Astro Foorumi

Huomionkipeys!

Tähänkin tautiin tarvitaan vaihtoehtohoitoja vai löytääkö joku pillereitä? Huom! Jätetään ne päätä pyörittävät naukkailuaineet tästä topicista pois. Se on liian tuttua ja surullista.

Pyritään löytämään jotakin muuta.

Katsokaapa kuinka esim. kissa osaa sen tehdä voimallisesti menettämättä tahdikkuuttaan ja ylpeyttään. Miten sinä sen teet?

Hauska keino saada huomiota on kirjoitella  :D provoja vaikkapa tänne astroon  :2funny:

Jos oireet eivät siitä helpotu, hakeudu hoitoon - homeopaatille  :)

Hmmm...? Mitä vikaa huomionkipeydessä on..? ::) :idiot2:

Minusta on ihanaa olla huomionkipeä.. ::) :P
Hassuttelen, vitsailen, teen jotain kreisiä, hassua, höpsöä,
radikaalia, tavallisuudesta poikkeavaa, teen/sanon jotain paradoksaalia, nolaan itseäni.. ::)

-lista on loputon. ::)

Itseironiani ilmeisesti toimii kiitettävästi
tai sitten en vain välitä, koska en koe, että
menettäisin kasvoni, vaikka sitten hiukan rupsuttelen seurassa. ::) :P :2funny:

Minusta on hauskaa hiukan leikkiä sellaisten ihmisten kanssa,
jotka tekevät johtopäätöksiä minustan pelkän
ulkoisen olemukseni mukaan ja teen/sanon jotain sellaista,
mikä on täysin yllättävää "minun näköiselle" naiselle.(http://i47.photobucket.com/albums/f178/Alextheangel/evil1.gif)

Minusta tietyt rajojen ja totuttujen sääntöjen rikkominen
on taitolaji ja oiva keino ohjata ihmisten huomiota. ;)

Mieheni nauttii myös huomiosta ja on varsin taitava saamaan sen. ;)
Hän on varsinainen tilannekoomikko ja hänen persoonansa on sellainen,
joka saa huomiota ilman hakuakin.

Kummaa kyllä, mutta molemmat meistä haluavat erakkoaikaa,
eli viettää välillä mörköpäiviä, jolloin työskentelemme kotona,
ikkunat ovat kiinni, näytämme aivan kauhealle emmekä halua
tavata ketään. :D ;D

Mitäs vikaa huomionkipeydessä?!  ;)

Vika on siinä, jos ei tee mitään saadakseen huomiota. Uskon, että jokainen tarvitsee huomiota. Siksihän meillä on aistit että huomaamme toiset ja meidät huomataan.

Synnytään, lapsen on pakko saada huomiota.
Koulussa se on opettajan velvollisuus.
Rippijuhlat ja kahvitukset. Koulun päätösjuhlat. Ylioppilasjuhlat.

Samperi jos ei muuten huomioida, niin pidetään isot häät. Tai erotaan!  :tickedoff:

Kuollaan. Varmasti joku huomaa!

Nämä jutut vedin tietyllä ironialla  ;D

En käynyt rippikoulua, koska en halunnut sitä lahjojen ja huomion takia kuten muut. En tanssinut vanhojen tansseissa, koska minua ällötti se prinsessaksi pänttäytyminen huomionkipeyden vuoksi. Järjestin hyvin pienet YO-juhlat, ihan vaan mummon mieliksi. Yleensäkin minulla on jokin asennevamma kaikkia traditioita vastaan, joissa joku/jotkut nostetaan jollekin korokkeelle valokeilaan jonkun ns. "saavutuksen" vuoksi... :idiot2:

En yleensäkään ole ikinä tykännyt huomiosta, ainakaan monelta ihmiseltä kerrallaan. Olen ehkä liian ujo sellaiseen.  :) Pienessä porukassa saatan lämmetä ja hassutella ihan vain saadakseni toiset nauramaan...

Kaikki kai me tarvitsemme huomiota toisilta ihmisiltä.

