Muutama puhuu täällä mullasta. Onkohan lähitienoilla esim. kompostia tai siihen verrattavaa...? Niissähän multa tuoksuu aika vahvasti. Päällä lehtiä? Kenpä tietää?

näin unen, että karoliina kesti on kuten ironia sanoi, soratie jossa pieni möksä, mut näin porin tien, ennen tampereen autokoulujen jäärataa oleva risteys... metsä tie.  sinne näen hänet.

Miten olisi...? Jos paikka on todella tunnistettavissa ja kartalla, niin eikö siellä pitäisi JONKUN käydä tarkistamassa. Ei tarvitse yksin mennä - ja ottaa vaikka koiran mukaan. Luulen, että koira kuin koira reagoi ´ruumiiseen´ (kait se on pakko noin kirjoittaa, kun poliisikin viittaa henkirikokseen... ).

Joku Tampereen seudulla toimivasta Vapepa -ryhmäläisestä... vaikka. Saa tavallinen ihminenkin poliisia auttaa, eikö?

Ei jäisi mieliä vaivaamaan. On se kamalaa, kun ihminen katoaa noin totaalisesti! Ei sellaista ymmärrä eikä toivo kenellekään tapahtuvaksi! Parasta olisi, kun hän vain löytyisi!
 

           
Halloo Chandra, Täällä reunalla roikun...      

Vierailuni foorumissa harvenee - ainakin joksikin aikaa, sillä pääsin koulutukseen ja se imee ajastani osansa.  Jo kauan toivomani koulutus, muuten...   

               Iloista oloa ja eloa Sinulle!       

Tällä foorumilla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joten täytyy täällä poiketa aika ajoin...      

               
Sen jälkeen, kun viimeksi, kävin tätä osiota lukemassa, on tullut monta sivua tekstiä. Luin sen kaiken, ja täytyy todeta: vaikeita asioita..., syvältä luodaten mennään..., monimutkaisia sanakäänteitä... - ihan tukka on kipeä, kun yritän ymmärtää.    

Jossakin määrin asia on tuttua ja lisää haluan ymmärtää, mutta vaikeata olisi ollut tällaisten keskustelujen väliin kommenttiaan laittaa, kun tunnostaa, että keskustelu on muutaman henkilön välistä ja henkilökohtaistakin.

Hyvä puoli tuossa kumminkin on: Kun pötkössä lukee esim. viimeiset kuusi sivua, pääsee edes jotenkin kiinni juonesta eli siitä, mitä kukin yrittää sanoa ja sanookin. Itse en kykenisi näin päätähuimaavaan keskusteluun edes osallistumaan - vaikka ehkä aavistus em. asioiden todellisuudesta ja mahdollisesta todeksielämisestä onkin.  : :

Ehkäpä minäkin joskus...     Oikeasti!

                 

           

Onnellinen sinä Valonkantaja, joka pystyt käyttämään keltaisia vaatteita.
Nuorempana ollessani ostin kirkkaan keltaisen undulaatin - ihan sen takia, että rakastan keltaista väriä, mutta en vaatteissani. (Oli mulla muitakin undulaatteja - oli undulaattikausi...)      :

Oranssi kausi on kestänyt varmaankin kahdeksan vuotta; ei juurikaan vaatetuksessa, vaan asuntoni sisustuksessa. Sitä ennen oli lähes kaikki vihreää.
Muutama vuosi sitten hämmästytin itsenikin ostamalla vaalean sinisen auton (no, olihan se alussa hailakka väri, mutta kaikkeen tottuu...sitäpaitsi metallinhohtoisena se kuutamossa kimalteli mulle  =)    ), ja nyt mulla on samaista sinisen sävyä verhoissa, matoissa, pyyheliinoissa - puhelinkin oli jossakin välissä samaa sinistä.
Vaatetuksessa käytän punaista, tummempaa sinistä, ruskeaa...

