Hei laitan tännekkin viestiä, jos joku osaa auttaa....


Minulla on ollut useamman viikon kauhea himo/halu Italiaan. Tarkemmin vielä Pohjois-Italiaan.
En ole siellä koskaan käynyt enkä muutenkaan monta kertaan ulkomailla. En osaa Italiaa kielenä, mutta jotenkin se viehettää.
Nyt asia on niin paljon mielessä kokoajan, joka päivä/ joka minuutti.
Käytännössä on aika hankaalaa järjestää matka sinne. Taloudellinen tilanne, lapset, ym.
Mutta miten minulle voi yhtäkkiä tulla niin vahva tunne, en ole ikinä vastaavaa ennen kokenut "intuitioksiko sitä kutsutaan"?


 

 . Voikun minullakin olisi kykyjä olla henkimaailmaan yhteydessä. Joskus tuntuu, että menettää ns. uskoaan sellaiseen. 

Mukana ollaan meilläkin jos mukaan mahtuu

Mukana ollaan myös 

Onko sinulla koska seuraavan kerran "ilmais energiaa jaossa."  miehelläni todettiin juuri vakava veritauti ja nyt olisi lisä energia minulle, että miehelleni tarpeen.

Hei

En ole koskaan kokeillut tälläistä.
Olisin mielelläni mukana sekä mieheni, joka etenkin tarvitsee kaikkea mahdollista parannusta.
Siis kö 30.5 klo 21.00. mitä tulee tehdä?

Pakko kirjoittaa itsekkäästi omaa ongelmaani. Ei ole helpottanut vieläkään minun oloni. Kuoleman pelko, "jos mitään ei olekkaan" on niin arkipäivää, että herään usein keskellä yötäkin, asia ahdistaa hikivaluu kasvoilta ja sydänhakkaa.  Muuten olen mielestäni täyspäinen kaikki kunnossa. En koe saavani apua vaikka päälääkäriin meinisikin.  Missä henkimaailma tms on? Miksi tarvitsen todisteita. Miten saisin oman jääräpääni uskomaan? Olen käynyt muutamat kerrat meediolla ym. hetkeksi tuli toivon kipinää, mutta ei rahat riitä niissä ramppaamaan. Rukoilen ja koitan hiljentyä usein ja pyytää jostkin mikä se nyt on apua. Pahinta on se, että lapseni alkavat olla iässä jossa kyselevät kuoleman jälkeisestä, en halua heihin siirtää tätä ahdistustani. 
terv. polestar 

Koetko syyllisyyttä äitisi kuolemasta? En koe, hän sairasti syöpää pitkään johon lopulta kuoli.
kalvaako sinua jokin asia, joka tuntuu jääneen selvittämättä? ei kalvaa, ainoastaan tuntuu valtava ikävä, hän oli minulle niin rakas, äiti, ystävä, sieluntoveri. miksi hänet vietiin niin varhain?Pelkäätkö omaa kuolemaasi? kyllä pelkään, koska en vieläkään ole saanut rauhan tunnetta asiaan, mitä se on, mitä sitten tapahtuu? mitä jos äitini sielu ei olekkaan missään? [/color]

En halua missään nimessä pidätellä ketään/mitään, mutta ikävä ja kaipaus tuo usein vieläkin vedet silmiin vaikka olen asiaa työstänyt, puhunut, arjessa jopa unohtuu.

[Tämä voi kuulostaa hullulta, muttan voinko tehdä mitä asian eteen?On kova "ihmeellinen kaipauksentunne" johonkin, uskon puute.]

Kirjoittelin tänne joskus, luinkin sitäkin enemmän.
Kaikki alkoi siitä kun 3 vuotias poikani, "väitti" näkevänsä öisin edes mennyttä äitiäni.
Silloin nukkui muutenkin öitään vieläkin huonosti heräsi 1,5h välein.
Lapsi on aina ollut hyvin herkkä.