Siinähän ei mitään pahaa olekaan niin kauan kun ei tule kävelleeksi kenenkään yli. Siis, ettei hae huomiota jonkun toisen kustannuksella.

Joskus huomionkipeys taitaa myös olla siinä katsojassa. Miten hän toisen huomion hakemisen kokee.

Sitten on vielä näitä, jotka tekevät liian äkkinäisiä päätöksiä, joita sitten joutuvat selvittelemään. Kun eivät voi myöntää itse tehneensä mitään väärin. Ehkä he saavat prosessista kyseenalaista tyydytystä, vaikka eivät itse sitä tiedosta.

Itselleen nauraminen lienee harmittomin huomion haun keino.


 :smitten:    maarita           :smitten:

Olen jo kolmekymmentävuotta katsellut esim. naapurin isännän huomatuksiolemista: On ehtinyt pitää ainakin kuudet synttärit, istunut arvokkaana, ottanut vastaan onnentoivotukset ja lahjat. Nauttinut täysin sydämin keskipisteenä olemisesta. Jotenkin kaikki ymmärtävät sen. Viisi vuotta eteenpäin on aina saavutus, josta kannattaa puheita pitää.

Mutta olen valonkantajan kanssa samaa mieltä, että joskus nämä rituaalit menevät yli. Lakkiaisjuhlissa juhlitaan koulusuoritusta tai sitten ei. Aito pieni ihminen jää syrjään. Jotakin outoa ihmistä, jota itse ei tunnista, siinä pokkuroijaan.

Aboriginaalien joukossa ei ole synttäreitä. Siellä otetaan kukin vuorollaan keskipisteeksi juhlimalla jonkun toiminnan vuoksi. Joku on auttanut jotakin, joku on kerännyt jotain paljon, joku tehnyt löydön, joku keksinyt uuden runon tai laulun, joku uskaltanut saavuttaa jotain mihin ei ennen ole tohtinut. Illalla hän on keskipiste ja häntä juhlitaan.

Minusta se on kaunista.

Kaunista on - oikein hyvä idea!
Olenkin aina vierastanut juhlimista vaan jonkun pakollisen merkkipäivän takia.
Myös kannustaisi tuollainen juhlittaviin tekoihin.
Vaan ettei menisi se sitten suorittamisen ja kilpailun puolelle tarpeeksi huomionkipeillä - -

Mikähän tarve tai hätä tai miksi sitä nyt voisi ilmaista, on ihmisellä näyttää sitä huomion tarvetta? Jos siihen on olemassa ihan perustavanlaatuinen syy.

Tiedän lapsen, joka herättää jatkuvasti, väsyttävästi toisten huomion. Usein hänellä on puute jostakin. Jotakin hän pelkää. Hän jopa pystyy sen puutteen paremmin ilmaisemaan kuin aikuinen.

Aikuinen peittää sen puutteen joihinkin pinnallisiin juttuihin. Teekeilyyn, kovaan puhumiseen, tärkeilyyn. Ja se syvin tarve peitetään.

Nyt minulta katos se ajatus, jota aioin sanoa....auttakaa, nyt puhuin ihan vakavissani.  :-[

Huomionkipeys voi olla tarvetta saada tuntumaa tai todistelua omalle olemassaololleen.
Huomionkipeys lienee myös yhteyden kokemisen kaipuuta...

Suoranainen huomionhakuisuus... hmm... se on vähän 'hassua', jopa hellyyttävän koomista, joskus jopa surullista. Tapauksesta riippuen.

Itse keskityn ehkä enemmän siihen, miten itse voin jonkun huomioida ja yleensä oma huomionkipeys tulee täytettyä ihan itsestään, sitä vaatimatta ja erikseen hakematta. Se voi joskus yllättää ja juuri yllätykset ja spontaanisuushan on sitä kaikken antoisinta elämässä. (minulle) Eikä huomion saaminen ole aina jotain 'positiivista', se voi olla myös 'negatiivista' tai samaan hetkeen voi sisältyä molemmat puolet ja niin usein onkin, koska ihmiset ovat erilaisia.

