Moi Fiona,

oon törmännyt samaan turhauttavaan problematiikkaan. Yksi ystävä/astrologi teki mulle syntymäkartan solarfire ohjelmalla, ja siinä olennaisin ero mm. astro.comin karttoihin oli, että pluto oli hyvän matkaa ykkösen puolella ja peräti melko lähellä askendenttia. Astro.comin kartta heivaa ko. taivaankappaleen kakkoshuoneeseen. Asteluvutkin ovat siis niin ja näin, mutta varsinaiset planeettakuviot ovat samat. Luotan ammattilaisten käyttämään solarfire-ohjelmaan; olen todellakin koko lailla plutoninen henkilö.

...Tämä kaikki on häiritsevää, koska esim. auringonpaluukarttoja astro.comissa tutkiessani en ole huonejaoista ja planeettojen sijoittumisista huoneisiin aivan varma. Esim. Venus on tän vuoden ap-kartassa kutosessa, mutta huone on pieni ja itse sijoittaisin sen ton pluton sijainnin perusteella femmaan...

Go figure... 

Juu... On jännää, että monet ns. tunne-ihmiset (minusta ihminen on kaiken kaikkiaan tunne-olento; tunneskaalan ilamiseminen on ehkäpä jonkinlainen henkinen balanssikysymys) ovat eräänlaisia generaattoreita, mikäli eivät ilmaise omia tunteitaan, heijastavat toisten fiiliksiä, tai sitä mitä heidän odotetaan ilmaisevan. Ilmaisevat, välittävät, heijastavat, ja ovat loppujen lopuksi itse pihalla siitä mistä ja kenen tunteista olikaan kysymys. Huomaan että mitä enemmän omaa tunneskaalaani ilmaisen, sitä vähemmän muut ihmiset ilmaisevat mun kauttani.

Kaiken kaikkiaan on kiintoisaa tänkin ketjun myötä havaita, että monet ihmiset ovat oikeasti kovin ristiriitaisia, ja voivat sen itsekin havaita. Musta on aina kauhean hassuja noi yleistykset, että minkä aurinkomerkin omaavat mulle sopivat kumppaniksi jne. Itsekin tunnen olevani ristiriitainen ja en ainakaan yhtään stereotyyppinen kaksonen. Mutta nyt puhunkin vaan omasta puolestani, johan mä totesinkin olevani rajatapaus... 

Jotenkin mä vaan koen ristiriitaisuudet niin kiehtoviksi. Kaikissa meissä kuitenkin on niin paljon kaikenlaista, ja ajattelen, että jos ei "näkyvänä", niin sitten "näkymättömänä". Että saattaa olla tarkoituskin/hedelmällistä/inspioivaa/kasvattavaa löytää itsestään myös niitä kolikon kääntöpuolia...

 :

 

mielenkiintoista...

joo-o. mulla on jotenkin niin vahvana se ajatus, että mikään teeskenteleminen ei ikinä "kannata" (ikään kuin nyt kukaan ikinä kovinkaan tietoisesti päättäisi teeskennellä tai ilmaista jotakin muuta kuin mitä oikeasti tuntee ja on. aika vaistomainen operointitapahan se on). mutta toisaalta muakaan ei sitten pysty vedättämään millään tapaa. haistan kalavaleetkin jo kauas.

ja sitten toisaalta ihmisillä on usein myös "hyvä syy" jonkinlaisen fasadin ylläpitämiseen. jos niikseen tulee, ihmiset avaavat sen pandoran lippaansa aina aikanaan, jos seura siihen "kannustaa". joten tavallaan, vaikka valheellisuutta on vaikea/tosi nihkeä käsitellä, siellä on aina jotain epävarmuutta tai syvempääkin taustalla.

 

uusikuu.

Olen kyllä tosi suora. Puheissani ja toimissani. Paitsi sitten tosiaan niissä isoissa tunnekysmyksissä joissa pihtaan ja pihtaan kunnes räjäytän pankin, hyvässä tai pahassa.

Kuu on ihan viimeisillään kaksosissa, ja itse asiassa kaikki kuu ravussa -luonnehdinnat sopivat muhun oikein hyvin. Ehkä olen rajatapaus   

  + 

...

there´s nothing to be cured...


tämän sanominen saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta näiden muiden ajatusten ilmaisemisen jälkeen, mutta...näin vaan sen koen, kuitenkin.

...

kaiken kaikkiaan sun viestisi oli jin ja jang kirjallisena. tässä kohtaa.

lahja on haavassa. ei elämää, ei positiota ilman negatiota. asiat kaiken kaikkiaan, pohjimmiltaan, ovat ainakin mun kokemuksessa erittäin paradoksaalisia.

ja kaiken sen analysoimisen ja mentaaliprosessoinnin jälkeen mun johtotuumailuni loppujen lopuksi on: unlearn everything. olla vaan, sitä mitä on, kaikkinensa, "alkuperäisenä".