Mitä värejä ei voi päällensä laittaa, niistä täytyy saada nauttia muussa muodossa: suomenpystykorvan punaruskeata väriä olen aina ihaillut, joten nyt on menossa jo toinen punaisenruskea seropi mulla ja toisena koirana on valkoinen seropi, jonka selkäkarvoissa häivähtää oranssi.   

Värikkäitä ja aurinkoisia talvipäiviä teille.   

Jasnajalle kiitoksia Värianalyysi-runosta.


Aurinko            Kauris
Kuu                 Rapu
Nousum.          Kaksonen

                                                   

Hyvät Chandra ja Muut Mietiskelijät,

Chandra, kirjoitit asiastasi niin, että lukiessani tuli olo: olen elänyt tämän ennenkin. Minulla nimittäin on täällä kotikonnuilla yksi ystävä, joka myös jotenkin "törmää apuatarvitseviin" aika ajoin (ei nyt ehkä kodittomiin jne., mutta vakavasti sairaisiin kyllä). Olen iloinen (aikuisten oikeesti) heidän puolestaan, että heillä on teidänlaisianne ihmisiä ja taakkojen kantajia läheisinä.

                                  


Jotkin ihmiset tuntuvat olevan niin rakentuneet, että heillä on voisiko sanoa "auttajan lahja". He ovat kuin mangneetteja, jotka vetävät puoleensa apua tarvitsevia - yhtäkaikki nämä apuatarvitsevat voivat itsekin vaistota sen, että TUOSSA on IHMINEN, joka voi, osaa ja haluaa auttaa. Voihan olla, että AUTTAMINEN on JUURI SINUN TEHTÄVÄSI tässä elämässä. Toisen puolestahan ei voi elämää elää, mutta auttaa voi.


Mutta jotta itse auttaja ei luhistuisi kaiken sen riittämättömyyden tunteen (kun autettavia on niin paljon...), huolen, epätoivon yms. tunteen taakan alle, niin ajattelen, että pieni irtiotto asiasta olisi paikallaan aika ajoin. Kuka auttajaa auttaa, kun tulee burn out?

                         


Tosin, olen huomannut, ettei sydämeltään auttajaa pidättele mikään, kun joku apua tarvitseva on kohdalla...mentävä on. Voin vain toivoa voimia heille ja sinulle Chandra, - ja niin toivonkin...

                                

Onko ihminen sellainen, että löytääkseen kultaisen keskitien, hänen ensiksi TÄYTYY seilata äärilaidasta toiseen?? Olen ajatellut, että taitaa olla: miten muuten hän löytää "keskitien", jollei kokeile ojia tien molemmilla puolilla...?
 :                  :                  :            

Kehon tekstin perusteella hämmästelen hiukan...  Kun taidot (ja tahto) ei riitä asioista keskustelemiseen, niin luodaan foorumi, jossa aletaan keskustella tämän foorumin keskustelijoista? Niinkö se menee...? Voi vain todeta, että VOI, VOI...          

Kiitoksia Keho informaatiosta. Toivotaan heille valaistusta tässä asiassa...  
             


        Keskustelemisiin!



Aurinko           Kauris
Kuu                Rapu
Nousu             Kaksonen

        Kiitoksia kannanotoistanne Chandra ja Metsätonttu.

Chandralle sanoisin, että minä jossakin vaiheessa ajattelin itsestäni, että erakoksi vain jonnekin umpimetsään, ettei tarvitsisi nähdä taikka kuulla kaikkea sitä kurjuutta, mitä ihminen toiselle tekee...
Ei tullut erakkoa, mutta kun sallii itsellensä omaa rauhaa ja antaa päällensä aikaa pyöritellä asioita, niin siitä ne ajatukset kirkastuvat.


Lainaus Chandralta:
"Olen välillä turhautuneena ajatellut,pitäisikö vain ummistaa silmänsä,nauttia omasta hyvinvoinnistaan ja etsiä sitä tasapainoa vaan itsestään.?"

Uskoisin näin, että kun ihminen auttaa ensin itseään ja löytää tasapainon elämäänsä, niin hän löytää myös voiman auttaa muita. Ei jaksa auttaa eikä jaksa olla kärsivällinen, jos oma elämä on hajalla. Alkaa olla liian monta taakkaa...kun on omat taakat ja on lähimmäisten taakat...       