En myöskään ole koskaan ollut kiinnostunut tai innostunut jostain järjestetyistä juhlista, koska tosiaan, siinä helposti juhlitaan sitä juhlaa enemmän kuin itse ihmistä, kuten joku tuolla jo kirjoittikin.
Tosin aikanaan minunkin piti prinsessa-häät saada...  :buck2:

Oikeastaan voisin sanoa, että ihminen tarvitsee eniten silloin huomioita, kun näyttäisi, että hän vähiten sitä 'ansaitsisi'. Tarkoitan nyt tuon 'juhlinnan' vastapuolta... ihan arjessa... joskus vain kesken harmaan arjen.. näkevä katse, "Sinut on nähty" ja kohdattu.
 :)

Mutta että ihan tuo alkuperäinen kysymys...?
Olen huomannut, että huomiota saa parhaiten olemalla oma itsensä.
 ;)

Huumorilla ja tilannekomiikalla saa kyllä huomiota ja jää jopa mieleenkin joillekkin pitkäksi aikaa ;D Itselleni huumori ja tilannekomiikka tulee luonnostaan, eli en käytä sitä huomiota saadakseni vaan se kuuluu luonteeseeni :coolsmiley: olen ainakin luonteellani saanut monia hauskoja hetkiä muille ja itselleni ajattelemattomilla tokaisullani :uglystupid2:

Huomionhakuisuus on varmasti jokaisella, mutta se tarpeen määrä eri. Lapsi joka saa huomioita kun hätä vaivaa, ei ehkä suoranaisesti kerjää sitä vanhempana. Hän tietää, että tarvittaessa sitä saa. Taas lapsi joka on vallan ilman tai hukkuu siihen, joko alkaa vieroksua huomioita- vaivaantuu, hermostuu yms, tai tulee yli-innokkaaksi huomionhaullaan- joskus lapselle joka ei saa positiivista huomiota,riittää negatiivinenkin. Oma lukunsa on sitten ne lapset, jotka eivät opi "seisoon omilla jaloillaan" vaan tarvitsevat koko ajan jonkun henkisesti tukemaan, kannustamaan ja kantamaan vastuun elämästä.
Huomaaminen sinällään, katson sen todisteeksi huomioita hakevalle, että on olemassa kun hänet noteerataan. Mikään ei ole kamalampaa "laumaeläimelle" kuin laumasta ulos ajo  :2funny:
Itse jos tulee huomion tarve... on tullu ylilyöntejäkin  :-[ mutta pääsääntöisesti, normaaliolosuhteissa voisin sanoa olevani kissa  :D hyörii, pyörii kimpussa, kehrää ja kurisee, tunkee vaikka suuhun, jos et huomaa saattaa purra ja taas kiehnätä yms  ;D Jos ei saa silloin kaipaamaansa, suutun verisesti... tämä muistetaan aenteella  >:(

Huomionkipeys
on rakkaudenkaipuuta.

Useimmiten sitä ei anna itselleen tarpeeksi
jos tahtoo jatkuvasti muilta.
Taustalla siis itsetunnon pönkitys.

Mutta missä on määritelty sopiva,
terveellinen määrä huomiota
ja sen kaipuuta?

Jos jonkun huomionkaipuu tai -määrä ärsyttää,
voi myös pohtia,
syyllistyykö itse kateuteen
huomiosta
- rakkaudesta -
tai sen korvikkeesta?

Meillä on erilaiset tehtävät,
ja sen mukaan luonne, persoonallisuus, taipumukset.

Sen tietää vain sisällään,
onko kyse egoilusta,
vaiko elämästä ja rakkaudesta nauttimisesta
kuten ansaittua on.  :smitten:

Huomionkipeydessä saattaa olla taustalla se, että lapsena ei ole saanut riittävästi huomiota. Ehkä Heather-kukkatippoja...

