Minäkin vastaan vain omasta puolestani.. Jokainen on kuitenkin yksilö ja selviää omalla tavallaan lopulta.
Minulla siihen ei auttanut kenenkään muun huoli eikä pyynnöt, kiellot, uhkaukset, ei mikään... seitsämän vuotta kerkisin yhteensä rallata, joista neljä viimeistä vuotta käytin kovia huumeita. Ajoin itseni niin huonoon tilaan että ystäväni olivat minut jättäneet (ymmärrän hyvin, heillä ei ollut muita vaihtoehtoja enää), mistään en juurikaan apua saanut, a-klinikalla kävin juttelemassa ja ymmärsin että ongelma minulla oli, mutta kun ei ollut haluja itsellä tehdä asian suhteen mitään..
Lopulta olin yksinkertaisesti henkisesti liian loppu, en jaksanut, en nähnyt enää syytä elää niinkuin elin, mutta en tienny paremmastakaan, olin menettänyt kaiken. Pääsin sattuman kautta vertaistukiryhmiin, ja sitä kautta vähäksi aikaa hoitoon, ja päivä kerrallaan elämä lähti kohta uutta aamunkoittoa. Tuon päivän jälkeen minun ei ole enää tarvinnut päihteitä käyttää
Jokaisella tietenkin on yksilölliset juttunsa jotka lopulta johtavat elämänmuutokseen, mutta omalla kohdallani paras "apu" mitä sain oli se että en enää saanut apua, en edes omalta perheeltäni. Silloin sitä vasta heräsi jotenkin ajattelemaan että se tie ei vie mihinkään. Silloin kun vielä sai rahaa lainaksi ja yösijan tarvitessa sitä kantoi mukanaan jotenkin illuusiota että kaikki on hyvin.
Vähän sekavaa varmaankin, mutta toivottavasti jotain selvää saa. Yksäriäkin saa laittaa
Näytä kirjoitukset