Voi Hyvin -lehdessä nro 8/05 oli muuten aika sävähdyttävä juttu: Vapaaksi tunnetaakoista. Ovatko kaikki tunteet omiani vai kannanko kenties tunnetaakkaa, joka kuuluisi äidilleni? (Vieläkö tämä keskustelu kuuluu tälle palstalle?...       )

      Auringon paistetta toivottelen   

                                                           

Olen tässä miettinyt termejä: järki-ihminen, tunneihminen...

Ajattelen, että olemme kaikki aika keskeneräisiä, voisiko sanoa, suurimman osan elämästämme. Kehitymme omiksi itseksemme, jos vain jaksamme kohdata yl. vaikeita asioita ja työstää niitä. Joskus joku on niin tottunut huonoon kohteluun, ettei osaa kohdata hyviä asioita...

Perheenjäsenemme, muut lähimmäisemme, kaupan kassat, ihmiset virastoissa, poliisit, kaupunginjohtajat, lääkärit, pultsarit, maahanmuuttajat sun muut, keihin törmäämmekin - vrt. joudumme törmäämään, paljastaa paljon siitä, missä meillä on vielä työstämistä. Väsyn, kiukustun, siedän, pinna kateaa just nyt, nauran hervottomana, en osaa suhtautua, pelkään, varon, en voi olla oma itseni... On vaikeaa tunnistaa ja löytää "omaa itsensä" , kun ei vielä ole hajuakaan kuka on tai keneksi tahtoo. Suunta voi olla oikea, mutta yhtäkaikki voihan se olla vikasuuntakin - kaikki on hakusessa.


Yksi on totta ja pysyy - ja se on RAKKAUS. Minkä teet rakkaudesta ja hyvästä sydämestä, se on totta ja kantaa  hedelmää. Mutta miten rakkaus löytyy...?
Rakkaus on meissä jokaisessa, siitä olen vakuuttunut. Rakkaus ON kokoajan, mutta me etsimme sitä vääristä paikoista, yl. oman itsemme ulkopuolelta, ja väärin keinoin. Miten me voisimme löytää rakkauden helposti, tai yleensäkään ollenkaan, kun meillä voi olla monen sukupolven takaa vääristyneitä tunnesotkuja ja elämisen malleja?
Miten ihminen voi yleensäkään tietää, mikä on oikein, kun sukupolvien perintönä on vääristymiä vääristymien perään...?

Aale Tynnin runo on koskettanut minua: "Koko salaisuus on tässä,
                                                       koko totuus sydämen:
                                                       sydänmullassa pimeässä
                                                       on juuri valkoinen."

"Sydänmullassa pimeässä on juuri valkoinen." Kaunista, surullista ja lohdullista.
Tulkitsen ja ajattelen runon sanoman niin, että juuressa valkoisessa elää Rakkaus. Mutta jotta rakkaus saadaan esiin, täytyy sydämestä saada tyhjennettyä läjäpäin kuonaa, kaunaa, elämätöntä elämää, tyhjyyttä, vihaa ym. tunteita, jotka negatiivisina painavat. On se kumma, että "tyhjyys" painaa niin paljon...!
Lohdullista sen takia, että meillä kaikilla on mahdollisuus löytää Rakkaus omasta sydämestämme. Työtä tarvitaan enemmän ja vähemmän, mutta kyllä se sieltä löytyy...uskon ja jatkan etsimistä.


Toinen runo on toteava by Matti Kuusi:  " Mitä liekään rihkamaa
                                                        ollut riemunkirjavaa.
                                                        - Yhden sanan loistavan
                                                        muistan, sanan: rakastan.


Miten ed. liittyy järki- tai tunneihmiseen? Harhauduin asiasta kun innostuin rakkaudesta. Luulenpa, että itsensä kanssa sopusoinnussa olevassa ihmisessä järki ja tunne tukevat toisiaan, ne ikäänkuin sulautuvat ihmiseen. Hän ei enää singahtele puoleen tai toiseen sen mukaan heiluttaako tahtipuikkoa järki vai tunne. Oikeasti ei voida enää erottaa järkeä ja tunnetta, koska ihminen on niin kokonainen - onko liian täydellistä? Mitä luulette?