Muumipeikon tarinoissa oli Ninni, näkymätön lapsi, joka tuli näkyväksi, kun oikein raivostui.  ;)

Niin olikin, hänet oli pienenä peloteltu niin, että hän muuttui näkymättömäksi  ;)

Chamomilla - tipat tai homeopatia
auttavat lasta joka raivostuu huomionpuutteesta
tai reagoi kiukuttelemalla.
Myös aikuista. ;)

Mutta huomionkipeän lapsen vanhemman
tulisi myös huomata
oma osuutensa tuossa oireyhtymässä:
jos sen huomion ja rakkauden,
myönteisen palautteen antaisikin jo silloin
kun lapsi toimii hyvin,
eikä vasta keskinäisenä raivoamisena. :(

Vähän kummallisia ajatuksia nousee pieneen päähäni
lukiessani näitä viestejä.. :idiot2:

Mitä vikaa huomionkipeydessä oikein on?  :idiot2:

Jos lapsi on huomionkipeä, se ärsyttää vanhempia,
koska tuollainen äiti/isä kokee, että lapsen huomioiminen
on häneltä itseltään jotain pois.

Lapsihan hakee huomiota saadakseen rakkautta.

Miksi sitä on niin vaikea antaa? :idiot2:
Miksi rakkaus pitää korvata/turruttaa
jollain tipoilla ja lääkityksellä? ???

Jos toinen aikuinen on huomionkipeä, niin se ärsyttää joitain,
koska se tekee ne jotkin kateelliseksi.

Jälleen hyväksymisen antaminen, iloitseminen toisen puolesta
ja rakkauden jakaminen vaikka onnellisen hymyn muodossa
on itseltä pois. :)

Jotkin ihmiset ovat persooniltaan sellaisia, että he saavat huomiota,
vaikka eivät siihen mitenkään tietoisesti pyrkisi.  :)

Tämähän varsin vastenmielistä joidenkin mielestä
ja ehdottomasti kauhea sairaus, johon pitää saada jokin lääke
turruttamaan tämän luonnollisen rakkauden ja hyväksymisen tarpeen. ::) :D

Miksi ylipäätään pitäisi viettää elämänsä
kulkien pitkin seinän vierustoja ja nyhjöttäen nurkassa hiljaa häveten
mahdollisimman vaatimattomasti? :idiot2:

Koskahan ne keksii sen lääkkeen, johon on kätevästi yhdistetty
näkymättömyys, puhumattomuus, ilottomuus ja vaatimattomuus
samaan tablettiin, jonka voi ottaa aamiaisen yhteydessä,
niin kanssa ihmiset, jotka ovat hyvin terveitä,
eivät häiriintyisi,
jos joku haluaa hyväksymisen onnellisen hymyn heiltä? ::)

Olen aika vakuuttunut, että tämän lääkkeen lisenssi
ja patentti menee Suomeen. :)

Tuli Asterixin viestistä mieleen se miten ennen suositeltiin ettei itkevää lasta saa lohduttaa, koska silloin siitä tulee vaan entistä huomionkipeämpi (ns pavlovin koira).
Nykyään on saatu selville, että sellaiset lapset joiden tarpeisiin reagoidaan ja esim. lohdutetaan, jos ne itkevät, niin itkevät itse asiassa vähemmän, koska he tietävät, että heitä kuunnellaan.

Huomionkipeyttä lienee niin monenmoista, eikä persoonaan kohdistuva huomio kai rakkautta korvaa....tai muutenkaan ole mitään tekemistä rakkauden kanssa... suoranaisesti ???

Onhan meissä kai jokaisessa puoli, joka kaipaa huomiota, mutta hmm... nähdäkseni sitä ei tarvitse tekemällä hakea, jos sitä on saanut kyllikseen....saanut tyydyttettyä sen tarpeensa ihan vain olemalla sitä mitä on.

Lapsille syntyy huomionkipeyttä vain, jos he eivät ole kokeneet tulleensa NÄHDYKSI ja KOHDATUKSI kokonaisina.
Niin 'hyvässä ja kuin pahassa' ja kuin vain ollessaan mitä on.