 

Hähä, ja tässä se kaksosen airhead-ominaisuuteni pääsee parhaiten esille. Kolme viestiä peräkkäin. Ja sieltä ensimmäisestä olen mennyt deletoimaan lauseen aivan älyttömästä paikasta.  Jos joku pysyy vielä mukana, niin niihin sulkeessa oleviin naisiin liittyi toinen suluissa oleva lause jossa sanottiin, että moni mies on sanonut pelkäävänsä mua. Voi pojat ja tytöt, missä olivat ne ihmiset silloin kun ilmapääni puski tuulta päin täysin purjein kuten juurikin nyt...

Ja vielä erittäin tärkeänä asiana koen ihmisten, maailman, asioiden esteettisyyden. Kiinnitän neitsytmäisen tarkasti huomiota muotokieleen, väreihin, tiettyyn "esteettiseen tasapainoon". Osin estetiikka on myöskin ammattini. Kauneuden fiilistely on siis ihan täysipäiväistä mielipuuhaa. Ehkäpä tähän vaikuttaa osaltaan pluto-vaaka-venus-kaksonen -kolmio. 

Nonniin...

Aurinko kaksonen. Muuttuva ilma.
Kuu kaksonen.
Asc neitsyt. Muuttuva maa.

Plus kaikki planeetat intensiivisissä yhteyksissä kartan vasemmalla puolella kaksosen ja jouskarin, mc-ic -akselin välillä.

Huolimatta stelliumista kaksosissa en koe olevani välttämättä kovinkaan kakosmainen. En missään nimessä stereotyyppinen. Mielenkiintoisesti monet ajattelevat mun olevan rapu. Synnyin keskosena; rapu piti tulla, vaan ei tullut. Ehkäpä se vauhtipuoli, vikkelyys, skarppius, älykkyys, kiihkeähkö temperamentti on kaksosen osuutta. En tiedä olisinko hengissä ilman kaksostani... Kaksonen tuo sitä "ilmavuutta" ja huumoria plus elämäniloa. Huumori on perverssiä, mustaa, kuivaa, halpaa ... kaikki käy. Pinnalle olen askendenttini ja auringon mukaisesti varmaankin kohtelias, ystävällinen, lämmin, joviaali ja vetäytyvä. Itselleni hämmentävääkin on se, että mua pidetään kokolailla aurinkoisena tyyppinä. Ja ehkäpä jopa pinnallisena. (Ja joo, olen "aurinkoinen", mutta myös erittäin funtsaileva, kärvistelevä ja syvällinen.) Niistä harvoista ihmisistä jotka jotenkin näkevät mun läpi, diggaan ihan kamalan paljon.

Tunne-elämältäni en koe olevani kaksosmainen. Tunteet ovat asia, joiden suhteen olen sekä erittäin avoin että erittäin sulkeutuva. Olen sitoutuva, pitkäjännitteinen, lojaali, intensiivinen, tutkiva ja intohimoinen. Keveys kaukana. Tässä kohtaa voisi sanoa, että olen jopa tosikko. (Tosin tämä ei estä nauramasta asioille ja itselleni).(Ja naiset eivät sano sitä mutta näyttävät monesti ajattelevat niin.) Varmaankin pluto ykkösessä ja kolmiot aurinkoon&venukseen asialla. (Tosin tämä kaikki ei estä mua nauramasta asioille eikä itselleni, silloinkaan kun shit hits the fan...)

Saturnus on kartalla kiitettävästi edustettuna, se näkynee kaikenlaisena analyyttisyytenä, vakautena, aiemmin myös vahvana itsen kontrollointina, määrittämisen tarpeena ja mentaaliprosesseihin keskittymisenä.

Työskentelytavassa neitsyt ja kaksonen näkyvät sikäli, että kun teen, teen erittäin tehokkaasti ja intensiivisesti. Jos teen alani (luovia) hommia, työskentelen kolmisen päivää viikossa tuli persauksen alla, ja lopun aikaa mielelläni lojun, fiilistelen, rupattelen, ihmettelen jne. (Hommat tulee aina tehtyä. Huomauttaa sisäinen mras-neitsyt.)

Mitä muut näkevät/hakevat? ... Mielenkiintoinen kysymys. Näkevät ja hakevat taakankantaja-neitsyen ja aurinkoisen kaksosen. Terapisti-intohimo-lojalisti-skorpionin.