Iloisia tapahtumia ja kohtaamisia kaikille toivon, ja jos ei niin tapahdu, niin kestävyyttä koitoksiin. Tämä on niin elämää!

 

                             


   Aurinko     Kauris
   Kuu          Rapu
   nousu       Kaksonen

Kaikille Kauriille Helpommin taivallettavaa vuotta 2006!

Omakohtaisesti voin kertoa, että syksy 2005 oli raskain, mutta ennen Joulua
yht´äkkiä helpotti.       

Joulun ja Uuden Vuoden välipäivinä sain kutsun erääseen haastatteluun, enkä voinut olla iloitsematta OIKEASTA AJOITUKSESTA!!!     
(Tuloksesta en vielä tiedä, mutta nautiskelen edelleen tuosta ajoituksesta...)

Ihan PARASTA, jaksamista ja voimia toivottelen niin Kauriille kuin myös muille taakkoja kantaville.
                                   


               Aurinko     Kauris           s. 20.01.
               Kuu          Rapu
               Asc          Kaksonen

Elämänilon mainitsema Tommy Hellstenin Elämänparadoksit-kirja on ollut minunkin opaskirjanani viime vuosina.                                           Ja niin totta: Lapsuudesta kaikki johtuu...
Sitä aikuisena ajattelee, että lapsuus on ollut turvallinen, hyvä ja sitä on oikeasti saanut olla lapsi. Mutta miksi sitä aikuisena niin monasti törmää tilanteisiin ja/tai ihmisiin, joiden kanssa tulee paha tai muuten kummallinen olo?
                                      

Aikoinaan luin jostakin, että pitää mennä syntymähetkeen asti, jotta saisi selvyyden, mitä on tapahtunut - enkä oikein ymmärtänyt miten voi mennä niin pitkälle, kun eihän sitä VOI millään muistaa...        
Aiemmin olin aina pitänyt itseäni "järki"ihmisenä, joka ei paljon tunteile. Muistelen, etten alle kaksikymppisenä paljon itkenyt. No, miten olisin voinutkaan, kun tunteet oli pakattu kivikovaksi möykyksi kurkkuun ja koko kroppaan. Sitten alkoi itsen opiskelu: itkemään piti ihan opetella, ja sen jälkeen en ole paljon pidätellyt...      

Vuosien aikana luin psykologista kirjallisuutta (mm. monta Tommy Hellstenin kirjaa), ja vaihdoin asuinpaikkakuntia ja työpaikkoja. Kerran osuin sellaiseen työpaikkaan, jossa "roolileikkinä" kävin läpi lapsuuteni neljä ensimäistä elinvuotta. Työkaverit "esittivät" niitä ihmisiä, joiden keskellä olin varttunut: oli vanhemmat, isoäiti, sisaret, naapureita jne. Monesti oli melkoisen skitso olo, kun päässäni seurasin kahta näytelmää. Siellä työpaikassa opin tietämään, mitä pelko on...   Neljän ikäisenä monet lapset kertovat, mikä heistä tulee isona: äidin kaltainen tai sitten ei äidin kaltainen, lastenhoitaja jne. "Neljän vanhana" minä lähdin tuosta työpaikasta...

Olen siinä onnellisessa asemassa, että vanhempani elävät vielä, joten minulla on ollut mahdollisuus kysellä syntymästäni ja ajasta heti sen jälkeen. Sillä on merkitystä. Sisarsuhteista ja vanhempien/isovanhempien suhteista - sieltä löytyy draamaa.
Noina vuosina minulla oli kaverina "herätehankintana" hankittu, nyt jo edesmennyt, Bruno-koira.           Ainoa heräteostos, jota en ole katunut. Ja hän oli minulle opettaja monessa asiassa - erityisesti, kun opettelin tunnistamaan ja tuntemaan tunteita.
Kauriina voin sanoa, että tunteet pitäisi lailla kieltää, MUTTA mitä elämä silloin olisi...? Ehkäpä opettelen vielä lisää tuntemista... onhan Kuuni Ravussa. Sitäpaitsi nousumerkkini on Kaksonen, joten "ristiriitaisuus" tuntuu.    