Kovin ulkoistettua on huomion jakaminen ja antaminen ja hakuisuus, jos se pitää jollain järjestetyllä tai tietoisella toiminnalla tai käytöksellä saada tehdyksi  ??? Ikäänkuin näyteltyä elämää eikä elettyä elämää  :coolsmiley:

Tuskin kukaan on kateellinen jos joku muu saa humioita, ellei itse ole sitä jäänyt vaille. Silloin voi tulla kaihoisa olo, sitä muissa nähdessään...
Mutta enpä usko että kukaan on kateellinen mistään järjestetyn käytöksen ja toiminnan aiheuttamasta huomiosta jolla kulla toisella...  :buck2:

Täältä tulee HUOMIOTA Elämänilolle
ja kaikille muillekin
sitä tarvitseville
oikein sydämen kyllyydestä!
:smitten: :smitten: :smitten:

Ihanaa!

Taas tulee mieleen luterilainen tämänkin ajan moraalinen taju siitä että vaatimattomuus kaunistaa.

Voidaksemme olla enemmän, valona tai minä nyt tahansa, ihmisiksi kuitenkin, meidän pitäisi antaa sen energiamme ja luovuutemme kukoistaa ilman että pelkäämme 'olla esillä liian suuresti'. Kyllä meidät alas osoitetaan oikein liukkaasti, jos ei siipemme kanna.  ;)

Ja siitähän opimme lisää. Ja yritämme kurkottaa toiseen kuuseen!
Vai annetaanko periksi ja nöyrrytään?

Enemmän ja enemmän pitäisi voida romuuttaa noita vanhoja sovinnaissääntöjä ja katsoa, löytyiskö kuitenkin sitä niin paljon kaivattua itsetuntoa. Minä kun uskon, että meillä suomalaisilla on sitä vaikka muille jakaa!! :tickedoff:

Ööh... taitaa hiukan olla sanojen merkitykset 'sekaisin'... huomionkipeys taikka terve itsetunto ja sen tuottama esillä olo, ainakin minulle merkitsevät täysin eri asioita...

Loistava oivalluksesi, metsätonttu, tuleekin aloittamaan aivan uskomattoman kauniin Valomme loimotuksen eli ESIIN vaan jokainen sieltä kolostaan!  :)

Sillä onhan sekin tieteellisestikin jo todennettu, etteivät kukatkaan jatka kukintaa, jollei kukaan niitä huomaa piilostaan, joten samoin on laita myös Valon!

Eikä se tarkoitakaan muuta kuin sellaista huomiotamme vaan, jolla - uskokoon ken tahtoo - kukin voi tehdä omia tekojaan siten kuin on tarkoituskin eikä siten ole keltään toiselta poistettavaa. Joten "lääke" olkoon juuri tuo, kuten sen metsätonttukin sanoo, ettei enää kukaan voisi sitä luovuuttaan tai energistä Valoaan muiltakaan piilottaa vaan toisi sen tänne kaikkien silmin nähtäväksi kokonaan!  :angel: :smitten:

Nimenomaan niin Elämänilo!
Ja jos sen osaa vielä tehdä aidosti ja vilpittömästi, niin todella tuntien, niin..  :smitten:  :smitten:

Niinpä taisi käydä, pasmat sekaisin. Mutta onkohan nuo kaksi asiaa aivan erillään toisistaan. Minulla ne yhteyty ajatuksella, että terveen (mikäs se nyt sitä olisikaan) itsetunnon omaava ihminen uskaltaa ilmaista myös huomion tarpeensa.

Vai onko luvallista olla reilusti huomion tarpeessa?

Sillä eikö tämä 'kipeys' ole ihmiselle kuuluva ominaisuus? Jolla on olemassa omat ääripäänsä. Ääripäissä on pelko mukana, ja siksi ne korostuvat usein ympäristöään ahdistavina ilmiöinä.

