Kirjoittelen hieman ajatuksia ylös, koska tahtoisin vahvistuksen että en ole ajatuksineni yksin...
Eli oman heräämiseni myötä olen oppinut muutamia elämääni todella syvästi vaikuttavia ajatuksia. Yksi suurimmista on se että ajatonta kuolemaa ei ole!
Nyt huomaan tuntevani oloni ihan typeräksi kun voivotallaan jonkun kuolleen, poistui joukostamme Bavarotti... *olankohautus*Entä sitten?
Hänen aikansa oli jatkaa matkaansa ja hän on siitä varmasti tällähetkellä erittäin iloinen, sanoisi varmaan että se oli parasta mitä hänen elämässään on koskaan tapahtunut!
Ja nyt tullaan siihen ristiriitaan jonka siemenen kuitenkin sisältäni löydän! En missään tapauksessa tahdo loukata ketään aidosti suremaan jäänyttä tai halveksia kenenkään kuolemaa. Omien läheisteni kuoltua olen surrut erittäin syvästi, mutta nyt olen iloinen heidän matkastaan eteenpäin sinne mitä minä juuri nyt en osaa tietää.
Rakkaus heitä kohtaan ja ikävä heidän lähelleen on seuranani varmaan aina.
Omille lapsillenikin olen sanonut että kun äiti kuolee niin pitäkää ilojuhlat sen kunniaksi ja heitelkää tuhka vaikka mereen, ei mitään hautajaisia tyhjälle kuorelle.
Vai olenko vaan syntynyt väärään kulttuuriin??
Jossa ihannoidaan laihuutta ja surraan hysteerisesti kuolleita!!!