Tämä mielenkiintoinen ketju sai minutkin rohkaistumaan kirjoittamaan tälle foorumille. Omasta lapsuudestani muistan paljonkin "outoja" kokemuksia. Minulla oli henkiystäviä joille juttelin ja tykkäsin muutenkin leikkiä paljon itsekseni omia mielikuvitusjuttuja. Vahvin ja vieläkin surulliselta tuntuva muisto on kun ensimmäinen koiramme (oli olemassa jo kun synnyin) sairastui kesälomalla. Lähdimme takaisin maalta kaupunkiin ja tarkoitus oli myös viedä koira eläinlääkärille ja selvittää syy ruokahaluttomuuteen.
Kotimatkalla vanhempani kävivät kaupassa ja jäin autoon koiran kanssa kahden. Muistan hyvin hämärästi, että minulle tuli sellainen raskas painon tunne rintakehään ja tuntui siltä että koira olisi halunnut minulta apua. Se ei kuitenkaan ollut levoton vaan vaikutti jotenkin apaattiselta ja surulliselta. Emme olleet puhuneet vanhempieni kanssa mitään koiran sairauden vakavuudesta tai siitä että paraneeko se. En ennen koskaan ollut kuoleman kanssa tekemissä, missään hautajaisissa tms. Kuitenkin vain tunsin vahvasti kuoleman läsnäolon. Kun vanhempani tulivat takaisin autoon minun oli ihan pakko järkyttyneenä kertoa heille että kuolema oli käynyt täällä katsomassa koiraamme, mutta se ei tulisi ihan vielä takaisin. Eläinlääkärissä koiralla todettiin pitkälle edennyt syöpä ja lopulta se kuoli syksyllä. Ikää minulla oli tuolloin n. 5-vuotta.
Sen jälkeen minulla on ollut paljon sellaisia outoa ei aina niin mukaviakaan oloja, että tiedän esim. tarkalleen mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi. Se olo on erilainen kun se tulee ja yhtä-äkkiä vain tietää että kohta toi verho rysähtää alas, niin kuin eräässä aamunavauksessa ala-asteella. Sitä vain haukkoo henkeään muiden mukana, että mitääh, mutta eri syystä.
Nykyään kun olen jo aikuinen en enää koe niin vahvasti. Elän hyvin järkevien ja maallisten ihmisten ja asioiden ympäröimänä ja harvoin haluttaa puhua mitään juttuja. (esim. mieheni pelkää kaikenlaisia "yli"luonnollisia asioita... varmaankin koska niitä ei voi järjellä selittää)
Mietin sitä, että onko vielä mahdollista löytää se sama herkkyys uudelleen? Tai jollakin tapaa vahvistaa avoimuuttaan ympäröivälle todellisuudelle? Haluaisin joskus ehkä saada yhteyden lapsuuden aikaisiin henkiystäviini. Tiedän että he ovat mukana koko ajan (niin paljon "ihmeellisiä" asioiden järjestymisiä ja pelastumisia) mutta en vain enää kuule heitä. En tiedä onko tämä vain tarkoitettu näin että kokemisen herkkyys hiipuu kohdallani pois. Välillä olo on jollain tavalla hyvin repivä ja ristiriitainen kaiken tämän kaoottisen hälinän keskellä ja kaipaisin jotain pitämään kädestä. Toisaalta tuntuu ristiriitaiselta että ympärilläni ihmiset nauravat ja vitsailevat asioista, jotka minä salaa sydämmessäni koen tärkeiksi.
*huokaus*
Ei oo aina helppoo tää
mutta kiitos jos joku jaksoi lukea