No niin, vuosi on vaihtunut, joten tästä on hyvä jatkaa!

Chandra sen sanoi...




Minullapa on ollut hankaluuksia kauriin kanssa melkein koko elämäni!!
Itseni nimittäin..
Vaan ei ole enää niin kamalia taisteluita,kun olen oppinut kuulostelemaan
kaikkia tuntemuksiani ja sanomaan sen vaikean EI sanan.
Muista kauriista en tiedä,mutta minä tarvitsen ainakin omaa aikaa,tilaa,väljyyttä.
Jos en sitä välillä ota itselleni,en todellakaan ole mukavaa seuraa.En itselleni,enkä muille.

Hassun hauskaa, vaikka välillä ei naurata lainkaan...
Oikeasti pitkään aikaan parasta oli, kun opin sanan EI.
Toinen Paras, kun opin ottamaan oman paikkani. (Kukaan sitä ei tarjoa, eikä se ole keneltäkään muulta pois!)   


---------------------------------------------------------------------------

Aurinko   Kauris
Kuu        Rapu
Nouseva  Kaksoset
Maya      Valkoinen Itsevallitseva Tuuli

Onko muuten niin, että jokainen ihminen jossakin vaiheessa elämäänsä on sellainen, ettei osaa sanoa omaa mielipidettään ainakaan omasta mielestään oikealla tavalla? Siis on yli-itsekriittinen tai liian epävarma...  

Vai sattumako tuo lähellesi juuri sellaisia ihmisiä, jotka huomauttavat sanomisistasi, vaikka ne olisivatkin ihan viisaita sanoja? Jos väittely tulee, ei se aina välttämättä ole huono asia tai edes sinun syy, eikö?

Omasta puolestani voin sanoa, että tuntuuhan se pahalta, kun kerrankin kerroin, miten itse toimin eräässä ongelmatilanteessa, niin sain sihisevän vastauksen: tuo kun se määrää, miten muitten pitää elää!               Tämä samainen henkilö on muulloinkin laukonut vastaavanlaisia asioita - enkä ikinä ymmärtänyt mistä hihasta hän niitä nyhti.    
Jossakin vaiheessa palautin hänelle sen (ja muutaman muun) tilanteen mieleen, ja hämmästelin, mistä hän saa kaikki nuo jutut päähänsä... Sen jälkeen hän on käyttäytynyt ajattelevaisemmin.  

Kait meitä opetetaan kanssaihmisten avulla, mutta miksi asiat menee niin, että nyt aikuisena noita asioita täytyy opetella.
No, parempi myöhään - ehkä loppuelämässä on sitä kautta enemmän väriä, kun uskaltaa sanoa mielipiteensä, uskaltaa puolustaa itseänsä ja jopa suuttua, jos tarve vaatii.          :                    

Tervehdys astroilijat. Olen aika vihreä näillä sivuilla, mutta tuntuu kotoisalta lukea viestejä - ihan varmaan siksi, että itsekin yritän saada selvää itsestani; mistä olen tullut, mitä on nyt ja varsinkin mitä haluan tulevaisuudessa olevan.
                                         
Minulla on Aurinko Kauriissa, Kuu Ravussa ja Asc Kaksosissa. Epätoivoistako?
                                          :
Vuosikausia olen lähes reikäpäänä miettinyt syntyjä syviä, ja tämä syksy oli väsyttävin.       Nyt ennen Joulua alkoi tuntumaan, että helpottaa. Itseasiassa marraskuussa taisin ensi kertaa käydä täällä astron sivuilla ja jotenkin asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. 

Nyt ei muuta kuin kohti uusia seikkailuja.
Hyvää Uutta Vuotta toivotellen...