Näytä kirjoitukset
Kaipaisin hieman apua viimeöisen uneni kanssa..
Unessa vietämme siis mieheni kanssa lomamatkamme viimeistä päivää, todennäköisesti Italiassa. Illalla on tarkoitus lentää kotiin.
Iltapäivän vietämme retkellä, mm. istumme veneessä ja sää on ihanan lämmin ja aurinkoinen. Hyvä päivä siis.
Retkemme päätteeksi menemme syömään tunnelmalliseen ravintolaan, jossa kaikki ihmiset ovat ihanan ystävällisiä ja istumme suuressa pöydässä iloisten mutta tuntemattomien ihmisten kanssa.
Tarjoilijattaremme on nuori, tumma tyttö. Huomaamme jossain vaiheessa, kuinka hänen poikaystävänsä tulee sisään ravintolaan aseen kanssa, ja sanoo tappavansa tämän koska on saanut selville että naisella on suhde baarimikon kanssa. Ase laukeaa ja tarjoilijattaren sijaan luoti osuukin mieheni ohimoon. Ase on ilmeisen pienikaliiberinen, koska reikä ohimossa on pieni. En näe luhistumista pöydässä, enkä paljoa verta tms, vaan seuraavassa hetkessä mieheni makaa lattialla valkoisen lakanan alla, itse poltan tupakkaa vieressä, itken ja vieraat ihmiset lohduttavat minua.
Yhtäkkiä mieheni nostaa lakanan reunaa ja hymyilee minulle, sanoen että kaikki on hyvin. Hassuttelee niinkuin aina. Ilmeilee. Ja yhtäkkiä vetää taas lakanan päälleen. Vieraat ihmiset ympärilläni eivät näe tätä. Mieheni toistaa tätä useita kertoja, ja rusentava yksinäisyyden tunne kasvaa, vaikka hän väittää etten ole yksin. En suostu uskomaan että hän on kuollut kun kerran puhuu kanssani, vaikkeivät muut sitä näekään. Muutun täysin hysteeriseksi kun ensihoitajat yrittävät viedä hänet pois ja herään paniikinomaiseen itkuun, omassa sängyssä mieheni rauhoitellessa minua.
Kerron uneni hänelle, enkä edelleenkään ole varma siitä mikä on totta ja mikä unta. Yritän parhaillaan ravistaa pois tuota kamalaa yksinäisyyden tunnetta, menetystä ja voimattomuuden tunnetta. Tiedän että jos ihmiselle on olemassa "se oikea", me olemme löytäneet sen toisissamme.
Pelkäänkö nyt siis että olenkin väärässä, vai pelkäänkö että kaikki työ jonka olemme tehneet suhteemme eteen onkin ollut turhaa?
Vai onko minulle yksinäisyys tai hylätyksi tuleminen niin suuri pelko, että käsittelen sitä vain alitajunnassani (en ole koskaan kyseenalaistanut suhteemme lujuutta)? Jos jollakulla on hyviä ideoita tämän purkamiseen, niin otetaan kiitollisena vastaan. Vihaan tätä tunnetta sisälläni juuri nyt.