Itseäni kiinnostaa toteuttaa itseäni -ja olla- intuitiivisesti, vaistonvaraisesti, emotionaalisesti, tasapainoisesti. Skorpioni ja rapu on kuitenkin mun sisäisen maailmani ystävät. Ja parhaiden ystävieni aurinkomerkit.
 

Vaikuttavat piirustukset...

Prinsessa/prinssikuva on ihan huippu omassa toiveikkaassa tytön-fiiliksessään. 

Mäkin oon piirtänyt jo varmaan ennekuin osasin puhua, ja juuri noita prinsessa-teemaisia löytyy varmaankin n. 10 000...

Ja se toinen... Todellakin, sotakirjeenvaihtaja asialla. Siinä on rajut vibat.
Se on ihmeellistä, miten mikä tahansa asia on lapselle niin avoin, ennen kuin sen "oppii" salaamaan tai kätkemään. Tai siis, eihän siinä ole mitään ihmeellistä, vaan nimen omaan siinä salaamisessa, kätkemisessä, kiertämisessä ja kieltämisessä. Ollapa lapsen kaltainen...

Mä muistan kerran kuusivuotiaana piirtäneeni ihan huumassa rakastelukohtauksen  , jonka vein päiväkodista tosi ylpeänä kotiin. Muistaakseni muut lapset eivät edes tajunneet mistä siinä kuvassa oli kyse, mutta äiti ja isä hämmentyivät kuvasta niin paljon, että se jäi aihepiirin viimeiseksi, ainakin mitä vanhemmille esittelemiseen tulee. Ja koska mä en tajunnut mikä siinä oli niin hämmentävää, mä tietysti tulkitsin sen niin, että olin tehnyt jotain väärin. Hassua, mä muistan vieläkin ne kutkuttavat kiksit, mitkä sen kuvan tarhasta kotiinvieminen mulle aiheutti.

Mutta täähän nyt onkin sitten varmaan jo ihan oma topicinsa. Ei liity kiusaamiseen niinkään. Tai ehkä seksuaalisen häirinnän piiriin. Etäisesti 
 

Sign?, armahain,

tajuttoman hienot viestit.

Niin paljon asioita. Luettuani ton sun kolmanneksi vikan viestin otin jäähybreikin pohdiskellakseni, ja jo sä olit ehtinyt kirjoittaa lisää. Mä vastasin jo mutta vastaus katosi taas (jännittävää! notin' a pattern here...). Sun toiseksi viimeisessä viestissä on just eksakt samanlaisia ajatuskuvioita kuin mulla. Sitä oli ihmeellistä lukea... Ja siinä on niin paljon asiaa, mikä on mulle täydellisen ajankohtaista juuri nyt. Sen lukeminen ja siihen vastauksen kirjoittaminen oli mulle todella terapeuttista.

Tästä vasatuksesta ei ehkä tule yhtä sydänverellä kirjoitettua ( ), ja ehkä ihan hyvä niin ( :).

Mistä mä aloitan...

(Tunnen suhun jotenkin kaiken kaikkiaan niin isoa yhteyttä just nyt... Olin kyllä bongannut sun energian saman tien kun aloin tätä foorumia tutkailla. No joo, siis, asioihin.)

Myöskään mun isä ei varmaankaan koskaan muutu. Kuolee kyllä, mun veikkauksen mukaan piankin, koska kieltäytyy niin itsepintaisesti kasvamasta ja ottamasta vastuuta mistään. Paitsi minulle, tuskaa on aiheutunut myös muulle perheelleni. Josta tunnen tällä hetkellä myös surua. Mun veli voi "tosi huonosti". Tietyn mittapuun mukaan. Sitten ajattelen myös, että kaikella on tarkoituksensa. Paitsi minä, myös kaikki muutkin ovat sielunsa suuressa viisaudessa valinnut juuri nämä kokemukset läpikäydäkseen.

Mutta se suru ja tuska irtipäästämisestä, sen unelman, ideaalin, idean hautaaminen on niin tuskallista. Mutta kun se todella, todella on niin, että mä voin kasvaa, prosessoida, kehittyä, valita ja päästää irti. Mutta ketään muuta mä en voi muuttaa, enkä kenekään toisen puolesta valintoja tehdä. Mä olen juuri päättämässä (huom, en päättänyt) olla mahdollisimman vähän tekemisissä mun isän kanssa, eli irti draamasta, jota mun synnyinperheeni elää. Mun isä ei varmaankaan tässä tietoisuudessa tule ymmärtämään miksi, mutta asiat on joskus ihan jotain muuta kuin miltä ne näyttää. Se rakkaus mitä en kotonani saanut, mun on annettava itse itselleni. Ja sitä mun isä ehkä lopulta oikeasti mulle haluaisi, mutta ei omassa kivussaan kykene antamaan. Päin vastoin, mun pitäisi (jossain hänen psyykensä kiemuroissa )olla mukana hänen kivussaan, mutta jos olen, pidän sitä yllä.

