Astro Foorumi

Laitan tämän aiheen Yleistä-osioon, koska kiusaus-teema liikehtii yleisemmällä tasolla kuin arvaammekaan
- sallinette minun yleistää...  ;)


Jokainen sen joskus kokee, nimittäin kiusatuksi tulemisen  :'(
taikka kohtelun, jonka itse mieltää kiusaamiseksi,
vaikkei kiusaaja itse sitä siksi tarkoittanutkaan.  ???

Entä kiusaaja sitten - onko meissä jokaisessa kiusaajaa
- kiusausta kiusaamiseen?

 :coolsmiley:

Esimerkkinä koulumaailma:

Onko siellä vain kaksipuolisesti niitä, jotka joko kiusoittelevat tai joita kiusoitellaan - muiden jäädessä neutraaleiksi?

Oma kokemukseni vastaa "EI" ja perustelut ovat tässä:

Luokkahuoneessa vallitsee, siinä viriää vuorovaikutukseen perustuva aura taikka tunnelma:
se, mitä oppilaat opettajineen yhdessä meinaavatten.

Joukolla kiusaamisen "henki" voi teettää kiusatuksi tulemista
...yhtälailla kuin...
joukolla kiusatuksi tulemisen "henki" voi provosoida eli yllyttää
kiusaaja-herhiläisiä ilmoittautumaan tosi toimiin.

Siinä sitten osa ryhmästä näyttää valikoituvan
niiksi, jotka kiusaavat ja niiksi, joita kiusoitellaan.

 :knuppel2: :police:  :-[

Entä muut - se ryhmä "Rämä",
joka sallii kiusaamisen,
joka siihen puuttuu
ja joka kollektiiviselta ilkikurimukselta katkaisee siivet?  :)

- Toivottavasti.  :-\

Niin, mikä sitten on ryhmän kokonaisvastuu tilanteen kehkeytymisestä valitsemallaan tavoin eteenpäin?

Mikä on sinun kokonaisvastuusi - kuinka rajaat itsesi:
vaikuttavuutesi/vaikutettavuutesi
kiusaustilanteissa?

 :-X 8) :idiot2:

Ja onko sivullisia; onko niitä, joiden kontolle ei mikään kuulukaan;
onko ketään, joka objektiivisesti tarkasteltuna olisi ulkopuolinen
ollessaan tilanteessa läsnä ajatuksineen, tunteineen ja tahtoineen?

Ollen läsnä elämässä - uutta luoden!


 :( :angel: :tickedoff: ...  :aurinko:  ...   :-*  :angel: :smitten:

Itse olen koulukiusattu ja myöhemmin kiusaaja  :-X sitä omaa pahaoloaan purki sen heikompiin vaikka itse tiesi miltä oli tulla kiusatuksi, niin silloin sitä ei ajatellut halus vaan kostaa  :idiot2: Nyt työskentelen lasten parissa ja olen tosi tarkka kiusaamisen kanssa ja puutun heti haukkumiseen ja kiusaamiseen, otan ns. taistelijat erikseen ja keskustellaan asiat halki ja pyydetään anteeksi, mutta en ole sellaista syrjääntymistä nähnyt lapsissa, koska jos joku on ollut erakkona muualla, niin aina mennyt juttelemaan ja huumorilla saanut lapsen leikkiin mukaan ja kohta se meneekin muiden seassa täysillä  :D

Pari ekaa vuotta ala-asteella oli kurjaa, joten koulun vaihataminen oli paikallaan. Siellä mä olinkin aika suosittu, mulla oli nääs uudessa koulussa paljon ystäviä, eikä kukaan kiusannut. Sitten muutin eteläsuomeen, taas uusi koulu, mutta eipä kukaan kiusannut. Yäasteelle kun pääsin, niin se oli yhtä helvettiä kaikki 3 vuotta. Itse en ole koskaan altistunut koulukiusaajaksi. Syy siihen miksi kiusattiin oli se kun olin, niin pieni ja hento.
Mulle jäi niin karsee trauma yläasteesta, että en ole mennyt edes luokkakokouksiinkaan. >:(

