenpäin sanon on että en nauranut 8-13-vuotiaana missään muualla kuin kotona... Onneksi sain yläasteella heti uuden ystävän, joka opetti minut jälleen nauramaan. En kyllä oikein osaa vieläkään nauraa, jos lähelläni on yksikin ihminen, ketä jännitän. Tutussa seurassa onneksi osaan nauraa.  :)

Valonkantaja,

kun luin viestiäsi, olit alussa kuin suuri iloinen aurinko kaikkine säteineen ja sitten se himmeni. Muuri paksuni ympärillä sitä mukaan, kun ympäristö alkoi määrätä sitä mitä pitäisi olla.

Tämäkö on meidän elämämme koulua? Tulla testatuksi, kestääkö se valo tässä varjojen runsaudessa ja tässä tietyllä lailla henkisessä pimennossa. Kuinka monen pienen lapsen elämää olen seurannut, omienikin. Ja sama tapahtuu aina vain.

Vaikka tämä yksi murjotuksi tullut lapseni ihmetteli tässä eräs päivä, että 'jos jumala on asettanut ihmisen testiin tänne, niin miksi ihmeessä hän on nähnyt niin hirvittävän suuren vaivan kun on rakentanut näin ihmeellisen maailman missä se kaikki tapahtuu?'

Tästä hän löysi siis sen ulkoisen valomaailmankin. Mitä me ihmiset oikein teemme toisillemme!

Mutta...nythän Valonkantaja, olet saamassa takaisin voimaasi, valoasi, aurinkoasi, kaikkihan me siinäkin paistattelemme!  :smitten:

Täällähän on meidän hyvä ja turvallista nyt prosessoida tapahtuneita asioita.  ;)

Kiitos Metsis... :smitten:

Ja Sininen enkeli, tosiaan. Vaikka täälläkin monesti päädytään siihen, että menneet ovat menneitä, ei märehditä niitä (mikä on kyllä ihan hyväkin periaate) olen kuitenkin sitä mieltä, että jos on jotain sydämellä, sellaista mitä on märehtinyt pitkään, muttei ikinä jakanut sitä kenenkään kanssa, niin tottakai se pitää jakaa... Minua ainakin auttaa.

Usein tuntuu, että voisin itkeä nyt sen kaiken surun pois, mitä keräsin itseeni lapsena. Sen jälkeen voisin jatkaa matkaa. Tottakai lapsuus oli ihanaa aikaa, varsinkin kaikki leikit siskojen kanssa ja ne hetket jolloin isä oli kotona... Voi miten häntä jumaloin ja kiedoin pikkusormeni ympärille...  :) :) :)

Yhteys eläimiin ja luontoon minulla oli vahva ja luulen että sainkin voimia jatkaa juuri siitä, että vietin paljon aikaa itsekseni lähimetsissä.

Kiitos teille rakkaat ystävät. Kiitos siitä, että välitätte, ymmärrätte ja annatte minun myöntää heikkouteni! Se antaa minulle niin paljon voimia, että ette uskokaan. Ihan tässä liikuttuu. Voisinpa minäkin olla teille yhtä suureksi avuksi kuin te minulle.
 :'( :smitten: :smitten: :smitten:

Itse tunnen itseni joskus turhankin paljon vaatimattomaksi  ::) Olen ollut se antava puoli saamatta kiitosta, ainut kiitos on ollut itselle hyvämieli antamisen ilosta :smitten: ja nyt elämääni on astunut paljon kiitosta, niin menen ihan hämilleni ja nolostun ja tokasen'''No mitäs tosta  :) en osaa oikein suhtautua oikealla tavalla kiitoksen antajaan, vaikka se hyvälle tuntuukin :smitten: on vaikea olla kehuttu ja arvostettu ykskaks, kun aiemmin ollut tvallaan sylkykuppina :-\ mutta kiva huomata itsestä uusia piirteitä ja opetella luontevammaksi :)

Kyllähän sinä oletkin, enemmän kuin aavistatkaan.  :smitten:

Eikös tuolla tehdäkin sellainen "leima" jollekin, joka on itsensä tiedostanut, ettei voikaan sitä esiin päivätietoisuuteemmekaan näkyväksi tuoda, koska olisi ehkä suurenkin kateuden aihe?
Eli sillä juuri luomme sitä eriarvoisuutta, kun emme näe sen toisen teoilla sitä OMAA osaamisensakin tekoa eli kiellämmekö ITSELTÄMME silloin sen kaiken?
Koska toisethan ilmentävät kuitenkin AINA vain niitä meissä sisäisenä olevia ominaisuuksia, jotka ehkä vieläkin enemmän olisivat piilossa, ellemme niitä juuri nyt esiin hanki.