Irtipäästäminen romauttaa idean, jota mä oon niin kauan ylläpitänyt ja halunnut, lannistettuna mutta aina uudelleen itseni koonneena. Mä kai olen ajatellut että kun mä prosessoin ja päästän irti, mä voin olla zen ja antaa anteeksi. Ja olen erittäin paljon ollutkin. Kaiken kaikkiaan, olen aina ollut sellainen katalysaattori perheessäni. Hyvissä energioissa ollessani perheeni tuskat valuvat mun systeemistä kuin vesi hanhen selästä. Mutta sekin on ehdollistunutta. En halua enää olla hyväksikäytettävänä. Enkä käyttää. Jotainhan mäkin olen siitä saanut. Sadomasokistista käyttäytymistä.

Irtipäästäminen on vaikeaa, koska mullakin on ollut selkeä osani (viittaan siis siihen aikaisemmin mainitsemaani itseni valitsemaan osaan) perheeni dynamiikassa. Psyykestäni on löytynyt kaikenlaista syylisyydentunteista myötätuntoon jne. Kuvio todellakin on sadomasokistinen, ja luulen että kun oma energiani on selkiytynyt ja se kuuluisa "puhdas rakkaus" ( ) on se mitä mä haluan olla ja mikä mua kaikessa yhä enemmän vetää puoleensa, mun on vaikeaa osoittaa itselleni rakkautta toisten ihmisten peilaamana jossain sadistisessa kuviossa.

Ja todella, se on mun vastuulla, missä olen mukana, missä en. Mitä itselleni suon, mitä en. Ja niin nyt olen luopumassa tästä draamasta. Juuri nyt, juuri tällaisena kuin se mulle nyt näyttäytyy.

Mä olen antanut anteeksi ja ollut zen, mutta todelliseen anteeksiantoon ei ole oikotietä. Mitä rehellisyyttä se on, jos mä hakeudun ohimennen tallottavaksi yhä uudestaan ja uudestaan, ja selitän sydämelleni, ettei se haittaa, jos mä en kuitenkaan voi hyvin, ja jos mä kuitenkin ilmennän muualla
elämässäni itsekunnioituksen puutetta vetämällä luokseni tyyppejä/tilanteita, joissa mua tallotaan edelleen. Näyttäytyköön se mulle ajallaan, mitä anteeksianto ja hyväksyminen todella ovat...

Mua myös kiusattiin koulussa jonkin verran, mutta todellakin, minkäs teet? Nuoren ihmisen/lapsen on todella, todella vaikeaa suhtautua kiusaamiseen ja tallomiseen itsekunnioitusta ja vahvuutta osoittaen kieltäytymällä olemasta kiusattavana. Koska kiusattavan psyykessä/emotionaalisessa häsmäkässä/energiassa on kuitenkin aina jotakin, mikä sitä kiusaamista vetää puoleensa. Sitä ottaa vastaan, eli toisin sanoen luo itselleen sitä, minkä arvoiseksi itsensä kokee. Ja ne alitajuiset, mahdollisesti myös muista ajoista ja paikoista mukana roudatut syyllisyyden (/sun mainitsemat häpeän tunteet)ajavat tietysti ihmistä toimimaan tietyillä energiatasoilla.

Aikuisena voi valita toisin. Erityisesti jos, tai siis sitten kun pohjatyö on huolellisesti tehty  

Mulle itselleni mitä suurin paradoksi tällä hetkellä olisi alistua yhä kiusattavaksi, eli ehdollisettuun "rakkauteen" mun perhekuvioiden osalta, koska yksi isoimmista jutuista mistä haaveilen, on mun toinen mahdollisuuteni, perhe jonka perustan, parisuhde jossa saan rakastaa ja tulla rakastetuksi "toisin", siis todella, sellaisen kuin olen, ja ennen kaikkea, antaa lapsilleni sitä mitä en itse saanut. (Mikä loppujen lopuksi varmaankin on kaikkien vanhempien toive, jos ovat kyllin kypsiä/eheytyneitä jotakin toivomaan). Ja todellakin, mitä ei itsellä ole, ei voi toiselle antaa.

Mun vanhempieni tragedia on ollut rakkaudettomuus ja väkivalta omissa syntymäkodeissaan, ja hienosäädeltynä se on koitunut myös mun ja sisarusteni "osaksi". Tunnen edelleen syvää myötatuntoa vamhempiani kohtaan, mutta kyspsymättömyyttä ja sairautta, kuten sanottua, voi pitää yllä vain olemalla siinä mukana.