Parasta ystävääni kiusattiin koko kouluajan aikana. Minua ei ole koskaan kiusattu, ei edes silloin kun olin ainoa joka viitsi näyttää sen että olen hänen ystävänsä. Silloin häntä ei viitsitty kiusaa (tämä oli vielä ala-astetta). Yläasteelle siirryttäessä aloin huomata pientä kiusaamista ja kun hermoni oli riekaleina, menin tietenkin tappelupukarina näyttämään miten sitä nyrkkiä heilutetaan niille kiusaajille eikä ne sen jälkeen viitsineet tehdä mitään. Sitten alkoi lintsausputkeni ja tietenkin ystävääni alettiin heti kiusaamaan ja aluksi en tiennyt koska ystäväni ei uskaltanut kertoa minulle, ne kiusaajat esittivät minun ystävääni jotta ne eivät saisi nyrkkiä naamaan mut kyllähän ne sitten sai. Kiusaus loppui koulussa mut vapaa-aikana ei...ja minä jouduin ongelmiin puolustamisesta.
Olen aina suojellut ja ollut sellaisten ystävä ketkä eivät ole niin heikkoja että sortuvat kiusaamaan sellaisia jotka eivät uskalla sanoa takaisin mitään.. Olin suosittu ehkä sen takia että uskalsin pitää puoleni.

Nykyään on naurettavaa se, miten koulussa suhtaudutaan siihen kiusaamiseen. Opettajat luulevat kiusaamisen loppuvan jos pidetään sellanen tunnin saarna kiusaamisesta... Niin se ei lopu. Kyllä kiusaajat tietävät kiusaamisesta, mutta eivät suvaitsevaisuudesta.

Kiusaaminen on jättänyt pahat arvet ystävälleni... mut minä menen luokkakokoukseen ja kostan niille idiooteille jotenkin...  :knuppel2:

Ja mun nimimerkki ei sitten johdu mistään kiusauksesta, vaan kun mä olen pieni hevari oikeesti. ;)

Voi jeesus, kyllä tuon varmaan kaikki tietää. ;D

Mutta jollekin sama kiusoittelu on kiusaamista.. eihän kaikilla ole sama huumorintajukaan  ;)

 :smitten:  :smitten:  :smitten:

Kyllä minä aina olen omaksunut ton että kiusoittelu on hieman flirttiä, jos vaikka miehelle... ;) Kiusaaminen on jo toinen juttu. :(

Minua on kiusattu koulussa, mutta kun pistin vastaan niin kyllä se loppui. Kiusaaminen on kamalaa ja voi tehdä pahaa jälkeä. Siihen tulisi enemmän puuttua  :tickedoff:

Minä ja mieheni olemme saaneet todella paljon turskaa
sisään siitä, että avoimesti näytämme suhteemme
ja miten paljon rakastamme toisiamme.

Kun nyt kihlauksemme tuli yleiseen tietoon eräässä
ympyrässä, jossa olemme vaikuttaneet näkyvästi,
niin ihmiset mustamaalaavat meitä valehtelijoiksi
ja sanovat koko kihlauksen olevan vain jokin mainostemppu,
millä kiusata ja härnätä muita.

Emme voi ymmärtää, miksi joitain ihmisiä
ärsyttää kahden ihmisen keskinäinen rakkaus,
ylipäätään kahden ihmisen valinta toisistaan? :idiot2:

Meidän kihlauksesta on kirjoiteltu eräälle
ei suomalaiselle nettisaitille,
kuinka törkeä temppu se oli, kuinka se on valetta
ja jokin mainostemppu + että siellä
törkeitä henkilökohtaisia loukkauksia
ja suoranaisia valheita.

Tälläinen käytös ihmetyttää, kun asialla ovat
aikuiset ihmiset. :idiot2:

Eniten ihmetyttää se, miksi ne ylipäätään
reagoi niin kovin voimakkaasti
ja miten niillä riittää energiaa koko touhuun? :uglystupid2:
Muutamien henkilöiden kohdalla
tulee väkisinkin mieleen, kuinka monta tuntia
päivästä toiseen he joutuvat käyttämään
meidän suhteemme ruotimiseen. ;D

Olemme molemmat saaneet rumia viestejä
joiltain ihmisiltä. ;D :2funny:

Olemme miettineet mieheni kanssa,
miksi meidän täytyy tämä kokea. :idiot2:
Me emme ole tehneet tai sanoneet mitään pahaa kenellekään.

