Täälläkin yksi nousuvaaka. Tämän syksy on mennyt opintoja lopetellessa ja sen myöt stressissä. Sen lisäksi kaikki vuoden surut kulminoitui nyt masennukseen... Sitä hoidetaan. Sydämen asioissa edelleen pettymyksiä toisensa jälkeen. Työasiat ainoina sujuvat. Aika sateisen yksinäinen olo... Koskahan tämä kääntyy parempaan?   

En vain tiedä millä tavalla... Pääni on ihan tyhjä. Yritän löytää ilon asioita joka päivästäni, mutta se on niin vaikeaa. Jotenkin olen yhtäkkiä sokea kaikelle muulle kuin ohikulkeville pariskunnille, rakkauslauluille, kaikelle mikä muistuttaa hänestä ja onnesta, jonka koin hänen sylissään ja jota ei koskaan tule enää...

Yritän, yritän ja yritän. Ja lopulta itken, kun en saa pahaa oloa edes hetkeksi pois.

Mees nyt eteenpäin...Joo aika helppoa käskeä itseään, mutta jostain syystä ei vaan toimi. Ikävä ei hellitä, vaikka miten ajattelisin muita asioita. Suru tuntuu palana kurkussa joka sekunti, ei vaan ole hyvä olla. Toista viikkoa se ihminen tunkeutuu uniini, joka yö hän on jossain muodossa mukana. Kaunis sunnuntai ja kevät tulee, ja silti kaikki on niin rumaa....

"Maaliskuisena sunnuntaina
Auringon värittäessä Töölönlahtea,
Valkoisen maiseman sulaessa
Hetki hetkeltä
Rauhallinen lämpö kasvoillani.
Voisiko kevät kauniimmin alkaa?
Olisi harmaata
Koleassa betonilähiössä
Räntäsateen piiskatessa viimassa
Lätäköistä kengät märkänä.
Käsi sinun kädessäsi
Ei olisi täydellisempää."

Kyllä, toinen existäni on tosin ulkomailla eli hyvissä väleissä puhelimessa Ei vaan, tulemme hyvin toimeen. Ja niin kuin sanoinkin, on toinen existäni lähes paras ystäväni. Mutta mutta...

Laitoin eilen sitten viestin tälle viimeisimmälle ja rakkaimmalle...Toivottelin vain hyvää tenttiviikkoa hyvin neutraalilla viestillä. Pelkäsin, ettei hän vastaisi. Vastasi kuitenkin. Hyvin lyhyt ja tylsä viesti, mutta sellainen hän on. "Katsotaan, mutta kiitos". En siis paljon siitä osaa päätellä, muuta kuin että ainakin voi minulle vastata. Tuli tosin tunne, että olen vain joku vanha tuttu, joka sattui laittamaan viestin ja jolle on pakko vastata kohteliaisuudesta... En niin tahtoisi olla vain muisto menneisyydestä...

Huokaus...miljoonas jo tänään.

-amethyst-

Vielä ei näy sinne...vähän liikaa sumua ja räntää ilmassa. Ehkä jonain päivänä kirkastuu ja voin ainakin kuvitella näkeväni hyvän olon jossain. Toistaiseksi kääriydyn vilttiin, istun ikkunalaudalle ja tunnen oloni yhtä harmaaksi kuin sää tällä hetkellä.

Kahden exäni kanssa olen hyvissä väleissä, toinen on melkein paras ystäväni ollut jo kauan. Tämän rakkauteni kohteen kanssa tuskin pystytään ystävyyteen, liikaa kemiaa platoniseen suhteeseen...Ainakin minun puoleltani. Jos toinen on vain ystävä, niin hän ei tuoksu siltä kuin tämä mies minun nenässäni, ei näytä siltä minun silmissäni. Ystävä ei myöskään tunnu siltä lähelläni kuin hän... Tai mistä minä tiedän, ehkä joskus. Mutta tuskin.

-amethyst-

Niinkin typeriä asioita tulen miettineeksi kuin tämän miehen sukunimi... Se ei ole mikään kovin yleinen, lähes poikkeuksetta esim. lähimmät ystäväni ja vanhempani ovat ihmetelleetkin, että sellainen on olemassa. Vaikka minusta se ei ole mitenkään outo. Päinvastoin.... Lapsena leikeissäni, minun sukunimeni oli juuri se. Joka kerta. Siinä oli silloin mielestäni jotain erikoisen hienoa.

