Aikaisempi "avoliitto" kesti 9 vuotta, ensimmäiset viisi vuotta aivan normaalia nousuineen ja laskuineen, skorpparimies tällöin kumppanina. Muutama vuosi sinkkuna ja nyt suhteessa kohta neljä vuotta ja jälleen skorpparimiehen kanssa.
En ymmärrä itseäni, sillä jotenkin molemmat ovat saaneet minut otteeseensa, vaikka näen jossain määrin että ei tästä "loppuelämän" suhdetta tule, en vain pääse irti - saamattomuutta - jep - toivoa ?
Tosin tähän saattaa vaikuttaa se, että nykyinen "mieheni" (emme ole naimisissa, ei edes kihloissa, ei edes puhetta tai tekoja ) ja hänen ex ovat "parhaimmat ystävät", siitä huolimatta tai siitä syystä ex-kihlattu ei löydä itelleen sitä oikeaa. Vuosien vieriessä ja huomion edelleen olevan kiinnitettynä ex-kihlattuun (yhteisiä matkoja, illan istujaisia yms.) tunnen että annan enemmän kuin saan ja kysynkin usein - miksi annan itseäni kohdella näin? Eikö löydy sellaista miestä, joka odottaa minulta yhtä paljon/vähän kuin minä suhteessa? Itse olen exäni kanssa puheväleissä, mutta emme hakeudu toistemme kanssa tekemisiin.
Tunnen sielujen sympatiaa Soul´s Adventuren kanssa