Mietimme sitäkin, että onko kahden ihmisen
välinen rakkaus niin harvinaista,
että jos sitä näkyy joilla kuilla, niin
se loukkaa jo sinällänsä muita,
jotka tuntevat osattomuutta siitä? :idiot2:

Muilla vastaavia kokemuksia ihmisten reagoinnista
parisuhteeseen?

Ah, peruskoulu. Muutimme kaupungista maalle kun menin neljännelle luokalle ja seuraavat viisi vuotta olinkin leimaantunut erilaiseksi. Aluksi siis siksi että olin kaupungista ja vanhempani olivat yrittäjiä eivätkä maanviljelijöitä kuten kaikkien muiden isät ja äidit,

myöhemmin siksi etten ollut perinteisessä mielessä tyttö joka on huolellinen, osaa käsitöitä tai maataloustöitä. Halusin vain samoilla yksin metsissä ja miettiä omiani, lueskella ja olla omissa oloissani. Tilannetta ei auttanut se, että toinen ope oli oikein vakavanhoillinen kansankynttilä ja toinen päästään pahasti häiriintynyt ts. oli väkivaltainen oppilaita kohtaan.

Ylä-asteella siksi että näytin erilaiselta..Voi niitä nimityksiä pomminpurkajasta ja huorittelusta lähtien. Opettajatkin ottivat minut syntipukikseen, minulta tultiin aina ensimmäisenä kysymään asian laitaa, jos jotain oli hajotettu. Mitään muuta väärää en siinä vaiheessa ollut tehnyt kuin näyttänyt hieman oudolta. Opo jopa soitti vanhemmilleni että katson häntä pahasti, vaikka minkäs sitä perusilmeelleen voi..Nekin aineet joihin minulla oli riittävästi päätä, olivat numeroiltaan kehnoja ihan vain pärstäkerroinsyistä.
(Lukiossa kaupungissa nuo numerot nimittäin nousivat, vaikka meitä peloteltiin ylä-asteella että kaikki numerot tulevat laskemaan)
Minulla oli vain yksi ystävä noina kolmena vuotena ylä-asteella, muut oppilaat joko dissasivat, v***uilivat tai olivat odottamassa vuoroaan päästä koulun hovin kiusaamaksi.

Muistan ysiluokan kevätjuhlan, kuinka opettajat halailivat liikuttuneina lellikkejään ja alkoivat lähestyä sitten minua sillä ylimairealla naamalla varustettuna. Käsi ojentui ja katsoin sitä liioitellun inhoten kuin spitaalisen irtoraajaa. Häivyin takavasemmalle..
Sitten saapui koulun hovi niiskuttaen jättääkseen hyvästit ja totesin heille mahd. hyisellä äänellä että säästäkääpä nuo krokotiilinkyynelet jollekulle toiselle.  Minimaalista tyydytystä sain heidän loukkaantuneista ilmeistään joita kesti sen kolme minuuttia, toisin kuin itselläni oli kestänyt ne kolme vuotta.. :buck2:

Onpa ikävä juttu Asterix... :P Ihmiset ovat kateellisia... :idiot2: :idiot2:

Minua kiusattiin koko ala-asteen ja yläasteen ajan. Olen aina tiedostanut vetäväni magneetin tavoin käytöshäiriöisiä ihmisiä puoleeni. Olen aina niellyt kaikki v*ttuilut ja ollut hiljaa niissä tilanteissa. Siksi minua on kai ollut niin kiva kiusata?

Kiusaaminen loppui kuin seinään, kun koin jonkun ihmerohkaistumisen ja lakkasin pelkäämästä ja jännittämästä. He eivät enää pystyneet satuttamaan minua sanoillaan...