(Ja sitten haluan myös sanoa, että kyllä mua on myös rakastettu ja kannustetukin. Äitini on viisas ja ihana tyyppi, jonka kanssa mulla ilman muuta on vuosituhansia jatkunut matkakumppanuus, mutta ehdotonta rakkautta myös häntä kohtaan, luulen ma, osoitan näyttämällä tietä tässä kohtaa. Kunnioittamalla itseäni. Rakastamalla, ja olemalla oma totuuteni.)

Ja tästä, Sign?, päästään sun kauniiseen, altrusitiseen ajatukseen siitä, että jos yksi voi  hyvin, kokonaisuus hyötyy siitä. Minusta se on mitä suurimmassa määrin niin. Mun mielestä maailman pelastaminen lähtee todellakin itsestä, itsensä pelastamisesta. Asiat eivät tosiaan aina ole sitä miltä näyttää. Joskus aidoimmista aidoin rakkauskin näyttää julamlta. Kenties rakkaus joskus "hylkääkin" juuri siksi, ettei nykytilanteessa ole kasvun mahdollisuuksia. (Erään päihderiippuvaisen jättäneenä voin sanoa käyneeni tätä asiaa syvästi läpi, ja mihinpä muuhunkaan koko tää mun ko. lyhyt seurustelusuhteeni olisi palannutkaan kuin lapsuudenperhedynamiikkaani...). Olemalla mukana toisen sairaudessa pidän sitä yllä ja sairastan itsekin.
Ja ihan konkreettisestikin olen tätä tehnyt monin tavoin. Mä oon myös ollut nuorempana varsinainen terapisti-henkilö, joka oli itse aina ihan masennuksissa ja syövereissä, kunnes mun tajunnan horisontissani alkoi pikkuhiljaa jokin sarastus häämöttämään... Näinä päivinä mä asetan itseni luontaisesti ykköseksi, juuri niistä syistä mitä mä tässä koko viestissäni avaan.
 
Kunnioittamalla, rakastamalla ja vain parasta itselleni haluamalla mä voin saada sitä myös maailmankaikkeudelta, kaikesta mitä kohtaan. Ja silloin mä kykenen todella kohtaamaan myös toisen ihmisen. Mutta valinta on minun. Näin tuumin.

Ja niinpä, minusta maailmasta huolehtiminen on vahvasti sitä, että mä huolehdin omista energioistani. Se heijastuu kaikkialle.

Vielä mä jatkan noista illuusioista. Mun off- nappulani on aina ollut kuoreeni vetäytyminen ja haavemaailmoissa haahuilu. Mä oon aina halunnut pitää yllä jonkinlaista sisäistä idylliä, ja olen ollut valmis säilyttämään status quon, jotta mun ei ole tarvinnut laittaa omia tunteitani muiden tunteitten edelle. En ole uskaltanut. On ironista, että ihminen jonka elämässä on niin paljon surua ja säröä, ja jossa itsessään on surua ja säröä, ei tohdi sitä itsessään nähdä. Aikaisemmin mä ajattelin, että kaikki on hienosti, kun kaikki tää shitti loppuu. Mä halusin myös sen täydellisen perheen jne., ja itsepintaisesti, itsepäisesti mä halusin uskoa siihen ja elää sitä. Ja olin pohjimmiltani kovin yksinäinen. Ehkä tää kyseinen off-nappula on sen asian manifestoituma, että lapsi ei pysty käsittelemään sitä kaikkea emotionaalista sekasotkua, surua ja vihaa, mikä ympärillä ja itsessä velloo.

Mä ajattelen että ne säröt ja surut pysyvät, liikkuvat ja kulkevat elämän mukana. Myös ilo ja rakkaus liikkuu, muuttuu ja kulkee elämän mukana. Ehkä ne juuri ovat elämä. Niinkuin sä jo niin kovin kauniisti ilmaisitkin.

Voi sisko sisko, näin tää menee.

Tässä tämä mun viesti taasen. Ehkä se nyt ei ole niin "jäsentynyt" (mikä mun mielestä voisi olla tavoittelemisen arvoista juuri siksi, että olisin saanut sanottua haluamani asiat, mistä en juuri nyt ole aivan varma, mutta sanoin nyt näin).

Minusta tämä on hieno keskustelu.

Lämpöä mun sydämestäni sun sydämeen.

 



 

Ja vielä,
tosta mitä sanot Lilli, niin kyllä maar, jos joku perheenjäsenistä (tai koko perhe) on yhtä-aikaa sekä vihollinen että kuitenkin se rakkauden/lämmön antaja, niin joo, myrkylliset on kuviot. Ja siitä itsensä pois "opettaminen", -tutkiminen on iso projekti.

Mä koen sen kiusaamisen jotenkin sellaiseksi suureksi opettajaksi oman itsekunnioituksen ja voiman löytämisessä. Ehkä sitä jollain tapaa haluaa laittaa itsensä niin ahtaalle, että on jossain vaiheessa tavallaan pakko astua ulos kehästä ja kyseenalaistaa kaikki tilanteeseen liittyvä. Haastaa laittamaan itsensä etusijalle, kunnioittamaan omaa itseään ja irrottautumaan kaikesta siitä, missä minua ei kunnioiteta sellaisena kuin olen, ehdottomasti.

Luulen että se on kaikille kiusatuille yhteinen teema.

  - Sign?,

kiitos, että avaudut. Voi että, tuntuu hyvältä. Mä just luin tota sun aloittamaa toista viestiketjua noiden auringon, kuun ja ascin vaikutuksista. Mä aina alan jotenkin oikein "harkitsemaan", että pitäisköhän tähän vastata. Siis avautuminen on mulle todellakin opettelun paikka, mä avaudun aika harvoille ja valituille kaiken kaikkiaan, mutta sitten toisaalta vaistomaisesti - niin kuin sanot, kaikelle on aikansa ja paikkansa - sitä tekstiä ja tunnetta vaan tulee joskus ihan odottamatta ja jotenkin rohkaistun ihan itseni yllättäen...

Voi että, tää keskustelu on kyllä todella inspiroiva. Mä ajattelin kyllä silloin viimeksi kirjoittaessani, että toivottavasti en häiritse ketään laittaessani tähän yleiseen ketjuun enkä yksityisviestinä. (Ja sitten mäkin rupean selittelemään: toisaalta haittaako se niin kamalsti, jos jotakin häiritsee, häritkööt, musta vaan tuntuu että mä haluan vielä kirjoittaa tähän näkösälle).

Tavallaan mua myös kiehtoo se, että me liikutaan tässä niin henkilökohtaisilla/kipeillä/ristiriitaisilla alueilla.

Ah, oli ihanaa kun muistutit tosta "the gift is in the wound".

Kolahtaa mulle just nyt.

Kun mä mietin sitten vielä kirjoitettuani ton edellisen viestin, että olikohan se nyt vähän turhan universaalinen ja makeileva, kun ottaa huomioon, miten mun pluto-aurinko-venus -oppositiot tuntuvat todellakin painavan päälle tällä hetkellä. On ollut jo jonkin aikaa surufiilikset ja syvät sessiot itseni kanssa päällä, liittyen noihin kaikkiin aiheisiin, joita tossa edellisessä jo selailinkin...

Toisaalta asiat mitä sanoin esim. sydämen avaamisesta on niin, mulle. Mutta sellainen "letting go ja letting be" - meininki mulla on nyt tässä päällä, ja oikeastaan toi lahja on haavassa itsessään -ajatus lohduttaa niin kovasti, koska eihän sen irtipäästämisenkään tarvitse olla  mikään ponnistus tai suoritus. Voi vaan olla. Mutta surussa on vaikeaa olla...

Mistä toisaalta päästänkin sitten siihen, että sellainen suru ja melankolia on kauhean isot osat sitä mitä mä oon, syvän ilon ja elämän rakastamisen rinnalla. Mikä ei varmaankaan ole taas mikään ylläri, jos nyt ajatellaan noita tähtikuvoita mitä tässä ollaan jo spekuloitu. Ja sitten olen sitä mieltä, että koska the gift is in the wound, niin elämässähän tosiaan voi olla kaikenlaista mahdollista tunnetta, tilannetta ja aatosta pöydällä yhtä-aikaa. Tasapaino on mulle sitä, että kykenen toivottamaan kaiken rehellisesti tervetulleeksi kussakin hetkessä. Ei sitä, että "sit ku oon setviny tän" ja "sit ku palikat loksuu kohdilleen". Aika helposti se elämä voi hurahtaa odotellessa ohi 

Mä vielä heitän tähän sellaisen jutun, että olen aistivinani että myös sussa elää, ja on, pohjimmiltaan tosi vahva usko "puhtaaseen", pyyteettömään rakkauteen. Vaikka olisit varmaan monta kertaa halunnut heittää kirveen kaivoon, niin sanoaksemme. Ja ehkä oletkin.

Mutta kuitenkin taidat olla niin herkkä ja sisimmässäsi viisas, että tie valoon jotenkin löytyy aina. Ja sun haavat voi parantaa...
Ja kun ajatellaan sitten vielä sitä plutoa siinä kuudennessa huoneessa, niin sun parantaminen voi olla hyvin maanläheistä, arkipäiväistä, ikään kuin ohimennenkin tapahtuvaa. Tarkoitan että sun ei välttämättä tarvitse pystyttää mitään reikistudiota asiakkaille (siis varmasti myös voit tehdä senkin  ), mutta että nyt kun mä ajattelen vaikka tätä miedän sessiota tässä, niin asiahan on aivan ilmeinen.

Aikamoista. Kiitos että autat mua avautumaan. Jotenkin näkymättömästi mutta kuitenkin tosi näkyvästi.

Mä toivon että nää sessiot ehkä tois valoa jollekin muullekin (?)

Nyt mä taidan ehkä mennä avautumaan sinne toiseenkin viestiketjuun, kun tää tuntuu niin mukavalta!

 

Muchos besos!

Sign?,  ,

voi että. Mmmm-mm.

Kiitos vielä kun tarkensit noita sun tähtikuvioita.

Mä käsitän mitä tarkoitat: (mä en osaa laittaa tähän noita oikeita lainauksia) "niin tuosta mitä kuvailit niin se on se isoin ja syvin teema varmasti ollut, ihan pienestä pitäen jolloin muistan kiinnittäneeni todella paljon huomiota ja tunne-energiaa nimenomaan naiseuden "asemaan"...siihen miten, naista kohdeltiin fyysisetsi ja sanallisesti, millaisia asemia naissukupuolinen sai perhe ja suku kuvioissa...huh...lataus tän aiheen kanssa oli hyvin suuri..."


En siis ihmettele yhtään, että oot halunnut TUTKAILLA asiaa esim. lukemalla myös. Ymmärrän ton latauksen. Mulla on myös issueita, jotka liittyvät erittäin vahvasti vanhempien väliseen "rakkaussuhteeseen" ja koko perhedynamiikkaan. Näyttää vahvasti siltä, etteivät kaikki ihmiset tosiaan kelaile näitä asioita niin perinpohjaisesti, mutta ajattelen, että jos on jotenkin valinnut itselleen "tehtäväksi" joidenkin asioiden muuttamisen ts. valitsee tietoisesti elää toisin kuin esim. omat vanhempansa niitä on ehkä tutkinut tarkkaan jo lapsesta asti. Ja nimen omaan, koska mulla on issueita perhekuvioiden suhteen, mä kelaan näitä juttuja paljon, olen parisuhteessa tai en ole.

Mä tarkkailin myöskin jo ihan pienenä mun perhekuviota, ja mullekin kasvoi tuntosarvet hyvin varhain...

Itse asiassa mä ymmärrän ton sun junastoorin myös oikein hyvin. Siinä on jotenkin sellainen askel-taaksepäin-tarkkailu -asetelma siitä huolimatta, että olet ollut itse emotionaalisesti tossa tarinassa intsensiivisesti mukana. Mä voin samastua tohon tosi hyvin... Ehkä se on sitä laskusolmu vesimiehessä - uranus skorpionissa -juttua... Koska mäkin koen jotenkin jännällä tavalla aina olleeni jotenkin mun perheestä myös ulkopuolinen, vaikka olenkin ollut erittäin mukana. Ehkä mä vaan oon aina yrittänyt tehdä itsestäni jotenkin "harmittoman" ja kiltin, ikään kuin mulla ei olisi omia tarpeita tai haluja, koska niille ei oikeastaan koskaan ollut sijaa. Sen sijaan sain toimia sylkykuppina, ja "rakkauden" käsitteestä tuli mun psyykeeni kokolailla mustelmainen. (Tosin mä "rakastan mun perheenjäseniä edelleenkin hyvin paljon, tietysti. En mä myöskään miksikään "perhehelvetiksi" synnyinkotiani luonnehtisi). Onneksi mä tosiaan olen kyennyt irrottautumaan tästä, ollut helvatun skarppina tutkailemassa parisuhteitani, ja halunnut olla tietoinen ja tehdä tietoisia valintoja. Mä luulen, että se on jo ihan hyvä alku...

Ja toisaalta olen myös viime aikoina uskaltanut enemmän ja enemmän antautua virran vietäväksi. Mä voin tutkia, tutkailla ja tiedostaa, mutta ei mun tarvitse kaikkea tietää...