Kun ensimmäisen kerran kuulin tämän miehen sukunimen, muistin nämä lapsuuteni leikit... Kohtalon ivaako vain? Miten olla nyt ajattelematta, että se ei ollutkaan alintajuntani tietoa tulevasta? Typerää miettiä jotain sukunimeä, mutta silti... Ei siinä nimessä enää ole mitään erityisen hienoa, sukunimi muiden joukossa. Mutta kaikki koottuna yhteen, se tuntuu niin oudolta ollakseen yhteensattumaa...

EternalSun, sinulla asia ilmeisesti jotenkin selkiytyy? JA käsitin, että miehesi haluaa sinut takaisin? Hienoa, jos itse pystyt katsomaan tilannetta ns."ulkopuolisena" ja toimimaan sen mukaan.

Itselläni ei ole tilanne juuri minnekään muuttunut...Eilen tuli viikko siitä, kun suru alkoi.... Ei ollut muita ajatuksia eilen, ei tänään ja tuskin huomennakaan mitään muita...Särkee niin paljon, että ei voi ymmärtää. Tämä paha olo on niin käsittämättömän kokonaisvaltaista, että sitä ei pysty edes sekunniksi unohtamaan...

Miten tästä voi selvitä? Miten voin hyväksyä kaiken ja antaa mennä? Miten katsoa eteenpäin ja hymyillä edes sekunnin murto-osan? Miten hyväksyä, että nuo kasvot valokuvassa ovat muisto menneestä eivätkä enää mitään tulevaisuudessa...? Miten?

Ja pitäisi töihin jaksaa asiakkaita palvelemaan...huokaus.

Pistänpä tämän tännekin, taisi ensin mennä väärään foruumiin....

__________________  23.2.2006

Osaako joku kertoa, mitä tuo tarkoitti transiittilistassani? Mikä oli tuon vaikutus minun elämässäni tuona päivänä?

-amethyst-

En tiedä mihin luottaa... Kaikki mahdolliset syyt pyörivät päässäni nyt puurona, en osaa eritellä sieltä mitään. Ehkä kaikki mahdollinen vain sattui yhtä aikaa ja johtivat tähän tilanteeseen. En tiedä. En jaksa enkä kykene miettimään, ehkä erosta vielä sen verran vähän aikaa, että turha yrittääkään.

Minulle rakkaus on kaiken keskipiste, sen ympärille minä muodostan elämäni. Niin kuin sinullekin, elämäni sisältö voisi olla vain ja ainoastaan rakkaus. Mutta nyt kun se on poissa, tai sen kohde on poissa, on vain tyhjä olo. Ja niin paha mieli.

By the same reason of its traditional standing as February's birthstone, amethyst is also accredited as a birthstone for Pisces (February 19- March 20), but it is more commonly recognized as Pisces' lucky charm. Pisces embraces amethyst because of their tendency to skip from one level to the next and to go from one extreme to the other without any type of transition and amethyst, being a great crystal of easing and soothing transition, is the perfect charm.

No näin ajattelinkin...ja pitäisin siitä silti onnenkivenäni, vaikka kuka väittäisi mitä. =) Kiitos tiedostasi kuitenkin, oli uutta minulle!

Pääset tosta yli varmasti. Ametisti on muuten jousimiehen kivi.

Olenpa luullut, että se on helmikuussa syntyneiden kivi... Näin pikaetsinnällä internet väittää samaa poikkeuksetta. Mistä siis löytyisi oikeaa tietoa?

Onko tämäkin väärin? http://en.wikipedia.org/wiki/Amethyst

.

Amethyst, mitä olet päättänyt? Voitteko olla ystäviä??  Me tavataan ilmeisesti ylihuomenna ja olen aikamoisen viileellä tuulella. 
Kummaa tavata ihminen joka on aiheuttanut paljon päänvaivaa 1.5v.

Enhän minä mitään ole voinut päättää....En ole ottanut yhteyttä eikä hän minuun. Sattuu liikaa voidakseni ajatella mitä nyt. Ei pysty ajattelemaan ystävyyttä, kun toivoo, että toinen tulisi takaisin...Rakastan, vaikka toinen ei pysty sitä tekemään.