Itse en ole kiusannut koulussa ikinä ketään. Mutta on pakko myöntää, että vanhinta siskoani kiusaan edelleenkin. Välimme ovat oudot, en koe häntä perheenjäseneksi. Käyttäydyn häntä kohtaan tosi lapsellisesti ja typerästi. Tiedän, miten häntä pystyy loukkamaan. Osaan olla todella ilkeä ja saada hänet itkemään.

Eikä tähän ole mitään järkevää syytä. Mutta ette usko, miten vaikeaa on yrittää saada välit kuntoon. Miksi en pysty näyttämään hänelle että rakastan ja kunnioitan häntä? :-[ Miksi olemme niin erilaisia?

Ehkä sä alitajuisesti häpeät sanoa hänelle, että rakastat ja kunnoitat häntä, joten sä käyttäydyt sitten ihan oikeita tunteitasi vastaan.

on...ja tuosta valitettavasti on kyse. jotkut ei osaa erottaa itseään toisista...toisten elämä on tavallaan osa niitä itseään, johon he kokevat oikeuden tulla vaatimaan, että muiden elämä, heidän itsensä jatkeena, noudattelisi heidän omia sisäisä lainalaisuuksiaan. ::)

Valonkantaja, mulle jäi mieleen että sanoit jossain että siskosi on kauris. En halua harrastaa astro leimaamista, mutta olen seurannut kaksoset ja kauris sisarusten elinikäistä tappelua...äitini ja kummi-tätini...joten mun piti seurata sitä läheltä.

ei sillä ettei heillä olisi jotain hyviäkin tunteita toisiinsa, mutta suhde on oudon raastava. Ja sitten täällä on ennenkin keskusteltu tästä merkkiyhdistelmästä. En sillä että se auttaisi asiaa, mutta musta tuntuu että se on joku astrologinen lainalaisuus, että näille merkeille helposti, ei tosin välttämättä, muodostuu vaikeahko suhde.

ei ollut tarkoitus selittää koko maailmaa omilla sukulaisillani kuitenkaan. ::)

Lemniskata, olipa elävästi kuvailtu...voit kunnioittaa itseäsi kun olet kestänyt tuon kaiken...

kiusaaminen on monesti täysin järjetöntä...tuntuu, että se on vaan kaava, joka toteutuu, ja siihen valitaan aina joku siihen kiusatun osaan.

suuri osa ihmisistä joista olen eniten pitänyt ja joita olen ihaillut, ovat olleet aikanaan koulukiusattuja. Itsekin koin sitä ylä-asteella. Mietittiin erään kaverin kanssa, että itseasiassa se onkin merkki siitä, että meissä onkin jotain erityistä, koska ollaan tultu huomatuksi :D Kääntää asian positiiviseksi, itserakkaus parantaa.

tiedän entisiä kiusattuja, jotka on päässeet tosi pitkälle omien lahjojensa ja omantien kulkemisensa vuoksi, kunhan vapautuivat latistavasta kouluympäristöstä.

kiusatut-rohkeat valioyksilöt ;D hähähä...kukaan ei voi enää estää mua ottamasta tälläistä näkökulmaa asiaan jos haluan...ei opettajat, eikä mikään "teini-hovi". ;)

Tuo taitaa kyllä olla totta, jos sinut oikein ymmärsin...  ::) Itseäni kiusattiin ala-asteen kolmannelta luokalta aina ylä-asteen alkamiseen asti. Ja kun siirryin vielä luokkalaisteni kanssa samalle ylä-asteelle, niin kyllä se minusta huokuva kiusatuksi tulemisen "henki" sielläkin vielä joissain tilanteissa ja tasolla oli läsnä, vaikka varsinainen kiusaus, järjestelmällinen ja jokapäivänen loppuikin. Thank God!  :buck2:

Niin, siis kyllähän minussa oli sitä kiusatuksi tulemisen "henkeä", tietynlaista erilaisuutta.  ::) Kun olin vielä punapää, sellainen ylikiltti, ujo ja herkkä. En siis edes pistänyt niille "jätkille" kampoihin.  :knuppel2: Jostain syystä vain alistuin ja yritin olla välittämättä...  :-\