Meillä oli silloin perheessä vaikeaa, suhde puolisoon huonossa kunnossa kaikesta ponnistelusta huolimatta, silloinen mieheni oli masentunut, söi lääkkeitä, väkivaltainen ym.
edes menneen äitini ikävä kalvoi minua, kaikki tuntui todella uuvuttavalle.

Kävin meedioiden luona, joiden avulla tutustuin henkimaailman asioihin.
Kävin sisäistä tutkiskelua, tunsin, että "olin jopa herkistynyt jotenkin".

Nyt asiat on perus elämässä paremmin,  poika nukkuu perus hyvin, erosin, on uusi kumppani rinnalla, pienempi poikani voi myös hyvin ym. mitä nyt taloudellinen tilanne on pahana.

Rukoilen usein iltasin, lähetän aina äidille terveisiä, häntä on aina vaan niin ikävä vaikka jo kuolemasta 11- vuotta,
yritän rauhoittua, pyytää enkeileitä, henkioppaita tai ketä siellä jossakin onkaan luokseni. Edes vähän. Mutta ei. ei vaan tunnu siltä.

Tämä voi kuulostaa hullulta, muttan voinko tehdä mitä asian eteen?
On kova "ihmeellinen kaipauksentunne" johonkin, uskon puute.

(Rahaa ei kerta kaikkiaan ole: mennä joogaan, käydä meediolla tms. kaikki arki menee siihen, että käy töissä ja pyrkii saamaan ruokaa pöytäämme.)

Valvotaan yhä! Tosin nyt lääketieteen puolella alkoi lääkärin määräämä melatoniini kokeilu. yksi yö hiukan parempi sen avulla, tosin tuntuu kurjalle "aineilla" korjata tilannetta. Mutta päätöksen kokeilla vaikka hetken tein puhtaasti siitä syystä, että valvominen käy jo pojan voimille toden teolla!
Sekä minulla voimat loppuu, ja koko perheeseen vaikuttaa myös. Tosin kovasti mietin, ja olen rukoillut sekä pyytänyt sinne jonnekkin, että poikani saisi unirauhan!

Uusia juttuja on tullut myös pojan suusta: hän on kuulemma käynyt äitini luona hänen kotonaan, siellä on punaista ja kivoja juttuja, hän haluaa muuttaa sinne. (vaikkei todellisuusdessa ainakaan tässä maailmassa ole käynyt)

En jaksa nyt kirjoittaa enempää... voimat todella loppu. Kiitän sydämestäni kaikkia jotka ovat ongelmaani jaksaneet pohtia.
Ja mitä ns. ketjussa esiintyneeseen riitaan tulee, olen todellakin iloinen, että ihmiset ketä tahansa ovat vastanneet ja miettineet asiaa jopa 17.v., mutta myöskin luen kaiken pienellä varauksella, koska ainahan nettiin mehtuu myös pilaa tekeviä ja vaikka minkälaisia tyyppejä. Mutta olen silti sydämestäni kiitollinen kaikille ja [kyllä hyvää tarkoittavan ja puhtaalla rakkaudella kirjoitetun viestin aina tunnistaa, kun lukee niitä aivoja käyttämällä sydämen läpisuodattamalla.]

Että jos on jotakin pahaa olemassa, mikään paha ei viihdy siellä missä on rakkautta ja hyvyyttä. Jumalan usko ja isämeidänkin toimii kuulemma hyvin karkoittamaan kaiken pahan. Tai ylipäätä jonkunlainen rukous mikä nyt tutulta tuntuu, kunhan se on rakkautta ja aitoa hyvää uskoa täynnä.

Tai ainakin rakkaus on jonkun/ joidenkin paras aikaan saannos koko universumissa. Joku jumala, taivaan isä, ihan sama on sen takana, kait.
Energia teoria myös järkeä täynnä.
Lisäksi olen sanonut monelle, että laitappa ajatuksesi pöydälle, kosketeltavaksi.
Niimpä, et voi, mutta kuitenkin se on olemassa.

Sitä minä pohdin.
Halu uskoa johonkin on kova. Ja mielelläni kuuntelen ja luen kaikkea, poimin ja otan kuulemastani ja lukemastani palan sieltä täältä. Uskonkatsomukseni on hyvin sekamuotoinen.
Toisaalta uskon voimakkaasti ainakin jonkunlaiseen henkimaailmaan. Olenhan koittanut kovasti henkisestikkin kehittyä ja olla parempi ihminen.
Kovasti kiinnostuneena olen, mutta kun omakoht. kokemukset puuttuu täysin, on jääräpäänä vaikea uskoa, ennen kuin itse kokee, näkee tai tuntee.
Lisäksi kärsimätön luonteeni haluaa kaiken nyt ja heti, joten olen usein lyönyt hanskat tiskiin, "olkoon jumalat, enkelit ja ymt." Kuoleman pelkokin häijyy jossain syvällä ja jos sitä, että kaikki loppuu kuolemaan, alkaa oikein miettiä, ahdistaa. En näkisi koskaan rakkaitani, ennen kaikkea lapsiani, apua että tuntuu pahalle.
Enhän ole nähnyt, kokenut tai tuntenut äitiänikään vaikka hän on tuon puoleisessa. Miksi en? Jatkuvaa pohditaa!
Mutta kuitenkin ajattelen, että itsensä henkisesti paremmaksi ihmiseksi muuttamisessa tuskin on mitään haittaa vaikka elämä loppuisikin kuolemaan!

Ymmärrän kyllä, että suurin osa meedioista ja selvännäkijöistä tekevät sitä työkseen ja tarvitsevat myös leipäänsä rahaa sekä vaivan palkkaa työstään.
Sekä tajuan, että ilmais pyytäjiä on varmasti loputtomiin, eihän kukaa halua koskaan mitään mistään maksaa...
mutta kuitenkin mietin, että jos joku on oikeasti jumalan asialla ja oikea auttaja sekä näkee/kanavoi oikeasti, niin onko siitä aina pakko veloittaa 30-40 e kerta.
Olen itse kyllä joka kerta palveluistanoi maksanut, mutta mietin olisiko kellään kykyä ja halua tai todellista viestiä tuonpuoleisesta ilman rahaa. Kiitos ja rakkautta palkkioksi antaisin. Nyt omat antennit on niin kohmessa vielä, että yhteyttä tuon puoleiseen en saa. Ainakaan niin, että huomaisin vastauksen tai yhteyden.
-Mitä teen elämän valinnoissani oikein, mitä väärin.
-Missä äitini todellisuudessa on, onko missään. Mielessäni kyllä. onko kuollut ja kuopattu vain.
-Mikä tarkoitus minulla ja olemassa olollani on?
-Yritän olla joka päivä parempi ihminen ympärillä olevalle maailmalleni, riittäkö se.
Miksi en koe/näe/tunne mitään tuonpuoleisesta jos sellaista kerran on.
 

Kyllä äitini pois meno on kova pala edelleen, vaikka sen hyväksyy ja ymmärtää, niin ikävä on aina vaan voimakas. Mutta en sillä lastani mielestäni ole rasittanut, äidin poismenosta on jo 8. vuotta.
Minusta itsestäni tuntuu jotenkin siltä, että tässä pojassani on jotain erityistä herkkyyttä ja minun on vaikea sitä aina ymmärtää kun en itse ole oikein henkisesti samalla herkkyys tasolla. stressi ja valvominen tuntuu olevan yksi este keskittymiselle ja herkistymiselle. ei vaan niin ei. en koe enkä tunne mitään, siitä varmasti epäilykset asiaakin kohtaan. lisäksi se, että se tuottaa niin voimakasta haittaa tämä valvominen ihmetyttää.
Yritän silti olla joka päivä parempi ihminen koko ympärillä olevalle elämälle, ja tuskin muuta voin.