Hei AthaMaarit,
Olisin todella kiitollinen, jos ehtisit katsoa minullekin jossain vaiheessa, ihan millä metodilla tahansa.

Rankat pari vuotta takana, ja nyt huomaan, että olen jäänyt aika yksin. Moni ystävä "jäänyt" jonnekin ja sinkkuna elelen. Yksinäisyyden tunne tulee lähes joka viikonloppu, ja masentaa hirveästi. Itsetuntoni on ihan nollassa, enkä uskalla edes kuvitella, että kukaan mies voisi olla minusta kiinnostunut. Tuntuu, että tilanteeni menee jatkuvasti vain huonompaan suuntaan, ja pelkään, että jään ikuisesti yksin.
Näetkö onko tilanteeseen tulossa muutosta? En tarkoita, että odottaisin muutosta ihan itsestään tulevaksi, mutta jotenkin käteni ovat sidotut, enkä tiedä miten tästä kuopasta nousisin: miten löytäisin itselleni rakkaan, oman perheen tai edes ystäviä.

Kiitokset, jos voit auttaa tässä äärimmäisen kipeässä asiassa.

Hei, voisiko joku kiltti näkijä auttaa minua? Olen ihan poikki, tunnen olevani täysin arvoton, huono ihminen ja ettei minusta pidetä.

Minulla on ollut viime syksystä asti työpaikalla tilanne, jossa minusta on juoruttu ilkeitä ja valitettu esimiehelle - ainakin osittain aiheetta! Tunsin, ettei esimies ollut puolellani, ja en koskaan saanut selville kuka minusta valitti tai juorusi, ja mihin tilanteeseen tämä liittyi. Työpaikkalääkäri oli ainoa puolellani, ja hän ehdottikin, että asiaa selvitettäisiin virallisesti.

Koko talven on tiukilla, kun en tiennyt kenellä oli jotain minua vastaan. En tiennyt oliko henkilöitä yksi, useampi vai oliko tämä peräti yleinen mielipide minusta. Hyvä kun pystyin töihin tulemaan, ja olin varuillani kaikkien kanssa. Kiinnitin myös käytökseeni huomiota niin, että en vain antaisi juoruiluun ja syyttelyyn aihetta.

Nyt puoli vuotta myöhemmin tilanteeni on se, että olen jo ihan muistakin syistä vaihtamassa pian työpaikkaa. Puoli vuotta olen ollut työpaikalla "matalalla profiililla" etten ärsyttäisi. Nyt kuulin kännissä olevalta puolitutulta - josta odotin jopa ystävää - ikäänkuin suutuksissaan heitettynä näpäytyksenä samoja asioita. Tai että siis näin minusta puhutaan vieläkin. Asia oli jo ehtinyt vähän unohtua, mutta nyt tämä henkilö toi sen takaisin. Ja hänkään ei kertonut kuka oli puhunut ja tarkalleen ottaen mitä.
Luulin häntä potentiaaliseksi ystäväksi, mutta kuka kommentoi turhia juoruja ihan turhan takia, ihan vain ilkeilläkseen? Vihjaa, että juoruillaan, muttei sitten ole avuksi asiassa, eikä kerro asiasta enempää.

Osaisiko joku valaista tilannetta? Tuntuu, ettei rohkeutta ja puhtia ole uuteenkaan työhön, kun tämä asia on masentanut ja painanut mieltä niin pitkään. Tunnen olevani niin huono ihminen, ja haluaisin tietää miksi ihmiset ovat toimineet näin. Viime yönä kävelin kotiin, ja olin menettänyt täysin elämänhaluni. Ajattelin, että jos minulle öisillä kaduilla tekisi jotain pahaa, tai että jos putoisin vaikka sillalta, niin siinä tehtäisiin vain yhteiskunnalle palvelus.

Kiitokset molemmille! Ehkä näin tosiaan on, että pitää vaan rohkeasti lähteä kokeilemaan uutta, ja ajatella, ettei siinä ole pakko olla lopunikäänsä.
Darkgirl osui aivan oikeaan: huolia on, ja olen alamaissa. Ja tosiaankin, niin paljon kuin nykyisen työni sisällöstä pidänkin, niin en tunne oloani tiimissäni tervetulleeksi tai tärkeäksi. Olen pohtinut miksi näin on, ja olenko jotenkin itse aiheuttanut tämän, mutten ole löytänyt vastausta. Olen ollut ystävällinen kaikille, mutta kaikkihan eivät voi kaikista pitää.

Ja AthaMaarit: juuri noin olen nyt päättänyt asennoitua. Keskittyä enemmän itseeni ja hyvinvointiini.

Olen teiltä näkijöiltä ja astroilijoilta muiltakin saanut aiemmin tukea, ja taas (!) kääntyisin mieluusti puoleenne. Tuleeko kenellekään mitään ajatuksia ja tuntemuksia nykyisestä tilanteestani?

Olen viimeiset vuodet vain paiskonut töitä. Osittain siksi, että olen pitänyt työstäni, osittain siksi, että ei ole mitään kilpailevaa, siis miestä tai perhettä. Olen ollut peräkkäisissä sijaisuuksissa koko valmistumisen jälkeisen elämäni, ja taas siinä pisteessä, että sijaisuus loppuu ja on lähdettävä muualle.

En taloudellisista syistä (asunto- ja opintovelkaa ja yhdenhengen talous) voinut jäädä odottelemaan, josko jotain avautuisi syksymmällä nykyisessä firmassa. Hain ja sainkin työpaikan, mutta nyt kun nimi on paperissa, niin asia pelottaa kovasti. Uusi toimiala, uusi työ, josta en tiedä opinko pitämään. Mitään vikaa hommassa ei ole, arvostettu ammatti, mutta pelkään, etten viihdy, etten pärjää ja että koko sopimus oli erehdystä. Enkä tiedä miksi.

Minun pitäisi iloita ja juhlia, kun on taas varma elanto pariksi vuodeksi ja uusia haasteita. Mutta jotenkin vaan pelottaa. Haluaisin niin mielelläni unohtaa koko työajattelun, tavata elämänkumppanin ja hankkia liudan lapsia. Mutta se onkin sitten vaikeampi juttu.

Järkevää ei ole lähteä ilman, että oman "maistellut" hommaa kunnolla. Kuitenkin joskus olen haaveillut tästä ammatista. Ja irtisanomisaikakin on pitkä, joten tästä ei noin vain irtaannuta. Toivon vain, että jos homma ei nyt kutsumukseni olisikaan, niin että asiassa voisi olla hyviäkin puolia: uusia ihmisiä, maisemia, hieman aikaa itsellekin. Olenko nyt tekemässä suurta virhettä?

Mietteitä?

Kiitos Leijonamieli. Mutta mitä käytännössä siis voin tehdä? Olen turhautunut, sillä allekirjoitan kaiken tuon totuutena, mutta en silti ole sitä mieltä, että se kuvastaisi minua. Olen myös voimaton, sillä en todella tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Hommian kaatuminen on joskus minulle täysi mysteeri, ja mitään en enempää haluaisi kuin tietää, mitä teen väärin ja miten voisin tehdä toisin.

Olen aika itsenäinen ihminen, enkä edes kaipaa mitään "symbioosia". Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että joillekin asiat vain järjestyvät, ja jotkut "tuomittu" epäonnistumaan. Pahoille ihmisillekin tapahtuu hyviä asioita. Toivoisin, että voisin uskoa "yläkertaan", mutta se on selkeästi minut hylännyt.

Kiitos AthaMaarit tulkinnasta. Olisin niin toivonut, että olisin vihdoin voinut uskoa tähän juttuun. Mutta ilmeisesti olen liian hölmö ja luottavainen, ja annan käyttää itseäni hyväski. Hitto, kuinka tyhmäksi itseni tunnen! Mies piti minua kuin matoa koukussa. Kuului milloin kuului, sitten taas hiljaisuutta kunnes olin jo melkein unohtanut - ja eikö taas nykäisy takaisin. Yritin ottaa kevyesti, kun vasta muutaman kerran ehdimme nähdä. Mutta sitten hän todella alkoi kohtelemaan minua huonosti. Kahteen kertaan ehdotti itse treffejä, mutta tekikin sitten oharit ilmoittamatta edes, että treffit on peruttu.

Itseluottamus on nyt nollissa. Tämän vielä kestäisi, jos olisi ensimmäinen "huonostikäyttäytyvä mies" elämässäni, mutta kun tuntuu, että jokainen on. Kerta toisensa jälkeen olen toivonut, että nyt olisi toisin, mutta aina minua käytetään hyväksi ja pompotetaan  "Iso" synttärikin tulossa, ja tuntuu, että olen täysin unohdettu, toivoton tapaus  Kuinka kauan minua on tarkoitus koetella, ja milloin saan lopulta luovuttaa? Haluaisin niin rakastaa ja saada vastarakkautta, mutta se on ilmeisesti kirjoitettu ulos kohtalostani.

Hei, katsastaisiko joku kiltti tilannettani..
Moni muukin asia, itse asiassa tärkeämpikin, askarruttaa, mutta nyt mieluusti kuulisin jotain rakkauselämän suunnalta.
Mahtaakohan nykyisestä "tapailusta" tulla mitään? Aika heikolta näyttää miehen kiinnostus, vai olenko vain hätäinen. Olemme vasta tavanneet, eikä juttu alkanut ihan niin suotuisissa merkeissä kuin olisin toivonut.Kannattaako olla kärsivällinen vai unohtaa koko mies?
Kova kutina on siitä, että josko kohta pitkästä aikaa tapahtuisi rakkausrintamalla. Joko tämän miehen tai jonkun muun kanssa. Mutta kyseessä taitaa vain olla toiveajatteluni.
Tämä ei tosiaan ole niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, mutta toisaalta elämäni on ollut jo pitkään vaikeaa. Joku pieni piristys olisi paikallaan

Näkijät kiltit, pyydän apuanne, koska maksulliseen näkijään ei talouteni anna nyt myöden.. En tiedä miten olen tähän umpikujaan joutunut, vaikka olen yrittänyt parhaani. Olen opiskellut tunnollisesti, ahkeroinut töissä, yrittänyt olla ystävällinen ja hyvä ystävä, nähnyt vaivaa suhteitteni eteen. Rahaa en ole törsännyt. Miten voin olla tässä tilanteessa, jossa kaikki kaatuu? Ystävät kaikonneet, ainoa omaisen parantumattomasti sairas, olen töistä uupunut ja pätkätyön päättyminen pelottaa. Vähäiset rahat menevät lääkärikuluihini ja lainojen lyhentämiseen. Rakkausasioista en enää edes jaksa mainita. En kertakaikkiaan kestä tämän kaiken paineen alla. En tiedä mikä olisi ulospääsy, eikä ketään kelle jakaa. Osaisiko joku neuvoa, antaa edes jotain toivoa, että joskus vielä on toisin?

Kiitos sanoistanne. Tavallaan lohduttavat, mutta toisaalta kaikki tuntuvat puhuvan, kun aika olisi lopussa. Äitini on parantumattomasti sairas, mutta toivoa vielä useammasta yhteisestä vuodesta on.
 
Terapeutilla käynkin purkamassa tuntojani, mutta hän ei voi korvata perheen ja ystävien tukea. Ne ovat kyllä ehdottomasti tärkeimpiä.
Menetys on meidän kaikkien joskus kohdattava, mutta se, missä tilanteessa sen kohtaa, vaikuttaa paljon. Olisin suonut tämän tulleen hieman myöhemmin, siinä vaiheessa kun itsellä olisi jo kumppani tai jopa perhettä. Tai sitten siinä vaiheessa, kun opiskeluaikoina elimme lähes symbioosissa tyttökavereiden kesken.

Itsenäinen olen äidistäni, ja itse asiassa, vaikka äitini on minua elämän varrella tukenut, niin hyvin itsenäistä elämää olemme viettäneet. Asuneet samassa kaupungissa, mutta tavanneet esim. kerran kuussa. Ja yhteensä parikin vuotta olen asunut ulkomailla, joten etäisyyttäkin on ollut. "Itsenäisyys" ei kuitenkaan täysin helpota tässä, vaikka myönnän, että jos olisin ollut äidistäni kovin riippuvainen, niin tämähän olisi ihan loppuni. Toisaalta, nyt tulee sellainen olo, että haluaisi ottaa kiinni ne menetetyt hetket ja olla tiiviimmässä yhteydessä. Onneksi tilanne on hieman jo kehittynyt siihen suuntaan, että äitini jo pystyy olemaan lähelläni. Teemme kaikkea "mukavaa" yhdessä tapaan, jota emme aikaisemmin tehneet. En itke äitini edessä, eikä hänkään halua sitä tehdä minun edessäni. Syövästä emme juuri puhu. Sen aika tietysti tulee, mutta vasta kun hoidot alkavat. Säästelemme nyt molempien voimia ja jaksamista.

Minä täällä taas.. En tiedä miten kestän tämän tilanteen..Läheisiä sukulaisia, johon tukeutua ei ole ja ystävät pitävät etäisyyttä, kun varmaan ajattelevat, että häiritsevät. Olen tämän jumalattoman pelkoni kanssa päivät ja yöt yksin. Tuntuu, että järki lähtee, ja aina vain menee pahemmaksi tämä oloni. Pelottaa niin, että olen joskus aivan jäykkänä pelosta. Nukkuminen on vaikeaa, ja sitten olen töissä aina aivan poikki. Töissä kuitenkin haluan käydä, koska ainakin siten voin edes hetkeksi sysätä nämä ajatukset taka-alalle.
Mietin, miksi kärsimys jakautuu niin epätasaisesti.Äitini elämä ei ole ollut helppoa, kuten ei minunkaan. Ja juuri kun ajattelin, että pahimmat koettelemukset takana, niin tuli tämä. Jos vain olisi perheellinen tai minulla olisi muuten ihmisiä ympärilläni. Mutta olen niin hirveän yksin.

Voisitko laittaa auttajalistallekin ilmoituksen, että nyt on ruuhkaa, ja vastaus voi viipyä sen ja sen ajan? Ymmärrän kyllä taakkasi, mutta on ikävää odotella vastausta maksettuun katselmukseen kun ei tiedä ollenkaan, meneekö päiviä vai kenties viikkoja. Ja kun kuitenkin huoli painaa, ja haluaisi siksi saada vastauksen mahdollisimman pian.
Voisitko esim siinä meilissäsi, jossa annat tilinumeron kertoa arvion siitä, milloin pystyt vastaamaan. Ettemme ala kyselemään perään turhaan. Meinaan, että sitä väistämättä ajattelee, että on unohdettu.

Kiitos teille molemmille. Ette voi arvatakaan, miten tärkeää tukenne on, vaikka vieraita ihmisiä toisillemme olemmekin. Se, mikä lämmittää sydäntäni on havainto siitä, että kun olen ilmoittanut ystäville ja tutuille asioista, olen saanut heiltä niin paljon lohduttavia sanoja. Heiltäkin, joihin yhteydenpito oli ollut katkolla, tai elämä vienyt meitä erilleen. Kun vain nyt jotenkin vahvistuisin ja voisin kerrankin elämässäni olla äitini tukena. Hän on tukenut minua aina, ja nyt olisi minun aikani tehdä se hänelle. Kunhan hän vain sen antaisi. Tällä hetkellä vetäytyy, vähättelee asiaa ja pelkoaan, eikä vastaa viesteihini.

Hauskanpito on kyllä nyt aivan out of the question.. Aloin jo tuntea jonkinlaista helpotusta masennukseen, mutta sitten tuli todellinen pommi: äidilläni todella vakava syöpä. Siitä kirjoittelinkin jo tuossa toisessa viestissä. Tuntuu, että elämäni pysähtyy tähän.

Olen kirjoitellut viime aikoina muutaman kerran tälle palstalle. Jo pari vuotta on mennyt masennuksen kourissa, joskus paremmin, joskus huonommin. Juuri kun taas viimeinen viikko oli paremmin, ja ajattelin jo, että suunta on ainoastaan positiivisempaan päin, elämäni romahti täysin. Äidin vakava syöpä. 

Olen kovin peloissani ja shokissa, jouduin jäämään loppuviikoksi sairaslomalle jo ihan pelkästään järkytyksen vuoksi.Äiti on ollut minulle niitä ainoita läheisiä ihmisiä, elämäni tukipilari, joka on minua lohduttanut murheissani. Nyt en voi tietenkään häneen tukea, sillä hän haluaa, että olemme nyt positiivisella mielellä kaikki. Olen niin yksin tämän tuskan ja epätietoisuuden kanssa, sillä omaa perhettä ei ole, ja ystäviäkin vain muutama, mutta heilläkin omat elämänsä tietysti.Tämä on ollut painajaiseni jo pitkään: suurin pelko elämässäni on ollut, että äidille tapahtuu jotain, ja jään yksin.

 Äidin kertoma tieto sairaudesta, sen vaiheesta, hoidoista jne meni niin ohi, etten oikeastaan ole edes varma, missä mennään. Äitini on jotenkin niin peloissaan, ettei suostu keskustelemaan kanssani, on vain jotenkin epänormaalin tsemppifiiliksellä, vaikka kyyneleet valuvatkin häneltä. En voi olla syyttämättä itseäni hänen sairaudestaan. Oma masennukseni ja onnettomuuteni on ollut äidille kova paikka ja raskasta (sen on sanonutkin), ja tuntuu, että mitäs jos minä olen huolillani aiheuttanut taudin puhkeamisen tai pahentumisen. Haluaisin niin olla lähellä häntä, mutta ymmärrettävistä syistä hän pitää etäisyyttä. Vaikka kuinka tsemppaisin, niin en pystyisi olemaan itkemättä, ja jos en voi kunnolla olla hänen tukenaan, niin parempi, että pysyn poissa, aiheuttamatta enempää tuskaa.

Kiitos vastauksistanne. Niin, olen kyllä tietoinen, ettei tässä tilassa kukaan minuun voin rakastua ja tiedän, että minun on muututtava. Mutta miten? Olen aivan hukassa, sillä en tiedä mitä tehdä.Epätoivoni sen kun kasvaa, kun tiedän itse olevani oman onneni seppä, mutta en tiedä miten auttaa itseäni.Masennukseni on niin syvää, ettei yli vuoden terapiakaan ole tepsinyt. Ja kuten moni teistä varmaan ymmärtääkin, ei se masennus vaan lähde tyhjästä "tsemppaamalla" tai "rakastamalla" itseään. Olen ateisti, joten tuo uskontokaan ei nyt ole ratkaisu. Ippuskan sanoissa hieman loukkasi se, että hän puhui "epätäydellisestä kyvystä rakastaa". Se oli epäreilusti sanottu, sillä minulla on niin paljon rakkautta annettavana, ja joskus ongelmani onkin ollut juuri rakastaa liikaa.

Tiedän, että tämä pyyntöni saa teissä aikaan kiukkua, mutta olisiko joku täällä sellainen, jolla olisi ihan konkreettista "oljenkortta". Mietin jopa, että jos tilanne ei muutu otan ja lopetan tämän surkean elämäni.