Minä menetin rakkaan koirani syksyllä syöpään. Tuntui kuin olisin kasvanut viidessä vuodessa yhteen sen kanssa, joten viimeinen puoli vuotta on mennyt vain toivoessa pääsyä täältä sen luo. Koirani oli minulle rakkainta ja lohduttavinta, mitä olen ikinä kokenut. En voi olla uskomatta, etteikö sillä olisi ollut sielua. Mieheni sanoi koiraamme ihmiskoiraksi, niin omituinen se oli....ei mikään höseltäjä vaan toimi kuin ihminen, ajatteli ensin ja toimi vasta sitten (tosin eivät kaikki ihmisetkään tietty toimi näin
) Ainoa keino, millä olen jaksanut jatkaa elämää syksyn jälkeen, on ollut ajatella, että joskus vielä kohtaamme. Ehkä tämä on itsensä pettämistä.
Enkeliviestinä reikisivuilta sain kärsivällisyyden:
Luota korkeampaan elämänvoimaan
tietäen mikä on parasta sinulle.
Muista: kun sinua on pyydetty odottamaan,
sinua valmistetaan johonkin vielä parempaan
kuin mitä odotat.
Muuta asennettasi hyväksymiseksi.
Kun aika on oikea, ja kun olet valmis,
seuraava ovi aukeaa.
Kärsivällisyys aina palkitaan.
Kaikki asiat tapahtuvat oikeaan aikaan.
Nyt pitäisi sitten hyväksyä tilanne...mutta kun elämä on yhtä tuskaa ilman parasta ystävääni...sanoisin jopa, että ilman sielunkumppaniani. Olen aina uskonut kohtaloon ja että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan, joten sinänsä olen samaa mieltä enkeliviestin kanssa. Mutta kun ero on niin vaikea ...