Sillä eikö olekaan tarkoituksemme olla niitä Valon alas maan päälle tuojia ja siten koko ihmiskunnan auttajia vain sen takia, kun egomme ei siihen kateudeltaan itse kykene?  ;) :)

Minä, rapunakin, otan ehkä liikaakin askelia sinne menneeseen.

Siksi en missään nimessä hyväksy sitä sanontaa, että 'menneitä ei saisi kaivella tai murehtia'. Siinä kuiskii ympäristön 'huono omatunto'. Kukaan sivullinen (omainen), jolla on jotain takkuista omalla tunnollaan ei tykkää, että menneitä kaivellaan.  :uglystupid2:

Miksi sitten koko läntinen psykiatrimme perustuu juuri menneitten kaivelemiseen? Heillekö se vain kuuluisi.

Mielestäni koko elämämme seisoo menneissä perustuksissa. Jos talon perustuksissa on vikaa, tehdään suuri remontti. Kyllä näin pitää ja saa olla ihmisilläkin.

Ehkä yksityisenäkin asiaa ajatellen, tulee vain se pelko, että miten niitä purkauksia kestää, mitä niistä seuraa, tai kuinka niitä läheinen kestää. Mutta voi kun se sitten helpottaa!

Yhdyn helpottunein mielin Kaarinan tulkintaan 'olla itse'. Miten voimme ilmentää tuota suurta ajatusta 'Minä olen', jos jättäydymme taakse sellaisine lahjoineen, joita emme toisten tunteiden vuoksi uskalla tuoda päivänvaloon.

Vaikka näin usein itsekin olen ajatellut. Ja ryhmätyössä hyvä ollakin varuillaan, kun tulee tukea toinen toistamme. Mutta yksityiselämässä yksityisenä ihmisenä kyllästyy olemaan hissukseen. Se on osaltaan myös suomalaista ja luterilaista maailmankatasomusta, ettei vain joku saa loistaa enemmän kuin toinen! Väriä ei saa olla eikä liikaa iloa!

Antaa palaa, olen sitten ajatellut. Jos siitä joku kärsii, se on hänen ongelmansa ja hänellä on oma oppinsa opittavana. Ja yhtä hyvin, se voi olla jonkun toisen innoittaja.

Onko siis ihmisellä lupa olla kokonaan kokonainen, ja mistä se lupa pitäisi kysyä? 

JES!  :smitten: Helpottuuko mieliemme elämä totaalisesti, kun sen ei tarvitse enää koskaan piilotella totuutta itsestään eli eiköhän alkaisi masennukset ja muutkin piilotetut tunteemme poistua, kun tehtäisiin tällaiset vapauden teot kaikille.  :)

Eli jokainen antaa vain luvan "kaverille" olla yhtä pätevä kuin on se itse, joka se kaverikin on, sillä kyllä se Luojamme on auttanut jo nyt jokaiselle sellaiselle Valon tuojalle samat avut kuin sillä itselläänkin on. Vaan yhdessä kun otamme ne illan meditaatiossa esille niin sen jälkeen kellekään ei jää aihetta olla "vaatimaton".  ;) :smitten:

Valonkantaja.. se osoittaa suurta voimaa, että uskaltaa näyttää heikkoutensa..  ;).. kiitos, että säteilet tuota voimaa ihan kaikille täällä astrossa!  ;)  :)

 :smitten:  :smitten:  :smitten:

Minäkin olen vaatimaton, ja hyvin henkinen, ehkä jopa spirituaalinen!
Kerran autoin vanhan naisen kadun yli, ja ihan itki kiitollisuudesta nöyryyteni edessä  :'(
Olen vain luonnostaan näin henkinen ja vaatimaton, että muut ihan mykistyvät.

En silti halua korostaa itseäni, vaan auttaa maailmaa  :smitten: