Tuo ystävyys onkin kinkkinen juttu! Jään usein jostain syystä porukan ulkopuolelle...varsinkin naisporukoissa naiset eivät osaa olla ryhmänä vaan "pariutuvat" ja siinä ei kolmannelle pyörälle ole tilaa. Usein sen kolmannen kohtelu voi olla tosi tylyäkin  . Joskus tuntuu, että empatia ja toisen asemaan asettumisen taito puuttuu suurimmalta osalta ihmisistä...tai sitten ei vain jakseta välittää...

Kokemuksia? Neuvoja? Tuntuu, että ei edes viitsi enää yrittää porukkaan saati ystävystymistä  .

Hyviä pointteja! Tuolta suojaus-ketjusta löytyikin paljon vastauksia myös tähän kysymykseeni  . Kiva, että löytyy näin paljon samanhenkisiä ihmisiä...

Jee, tänne oli tullut vastauksia, kivaa  ! En usko, että itselläni olisi kyse tiedonpuutteesta...tuo mitä Marie kirjoitti, oli ns. "tuttua huttua", mutta en itsekään enää muista, mistä sen olen "oppinut" ja siksipä...20 vuotta erilaisia kirjoja ja tietolähteitä, kursseja läpi kahlanneena, olen alkanut miettiä, mistä se alkuperäinen ajatus (jota jossain vaiheessa pidin totuutena), on saanut alkunsa? Olenpa itsekin joskus valistanut jotain muuta samantyylisillä asioilla.

Kiitoksia linkistä  ! Kävin kurkkaamassa, mutta ihan suoraan ei silmiin osunut vastausta tuohon kysymykseeni. Juu, se mitä tarkoitin oli mm. se, että tietyt ihmiset opettavat mm. sitä, miten arkkienkeli Mikaelia voi pyytää suojaamaan itsensä tummansinisellä viitalla. Ok, mutta MISTÄ tämä tieto tulee? Ja MIKÄ on arkkienkeli Mikaelin alkuperä...siis aivan perimmiltään. Enkelisanallakin on ihan omat alkuperänsä, kun asioita alkaa tonkia. Eli kai se mitä peräänkuulutan on se,  että tässä jutussa on jotain samaa kuin uskonnossa tai lastenkasvatuksessa. Kun yksi sukupolvi on saatu ehdollistettua johonkin ajatusmalliin, seuraava oppii sitten sen heiltä  . Ajatteleeko kukaan samoin vai olenko ihan outo lintu???  Ja tarkoitus on siis ihan pohtia tätä asiaa, ei dissata kenenkään ajatusmaailmaa...

Olen jo pitempään pohtinut sitä, miten tiedämme, että enkelit ja mestarit ovat sitä, mitä heistä kerrotaan? Tarkoitan tällä siis sitä, että nykyään on paljon ihmisiä, jotka puhuvat enkeleiden kanssa tehtävästä työstä sekä ylösnousseista mestareista...ja opastavat muitakin toimimaan näiden kanssa. Olen kiinnostunut monista asioista ja pohdin vain, että olisi mielenkiintoista kuulla, mistä nämä tarinat saavat alkunsa. En tiedä, saako kukaan nyt ajatusjuoksustani kiinni  :, mutta mistä sen tietää, että mikä näiden olentojen alkuperä on? Välillä tuntuu, että ihmiset vain toistavat jostain oppimaansa ja opettavat sitten nämä asiat vuorostaan toisille...ja ketju jatkuu...Olisi kiva kuulla kommentteja, kun tämä on vaivannut mieltä jo pitkään. 

No voihan se olla, että asia selittyy tuolla karmalla...en tiedä  :. Mutta jos koskaan ei anna ns. takaisin, niin siitäkös ne vasta innostuvatkin. Voi omasta elämästä tulla aika kurjaa, sillä ihmisillä on taipumus käyttää likasankona, jos ei koskaan älähdä. Mahdoinkohan nyt ymmärtää viestisi oikein? 

Lilli, miten olet saanut käännettyä tuon herkkyyden voimavaraksi?

Itse olen herkkä, mutta taas toisaalta ulkopuoliset sanovat, että minusta huokuu sellaista sisäistä, hiljaista voimaa. Sellaiset, jotka eivät minua tunne, sanovat selän takana hieman tosikoksi  , mutta minulla on kyllä hyvä huumorintaju...toisten kustannuksella nauramista en vain koe huvittavana. Valitettavasti tunnun vetävän puoleeni tilanteita, joissa saan toisen hillitsemättömän raivonpurkauksen päälleni (vaikka itselläni ei ole osaa eikä arpaa). Usein näissä tilanteissa oikein näkee, kuinka se toinen reagoi johonkin vanhaan juttuun, joka sitten jostain syystä purkautuu kohdallani.

Itse en osaa noissa tilanteissa sanoa/tehdä oikein mitään. Yleensä olen hiljaa ja koetan omalla rauhallisuudella saada tilanteen tasoittumaan. Tämä alkaa jo vähän kuitenkin tympiä ja mietin, saanko minä kaikki "yli-ikäiset murrosikäiset" vaivoikseni vai mistä tässä oikein on kysymys  ?

Muilla samoja kokemuksia? Nää on vaikeita hetkiä, jos toisena osa-puolena on esim. pomo tms.

Sellainen asia tuli mieleeni tuosta herkkyydestä, että usein asetelma on se, että se herkkyys, myös asianomaisen omalta taholta koetaan ongelmaksi. Enpä muista koskaan lukeneeni sellaista kommenttia tai ketjua, jossa joku valittelisi sitä, että kuinka sitä onkin ikävä ihminen ja kiusaa toisia  .

Minusta tässä asetelmassa on jotakin kieroa...jos nainen kävelee yksin ja naisellisesti pukeutuneena iltamyöhällä kaupungilla, niin sehän on selvää, että joutuu vaikkapa raiskatuksi. Mitäs käveli yksin iltamyöhällä provosoivissa hepenissä  . Jos nainen joutuu miehen hakkaamaksi, mietitään, mitä nainen teki, että sai turpiinsa. Ärsytti stressaantunutta miesrukkaa väärässä paikassa, joten sitä saa, mitä tilaa. Joku taas joutuu työpaikkakiusaamisen uhriksi ja on auttamatta ulkopuolisten silmissä "väärässä". Jotainhan perustavaalaatua väärin tällaisen henkilön on täytynyt tehdä, että joutuu toisten hampaisiin.

No oli vähän provosoituja esimerkkejä, mutta ei kaukaa haettuja kuitenkaan. Tuntuu jotenkin siltä, että yhteiskunta automaattisesti syyllistää "uhrin". Miksi kukaan ei kyseenalaista niiden toimintaa, jotka toimivat väärin???

En minäkään usko, että ilkeilevä ihminen olisi läpeensä paha...jokin muu siinä varmasti on, joka sitten mättää. Tosin tuota ilkeilyä voidaan tehdä kyllä ihan tarkoituksellakin, valitettavasti  ...nykyisessä sairaassa työmaailmassa se on "helppo" keino saada savustettua työntekijä ulos. Jos ei naama, mielipiteet jne. miellytä tai työntekijä sattuu olemaan sairastavaa sorttia tai vaikka perheellinen, jolloin poissaoloja tulee siitä, kun lapset sairastaa. Kun aikansa kiusaa ja kalvaa, saa toisen lähtemään...

Hyviä neuvoja tuli tuolla ylempänä, mutta olen törmännyt itsekin siihen, että jos asiasta ilkeilevälle huomauttaa, leimataan heti yliherkäksi, jopa hulluksi. Vähän niin kuin silloin, kun toiset laskevat ihmisestä ilkeää pilaa ja sitten leimataan tosikoksi ja yliherkäksi vielä päälle  . Mulla on mielestäni hyvä huumorintaju, mutta tuollainen leikki menee vähän yli ymmärryksen...

Olen tässä mietiskellyt, mikä on paras tapa suhtautua ihmisten ilkeyteen ja pahansuopuuteen esim. töissä? Tätähän ei voi kokonaan välttää ja harvassa taitavat olla ne työpaikat, joissa ei aina joku sorru pahanolon levittämiseen syystä tai toisesta. Stressi ja muu paha olo näkyy sitten suoraan rumasti puhumisena, juoruiluna, takaapäin puhumisena, ilkeinä kommentteina jne. Ymmärrän, että näillä henkilöillä on paha olo...ei onnellinen ihminen käyttäydy noin.

Mutta mikä siis keinoksi, jos suojaukset, valon lähettäminen, järkevä rauhallinen vastaus ei auta? Toinen vain jatkaa tai jopa yltyy, kun toinen ei vastaa pahaan pahalla...jämäkästi tarvittaessa, mutta ei samalla mitalla. Miten tällaisiin ihmisiin pitäisi suhtautua, joiden käytös muistuttaa pikkulapsen tai murrosikäisen käytöstä...kiukuttelua, ovien paiskomista jne.

En ole niin kovapintainen, etteikö toisen kommentti aina hieman sattuisi, olkoonkin, että ymmärtäisi sen johtuvan toisen pahasta olosta. Erakoksikaan ei ole mahdollisuutta ruveta 

Nyt kommentteja kaipaisin ja neuvoja. Ja ei, en ole itsekään täydellinen, mutta työpaikalla pysyttelen asialinjalla aina 

Jep, ja missään nimessä en siis ole sitä mieltä, etteikö hyvillä ajatuksilla, keskittymisellä positiivisiin asioihin voisi muuttaa maailmaa, mutta tärkeätä on, ettei samalla suljeta silmiä siltä, mitä koko ajan tapahtuu ihan silmiemme edessä. Kun vähän "kaivaa" nettiä, mitä kaikkea sieltä löytyykään mind controllista Haarp´iin jne.

Se on sitten taas eri asia, mitä kukin näistä asioista itsekseen on mieltä  .

Tuli vielä mieleen tuosta positiivisuudesta ja negatiivisuudesta sellainenkin juttu, että se positiivisuus (mitä nyt kukin sillä käsittää) ei välttämättä ole aina hyvä juttu. Miten paljon pahaa tässä maailmassa on tehty, kun ihmiset ei halua nähdä asioita sellaisena kuin ne ovat...ajatellaan vaan, että kyllä rakkaus voittaa, lähetänpä nyt rakkautta ja enkeleitä jne. jne. Siinä sitten "pahat pojat" rellestää mielin määrin, kun jengi kääntää toista poskea ja keskittyy ihan muihin sfääreihin  .

Tuli vähän karrikoidusti, mutta tajuatte varmaan. Voisko positiivinen viha olla hyvä?  :

Niin minäkin ajattelen, että kyllä niitä kurjia tunteita jokaisella on ja se meditaatio voi olla yksi keino päästä tasapainoon, mutta minulla todella on eräs tuttu, joka sanoo, ettei tunne mitään negatiivista...koskaan...ikinä 

Olen nyt lukenut Marita Moringin kirjaa Lupa oma elämään, joka kertoo ihmisistä (usein naisista), jotka ovat lapsuuden kokemusten kautta joutuneet uhrautujan rooliin. Tunnistan tuosta paljon itseäni, ihan ahmin kirjaa...niin tutulta kerronta tuntuu. Uhrautuja usein syyllistää itseään, yrittää tehdä omalla kustannuksellaan toisten olosta helpompaa. Suorittaa elämää, lunastaa paikkaansa olemalla "hyvä". Hänen ihanteinaan on usein Jeesus, Äiti maria, Äiti Teresa jne.

Lukiessani kirjaa mieleeni juolahti, että nykyinen buumi vetovoiman laista voi olla laiselleni ihmisille vähemmän hyvä juttu. Kun on aina syyllistänyt itseään kaikesta, on tuo tieto siitä, että olet vetänyt kaikki kurjat jutut itse puoleesi, aika hurja. Pitäisi jaksaa olla positiivinen, vaikka niin paljon vihaa ja itkua on sisällä käsittelemättä.

Sitten olen tavannut näitä "enkeli-ihmisiäkin", jotka sanovat, etteivät tunne vihaa tai muita kurjia tunteita...pikku meditaatio, niin taas ollaan tasapainossa.

Joko tuo on tosiaan heidän kohdallaan totta tai sitten kyseessä on yhdensortin itsepetos  

Meni vähän "off topic - läheltä liippaa kumminkin  

Näinhän se on, jostain kumman syystä vain tuntuu siltä, että itsellä ei ole niitä samoja oikeuksia kuin muilla...hölmöä...tiedän  :.

Tuleen on vielä helppo vastata tulella, mutta entä sitten, jos joudut ilkeämielisen juorun kohteeksi? Tätä on vaikeampi lähteä selvittämään. Naisilla tuntuu olevan usein juoruilu se tapa, jolla lisätä sosiaalista yhteenkuuluvuutta sekä nostaa sitä omaa profiilia porukoissa. Minä en tykkää juoruilla (siitä tulee jotenkin "likainen"olo), joten senkin vuoksi usein jään ulkopuoliseksi ja syrjään...toiset pitävät kummallisena ja että olet "itseäsi täynnä". Tuokin on kyllä ihan hassua!