Mä ajattelen, että jos mä rakastan itseäni ja pidän oman sydämeni avoimena ja rehellisenä ja laajakaistan sieluuni auki parhaani mukaan, niin se riittää. Treenaan luottamusta siihen, että "kaikki menee parhain päin". Kai se on niin, että kun tää perhe-asia on niin "pöydällä", niin sitä toisaalta joskus odottaa, ihan huomaamatta, että ne asiat mitkä "jäi saamatta", tulis jotenkin eheytettyä kun saa toisen mahdollisuuden, silloin kun saa itse jonakin päivänä oman perheen perustaa. Ja sen haluaisi tavallaan tehdä niin "hyvin" (kuulostaa hassulta), että sitä jotenkin jännittääkin. Tai ehkä mä voisin sanoa tän asian yksinkertaisemmin niin, että yksi mun elämäni isoimmista teemoista on ilman muuta elämänkumppani-asia, sitä tulee tutkailtua. (Eikä mulla edes ole mitään pakkomiellettä "saada poikaystävää", se ei oo mikään elämän päämotivaattori, mutta tarkoitan että parisuhdeasiat kiinnostavat mua todella paljon.)

Ohhhoh. Taisi olla sekavahko sepustus.

Vielä haluan sanoa, että ihanaa kun sulle tuli oivallus tän energianvaihdon ansiosta...

Todella, lämpö ja lempeys ja hyväntahtoisuus, "rakkaudesta" puhumattakaan, taitaa olla asioita, joiden vastaanottaminen on todellakin myös ihan oma oppikoulunsa. Onneksi niitä asioita voi treenata itsensä kanssa.

Mulla on ollut hirvittävän huono itsetunto aikaisemmin (ei varmaan mikään yllätys keskustelun tässä vaiheessa), kunnes jossain vaiheessa otin itseäni niskasta kiinni, kun tajusin epävarmuuteni/mustasukkaisuuteni todellakin tekevän mun olostani paljon kurjemman kuin sen tarvitsi olla. Otin itseni kunnolla luokalle ja ryhdyin treenaamaan. Tästä on nyt muutama vuosi, ja voin todella sanoa, oman itsetutkailun + elämässä tapahtuneiden asioiden johdosta olen kyllä näissä asioissa jo ihan eri ihminen kuin silloin taannoin. Ja niihin aikoihin tosiaan kolisi kovasti kallooni se, että olen itse vastuussa siitä, millaiseksi itseni koen. (Että esimerkiksi itsensä toisiin vertaaminen, tai itsensä parjaaminen erityisesti, ei välttämättä ole kovinkaan rakentavaa toimintaa...)

Mutta tällä tiellä siis ollaan edelleen - huomaan että mun elämässäni on kulloinkin juuri ne asiat, mitä mä itselleni sallin. Siihen sydämen avaamiseen ja rakkausenergian virrattamiseen saa siis keskittyä edelleen ihan tosi aktiivisesti...

Ja ei kun sydänhengittelemään!

 




 

Sign?-ihanainen,

hieno viesti. (Mä sain sen jo yöllä ja vastasinkin, mutta vastaus katosi.)
Halusin sanoa tämän, koska meidän energianvaihto oli niin ihanaa...

Kiitos kauniista sanoistasi. Mä ymmärsin kyllä mitä tarkoitit. Mä kyllä tunsin että sun sanat tulivat sydämestä 

Sun rapu-kuvio on tosi jännittävä. Ja pluto-neliö. Saan sellaisen fiiliksen (mä heitän näitä juttuja koko lailla ihan intuitiolla, mä en tiedä astrologiasta varmaankaan kovinkaan paljoa), että säkin tosiaan olet muuttamassa jotakin sukupolvia jatkunutta ketjua, liityen naiseuteen. Kenties naisen "rooliin"/"asemaan". Liittyy varmaan jotenkin myös vahvasti itsetuntoon/alistamiseen/oman voiman tunnistamiseen... Osuuko yhtään oikeaan?

Se on hassua, miten se voikin olla  niin paradoksaalista, että oma voima ja viisaus löytyy usein sitä kautta, että luo itselleen jotenkin äärimmäisen lannistavat ja vaikeatkin olosuhteet. Sitä kautta rakentaa itseään "kokonaan uudelle pohjalle" (siis siinä määrin kuin se on mahdollista, viitaten siihen edellisen viestini lauseeseen, että mä pohdin missä määrin omaa psyykeään on edes mahdollista kyseenalaistaa ja uudelleenluoda...). Kyseenalaistamisen, tiedostamisen, toisin valitsemisen kautta. Mikä onkin niin perhanan vaikeaa välillä...

Aika vahvasti tässäkin pluto varmaankin puhuu, tosiaan se juuri nyt opponoi mun aurinkoa, venusta = keskitaivasta. Seuraavana vuorossa vesta, kuu ja merkurius... (Hihi, tätä jatkuukin vielä seuraavat vuosikymmenet. Toisaalta tuntuu ihan kotoisalta. Elämä on yhtä sisäistä myllyä, ja kyllä se toisaalta mulle passaa. Kyllä se niin on ollut niin kauan kuin mä muistan).

Tässsä tämä tällä erää.
Auringon lämpöä,
Anna