Mutta sitten jollain tasolla näin samalla myös, tajusin ja tiedostin jo tuolloin kaiken tarkoituksen, että tämän kokemuksen olin valinnut. ??? Koin myös saavani jo tuolloin apua ja lohtua "näkymättömiltä auttajiltamme".  :angel:

Ja samalla kun herkkyys oli ja on vahvuuteni, niin sitkeänä sissinä härkämäiseenkin tapaani, hammasta purren, astelin aina kouluun päivääkään lintsaamatta. Ajattelin, että hitsi vieköön nehän eivät minua kuitenkaan lannista, vaikka kuinka yrittävät.  :knuppel2: Tiesin vain, että tämä oli kestettävä, ja  että kestäisinkin kaiken, tullen vain entistä vahvemmaksi jne.

Kuitenkin, tuollaisen kestäminen on monelle pienelle ihmiselle "liikaa" (näkeehän sen otsikoistakin). Ja "salaa" toivoin itsekin, että joku aikuinen olisi minut "pelastanut" tuosta. Opettajat eivät puuttuneet. Eivätkä vanhempani, koska vaikenin kaikesta. Kun kerran yrittäessäni kertoa, koin ettei minua otettu todesta.  :'(

Erilaisuuden hyväksymistä ja suvaitsevaisuutta pitäisi toden totta jokaisessa koulussa opettaa... Vaikka kodistahan se pitäisi lähteä.

Olen vieläkin välillä ihmetellyt, että miksi juuri luokkani pojat (eivät ihan kaikki) kiusasivat minua. Näkivätkö he minussa jonkinlaisen uhan omalle tulevalle miehisyydelleen ja vallalleen vai mitä? Että tuo neiti on latistettava ennenkuin, ettei se vaan kasva "jumalattareksi"...  :coolsmiley: No juu, leikkiä...  ;D Mutta oikeasti, tuota seikkaa olen kuitenkin pohtinut, että miksi... Jos jonkun heistä vielä kohtaan, taidan kysyäkin.

Jokatapauksessa tuolloin koin itseni täysin rumaksi, tyhmäksi ja kelvottomaksi ja ajattelin ettei kukaan poika voisi minusta tykätä, eikä koskaan tulla tykkäämäänkään. Aikuiseksi vartuttuani tuo käsitys kyllä muuttui täysin.  :D Aluksi olin kyllä hyvin arka ja varauksellinen (olen sitä joskus vieläkin) miesten seurassa.

Jälkensä tuo koulukiusaus jätti, mutta todellakin selvisin siitä voittajana ja entistä ehompana. Olen muutenkin antanut heille anteeksi.  :smitten:

En ole koskaan ollut suoranaisesti koulukiusattu, mutta olen kyllä siitäkin saanut 'makua'. Ala-asteen viimeisillä luokilla oli joku kummallinen ilmiö, että joukko muita, otti vuorotellen jonkun hampaisiinsa ja minäkin olin kerran kohteena. Se loppui kuitenkin siihen, sillä minussa on jonkin kumma itsesuojeluvaisto, enkä siedä, että minut joku jyrää. Vielä nykyäänkin voin huomata, että jopa ehkä välillä ylireagoin johonkin uhalta tuntuvaan ja silloin minusta todella löytyy energiaa vaikka mihin. Samoin on myös, jos koen, että jotain toista kohdellaan väärin.
Olen tietysti kohdannut sellaista, että minua ei ole huolittu joukkoon tai johonkin 'teinien eliittiin', onhan sekin tavallaan kiusaamista.
Yläasteellä kerran jouduin paikallisen koviksen kohteeksi ja hän repi uuden puseroni kahtia ja lätki päin kasvojani. :D Nyttemin tuo samainen ihminen on julkkis ja aina kun näen hänen kasvonsa tvssä, tulee tuo tapaus mieleen.  :tickedoff:
Tuon tapaista kateutta olen myös kohdannut, josta Asterix kirjoitti ja se on tullut hyvin läheiseltä ihmiseltä. Olen saanut kohdata elämässäni hienoja ihmisiä, suhteita ja liittoja ja tämän hyvin läheisenkin ihmisen mielestä, minä en olisi niitä ansainnut, koska en ole ollut hyvä ihminen kuten hän. Hänen mielestään jopa aviomieheni olisi aikanaan kuulunut hänelle, jos maailmassa toimisi oikeus.  :o