Äh, miten te ymmärrätte tämän asian?

Ymmärsin sen juuri, kuten sanoitkin eli niin, ettei ole tarpeenkaan Valoaan enää kenenkään piilottaa, voidakseen siten egoaan tuoda esiin!  ;) :)

Minä jaan Metsätontun ajatuksen. :)

Minä en käsitä, mikä on oikeaa tai väärää huomionkipeyttä. :idiot2:
Minusta koko ajatus kuullostaa nurinkuriselle. :uglystupid2:

Jos on nälkä, niin keho ja mieli reagoi siihen ja ihmisen on syötävä. :)
Miten se, että haluaa olla huomioitu, hyväksytty ja rakastettu
eroaa tästä? :idiot2:

En ole emotionaalinen anorektikko,
en myöskään bulimiitikko,
enkä oksenna saamaani huomiota vessan pönttöön. ;D

Niinhän se varmaankin on. En kuitenkaan koe, että 'terveen' itsetunnon omaavan 'huomionkipeyttään' ilmaisevan tarvitsee puolustaa tuota tapahtumaa itsessään... tehdä siitä anarkiaa... Itseasiassa luontevana ja spontaanina tilannetapahtumana siihen ei edes kiinnitä itse huomiota. Ei siis näyttele.
Sen tekee elämälleen juuri siinä hetkessä, eikä siis siksi, että 'muut tarvitsevat oppia'... tekee sen siksi, että se kuuluu siihen hetkeen ja koska kokee sillä hetkellä juuri niin kuin kokee, ja toimii sen mukaan ja on valinnut, että näin nyt regoin ja asennoidun tähän tilanteeseen.



Minusta ei tarvitse edes kysyä, onko luvallista olla huomionkipeä...
Miksi pitäisi kysyä? Onko luvallista olla inhimillinen ihminen?
Kuka muun sen itseltä estäisi kuin itse?
Ehkä oman huomionkipeyden arviointi tai luvallisuus saa jonkun alati etsimään muiden reagtioita omaan huomionkipeyteen ja kysymään sille lupaa... en tiedä...

Minusta huomionkipeys on eri asia kuin "pyydän tulla nähdyksi".
 :-*
Ne lähtee aivan eri pohjalta...
Esim. lapsi ei ole koskaan huomionkipeä, vaan "pyytää tulla nähdyksi".

Tämä on minun näkemykseni nyt. Katsotaan sitten kun vännän salsaa hammaslääkärin odotushuoneessa ja odottelen muiden reagtioita... että miltäs sitten tuntuu.... koenko, että olen luterilaisuuden väärinymmärryksen poistaja ja parannan maailmaa, vai koenko itseni hiukan... hölmöksi !  :coolsmiley:





[/quote]

Huomaan teidät kaikki  :smitten:

Kiitos Sininen enkeli!  :smitten:

Ok.  ;)

Mutta ne lääkkeet tähän kipeyteen...

Kielenkäytössä on olemassa tähän lääkkeitä. Me voimme sanoa kullallemme suoraan, että 'hoida minua'. Ainakin minä voin. Ukko kyllä muistaa joskus kehua hiuksiakin tai asua tai jotain muuta. Se auttaa, sillä kyllä minä tarvitsen sitä huomiota. Kiva lähteä töihin, kun hän sanoo:'ootpa sinä nätti'.

Muistan että japanin kielessä on erityisesti sanoja, mitä lapsi voi käyttää kertoessaan, että hän tarvitsee erityistä huomiota ja hoivaa.

Mietin, onko tanssiminen estraadilla tai näytteleminen tai kilpaurheilu jonkinlainen lääke huomionkipeyteen, jota toisilla on enemmän toisilla vähemmän. Vai onko se vain sivuseikka. Siinä on ehkä suurimpana tekijänä jokin luovuuden voima.

Onko politiikkaan meno ja siihen osallistuminen jokin lääke myös huomionkipeyteen, sillä en usko, että se aina on puhdasta halua palvella yhteiskuntaa?