Tiedän ottavani yhteyttä jonakin päivänä, en tosin tiedä milloin...Enkä tiedä miten. Viestillä, kirjeellä, soitolla...en tiedä. Tiedän, että hänen olisi haettava apua masennukseensa (jota ei myönnä, tai myöntää, mutta hän "ei pysty ja halua hakea ammattiapua"), ja mietin, miten hänet saada se tajuamaan... Se ihminen on todella rikki, ja toivoisin voivani auttaa häntä parantamaan itsensä. Toivoisin myös, että saisin rakastaa. Ja hän ottaisi sen vastaan.

-amethyst-

Tänään on syntymäpäiväni ja kaksi pvää sitten poikaystäväni pisti 9kk:n suhteen poikki. Hän sanoi, ettei jaksa enää hakata päätään seinään. Usko siihen, että voisi olla onnellinen, oli kuulemma loppunut. Vaikka mitä kautta yritin saada hänet sanomaan, että hän ei vain halua minua, ei hän sitä tehnyt. Sanoi, että ei pysty antamaan itsestään sitä mitä parisuhde tarvitsee. Lähelläni on hyvä olla, mutta hän ei pysty rakastumaan. EI uskalla. Suojamuuri on ja pysyy.

Mies on stressaantunut ja kiireinen, koulua ja töitä. Hän vaatii itseltään paljon molemmissa. Hänellä on takanaan vaikea toisen vanhemman menetys muutama vuosi sitten ja pelkää ko. sairauden perinnöllisyyttä. Pitkä aikainen tyttöystävä jätti hänet elämänsä pahimpaan aikaan ja näin mies sulkeutui ja rakensi muurin ympärilleen. Mies on  totinen ja hyvin alakuloinen, suru on hyvin läsnä häntä edelleen. Ei pysty/uskalla/halua hakea ammattiapua, vaikka tietää että ehkä pitäisi. Suruaan hän ei kuitenkaan näytä, vaikka minut tosin päästi niin lähelle, että uskalsi välillä jotain kertoa.

Meidän suhteessa hän ei puhunut juurikaan tunteistaan, mutta sen myönsi että yritti antautua suhteen vietäväksi. Hänen ja myös minun kiireiden takia emme nyt  talvella nähneet kuin kerran viikossa, mutta silloin ei läheisyyttä puuttunut. Minä halusin, ja varmaan vaadinkin enemmän, hän yritti muttei pystynyt. Silti se tunne hänen lähellään kertoi, että hiltaasti mutta varmasti me jaksamme ja pysymme. Hän oli totinen ja pidättyväinen, mutta hellä, turvallinen ja välittävä. Ei fyysisesti vetäytynyt juuri koskaan.

En pystynyt uskomaan, kun hän yhden tekstiviestiketjun päätteeksi lopulta sanoi puhelimessa, että ei vain enää jaksa. Vielä tällöinkin hän sanoi, että kanssani on aina hyvä olla, mutta ahdistus on liian suuri. Ei usko, että hän pystyy omassa masennuksessaan ja pahassa olossaan ikinä tekemään itseään tai minua onnelliseksi.

Kolme kuukautta sitten hän yritti samaa, mutta pakotin hänet kasvokkain juttelemaan ja hän hylkäsikin eroajatuksen. Hän ei voinut uskoa, että olisi sellainen, josta kukaan voisi välittää. Että hänen paha-olonsa veisi minutkin mukanaan ja jos hän uskaltaisikin heittäytyä hieman enemmän, niin minä kuitenkin lähtisin jossain vaiheessa. Ja näin häneen sattuisi taas. Ei jaksanut uskoa, että minä jaksaisin.

Minä jaksoin, mutta hän ei. Jaksaisin vieläkin, sillä hän oli alakuloisuudestaan huolimatta se ihminen, jossa olen nähnyt tulevaisuuteni. Ja hänen haaveensa tulevaisuudesta olivat yhtä turvalliset ja kauniit kuin minunkin. Nyt kysyisinkin, olenko nähnyt väärin? Oliko suhteemme siinä ja onko tämä suru vain kestettävä? Vai olisiko meillä vielä mahdollisuus?

Itse on olen syntynyt 25.2.1979 klo 21.45 Helsingissä ja mies 30.1.1980 noin klo 09.30 Jyväskylässä tai Kuopiossa .

Olisin kovin kiitollinen avusta.