Tuo on niin totta!  :smitten: Amen! :D

Justiinsa näin, kuten sen Asterix ja sign? näki!  ;)  ::) :smitten:

Minä nuorempana oli hyvin ujo, joten oli joillakin helppoa kiusata mua yläasteella. Ihme juttu kuitenkin, että ylemmän luokan likat eivät kiusanneet mua, vaan olin monesti heidän luona juttelemassa. Sitten kun he lähtivät pois, niin alkoi oikeen kunnon kiusat. Lintsasin joskus koulusta, kun en vaan viittinyt mennä kiusattavaksi.

Nykyään olen niin vahvaluontonen, että muahan ei, niin vaan typerästi kiusata, ei henkisesti eikä fyysisesti. :knuppel2:

Poikamme kokeili vuoden verran olla "kiusattu". ;)
Kiusaaminen loppui ,kun pyysimme kaikki kotiimme . Jengin vetäjä tuli äitinsä kanssa ;) :smitten:

Minulle tapahtui vastaavaa aikuisena, muttei poikien taholta, vaan aikuisten naisten. Huomasin että nainen voi todella olla naiselle susi, enkä vieläkään täysin ymmärrä mitä minussa voisi olla kadehdittavaa. Henkinen suuruuteni? Tuo Jumalatar-pointti oli aika hyvä.  ;) ;D :smitten:

Ehkä se sellainen hiljainen voima on muille yksi niitä pelottavimpia asioita. Se tavallaan pakottaa jotkut pullistelemaan omilla voimillaan, esittämään että minäpäs olen vahvempi..?

sing? itseasiassa tämä siskoni kenen kanssa tappelen, on au kaksonen myös, nousuvaaka ja kuu härässä. Hänessä on muutenkin paljon vaakaa ja härkää, joita minussa taas ei ole alkuunkaan. Hän on ärsyttävän utelias, yliherkkä, naiivi... Hänessä on ehkä perheessämme kaikkein eniten sellaisia ulospäinsuuntautuneita, diplomaattisia ja ystävällisiä merkkejä. Hän on ainoa meistä, joka ei ole kiinnostunut henkimaailman asioista. Hän on myös erittäin konservatiivinen ja matemaattinen ja järkevä. Minä taas olen vapaamielinen, taiteellinen ja vähemmän järkevä.

Jos alan puhumaan hänelle jostain mitä hän ei usko, hän suhtautuu nihkeästi, mutta ei sano vastaan eikä perustele omia kantojaan. Sitten hän loukkaantuukin ennen kuin edes sanon mitään. Siitähän minä innostun ja sanon ettei pidä olla tuollainen herkkä lässy. Äh... Anteeksi, olen tosi epäkypsä... :-\ :-\

ja nyt kun kerran aloin setvimään näitä sisarussuhteita (ja te varmaan kaikki olette hyvin kiinnostuneita :D ;) :buck2:) niin kerronpa minun ja kauris-siskoni suhteesta.

Hänellä on kuu kaksosissa ja minulla kuu kauriissa, hän on nousuleijona, minä nousujouskari. Hänen kartallaan on hyvin paljon vesimiestä ja kaurista, minulla taas kaksosta ja kaurista jonkin verran. Olemme jollakin tapaa hyvin samanlaisia. Suorapuheisia ja viileitä. Vaikka aikoinaan riitelimme hyvinkin paljon ja hän usein sai minut itkemään, nykyään emme juurikaan riitele. Emme oikeastaan ikinä kehu toisiamme tai ole muutenkaan kivoja, mutta viihdymme toistemme kanssa ja meillä on samat intressit. Meillä on kummallakin omituinen ja aika musta ja kyyninen huumorintaju ja usein saamme parhaat naurut yhdessä siitä, kuinka me vain lihomme ja elämä on surkeeta. Voi meitä kovan onnen lapsia... Hän on hyvä sisko, vaikka v*ttuileekin joka asiasta ja minä olen hänen mielestään aina ja ikuisesti tyhmä ja laiska... ;D ;D Vaikka me emme ikinä näytä toisillemme että tykkäämme toisistamme, niin sen vain tietää ja me kivikasvot emme ala nössöilemään ja sanomaan sellaista ääneen... Halata voimme kerran viidessä vuodessa jossakin sukulaisten hautajaisissa ja sekin on jo melkein liikaa! ;)

Minulta vei vuosikymmeniä antaa anteeksi heille, jotka kiusasivat minua koulussa. Piti havahtua ja tajuta, että olen tarvinnut kokea tämän - ilman sitä en olisi tällainen kuin olen. Ja ehkä kysymys on siitäkin, miten pitää pintansa. Enkä lyönyt takaisin, koska minusta lyöminen on väärin.

Lopputentti asiaan oli kun tytär joutui kiusaamisen kohteeksi, ja vaadin, että asia käsitellään ja oppimisrauha saavutetaan. Hänen ei tarvitse heittää sairaalakeikkaa, ennenkuin opettajat ottavat asian tosissaan.

Sitten ääneni ihan tärisi, kun kävimme asiaa läpi oppilaat-vanhemmat-opettaja-rehtori tiimissä. Vaan kun viikko tapahtumista oli kulunut ja tyttäreni sanoi tyynesti, 'että omaa pahaa oloaanhan se xxx minuun purki, meillä menee nyt ihan hyvin' - silloin kuulin ison kirjan lehden kääntyvän myös minunkin elämässäni.  :)

Tyttäreni eivät ole vielä koululaisia (5v. ja 1v.) mutta esikoisella on jo eskariin lähtö ensi syksynä...  ??? Olen kyllä varmasti tuon kiusaamisen suhteen hyvin kuulostelevana ja tarkkailevana. Yritän kuitenkin välttää ylireagoimista ja liiallista "varpaillaan" oloa. Että en heti ole yleisenä syyttäjän jos joku joskus vähänkin jotain pahaa sattuu tyttärilleni sanomaan tms. Sitähän tapahtuu väistämättä jossain vaiheessa "elämänkoulua".

Silti olen varmasti heti ja kärkkäästi, sekä lapseni todesta ottaen puuttumassa kiusaukseen, jos sellaista ilmenee.  :knuppel2: Toivottavasti ei ja neitimme saisivat käydä rauhassa ja hyvillä mielin koulutaipaleensa.  :angel:

Taisit tuoda esiin oikeanlaisen esikuvan siitäkin, että mitenkä nämä ns. idigot auttavat niitä vanhempiaan kasvamaan aikuiseksi eli olemalla heillekin vain se peili!  ;) :smitten:
Kiitän tästä loistavasta esikuvastasi ja siitä, että toit sen tänne näkyväksi. Sillä se auttaa nytkin vielä monia vain siten, että lukevat sen teot tapahtuneeksi siten kuin teit sen itsekin eli kohtaamalla pelkosi olla se aikuinen eikä enää se lapsi, joka on egomme "uhri".  ;) :)

Tuo on totta.Tämä koulukiusaamis keskustelu polkee paikallaan!Samoja kliseitä vuodesta toiseen.
Naureskelin tuolle iltalehden "älä kiusaa"kampanjalle.Ihan hyvällä asialla lehti on mutta ei millään rannekkeella saada koulukiusaamista kuriin...ikävä kyllä...

 ::)

Ehkäpä kiusaamista ei pelkällä vastustelulla saadakaan kuriin
vaan suuntaamalla huomiota toisaallekin:

Ovatko vanhemmat joltain osin luovuttaneet kasvatusvastuunsa
opetusviranomaisille?

Jolloin niiden kasvatustietoisimpienkin vanhempien ottaessa kokonaisvastuuta koulurauhasta
sitä on omiaan nakertamaan se,
että osalla vanhemmista on meneillään
vanhemmuutensa haltuuottamattomuuden
syvenevä kierre.

Jonka holtittomuuden kerrannaisvaikutukset
tosiaankin syövät energiaa muiden perheiden uurastukselta
koulujärjestyksen tukemiseksi.

Miten on?

 :(

Keneltä pyytelet anteeksi?   ;)

Keneltä pyysin anteeksi? Maailmankaikkeudelta, itseltäni, perheeltäni, siskoltani... Nyt on aika tajuta, että hän on erilainen kuin minä ja voin silti hyväksyä ja suvaita hänet. Miksi minä häntä rakastan? Hänessä on paljon hienoja ominaisuuksia, joita minussa ei ole. Ehkä olen kadehtinut häntä siitä, että hän ei ole ikinä juonut, polttanut, harrastanut irtosuhteita, lintsannut, tehnyt mitään typerää kapinoidakseen. Ehkä olen vain pelännyt sitä, että hän ei rakastaisi minua, jos kertoisin hänelle elämästäni. Hän ei tiedä minusta mitään, koska olen pystynyt salaamaan kaikki sekoiluni.

Ei menneillä ole mitään väliä, ei sillä mitä olen joskus tehnyt. Vain sillä mikä olen nyt. Luulisin.

No nyt voit antaa itsellesi anteeksi, sillä maailmankaikkeuskin on antanut jo anteeksi.  :smitten:

(Lyhensin vähän kirjoitustasi!  ;) )

Olisipa hienoa katsella "näkymättömissä", kuinka siskosi oikeasti
suhtautuisikaan siihen, että kertoisit hänelle,
kuinka sentään... olet selviytynyt  :-*
kaiken tuonkin läpi
tämän päivään asti.

Itse olen kiitollinen veljestäni,
joka näytti minulle nekin puolet elämästä,
joita arastelin ja väheksyin
sekä joita... en olisi uskonut hänellekään mahdollisiksi saavuttaa.  :'(

Minä ainakin nostan Sinulle, valonkantaja, hattua!  :smitten: (lensi jo...)

Mika-Matti... Et tiedäkään mitä tuo kirjoituksesi teki minulle. Soitin siskolleni äsken ja ennen kun hän sanoi mitään, pyysin anteeksi että olen kohdellut häntä epäreilusti ja ollut ilkeä pikkusisko! Ja hän vastas että on kuvitellut sen johtuva siitä, että hän murrosikäsenä ollessaan purki pahaa oloaan hakkaamalla minua! Voi että me naurettiin, koska mä en edes muistanut että hän on hakannut mua! Tai no nyt muistin ja olihan se aika kauheeta, mut silti naurattaa ihan sikana... :2funny: :2funny: :D ;D Nyt on kaikki hyvin.  :)

en nyt lukenut koko ketjua mutta mutta... tarhaikäisenä olin oikeastaan kaikkien kaveri ja lohdutin heti, jos jotakuta kiusattiin ja menin puolustamaan aina "viimeiseen mieheen" :)
 eka luokalla tuli ongelmia kahden tytön kanssa, mutta ei mitenkään vakavaa, koska osasin ,ja osaan vieläkin, puolustaa itseäni ja muita tarpeen tullen.
 Itse en ole ollut mitenkään erityinen koulukiusaaja, mutta ala-asteelta muistan kuinka koko luokka sai erään pojan itkemään. Se hävetti minua silloin erittäin paljon, koska itkettäminen ei ollut tarkoitus. Itse pyysin heti ensimmäisenä anteeksi häneltä.
 Nykyään jo lukiovaiheessa minua, eikä samassa koulussa olevia ole kiusattu, mutta eräässä pienessä paikkakunnassa ystävääni kiusataan, ja se tuntuu minusta todella pahalta. Aina puolustan häntä kun vain voin.     
 Miten lapsellisia kiusaajat ovatkaan, varsinkin jos he eivät ota opikseen. Kunnioitan niitä entisiä kiusaajia, jotka ovat ymmärtäneet ongelmansa ja toivottavasti kykenevät pyytämään vielä anteeksi entisiltä kohteiltaan.