Hih. Niinpäs itsellenikin eilen illalla meditoidessa kävi. Käteni liikkui automaattisesti sydänchakran päälle. Toinen meni vatsan päälle. (käsiäni aina meditoidessa "liikutellaan").

Harmi vaan en enää muista mitä kaikkia asioita meni kuin pikakelauksena ajatuksissani läpi meditaation aikana. Tämä viikko on ollut itselleni raskas, liittyen lapseni oireiluun ja näihin yhteishuoltajuuden haasteisiin. Olen taas saanut maistaa egoni lääkettä ja pelothan siellä taustalla on olleet. Nyt on kyllä erittäin  olo ja kaikki murheet tuntuu  kovin kaukaisilta ja ei omiltani ollenkaan. Naurattaa oikeastaan vanhat ajatukseni. Minustako ne todellakin.  :

Ja nyt alkoi aurinkokin paistaa. Tämä päivä olkoot elämässäni uusi. Se mistä väläyksiä jo näytettiin.

Rakkautta ja auringonvaloa, vilskettä ja elämäniloa.

Sehän oletkin. Valo ja rakkaus.

  Sahemi

Kiitos elämänilo hyvistä vinkeistä. Näinpäs teen ja aloitan huomenna. Olen niin kaivannut elämää kotini ja lastenhoidon ulkopuolella ja manaillut, kun en pääse yksinhuoltajana mihinkään. Tuossahan mulla on pihalla elämää yllin kyllin. 0-90 vuoden välillä Ei sitä maailmaa rakkaudella täytetä täällä netissä istuskelemalla ja kotipihan puskan takaa lapsia silmäilemällä.

Ja kiitos Chandralle hyvästä aiheesta. Tämän juuri tarvin. Tätä elävän elämän "kanavointia" itselleni tavan kanssakulkijoilta

Minulla on pieni puutarha, kirjoja ja kaksi lasta, eli voisin kuvailla itseäni upporikkaaksi. 

Ihana tuo kertomasi Elämänilo. Sinun nimimerkkisi on kyllä osuva. Olet tuonut taloyhtiöösi elämäniloa

Muutin tähän luhtitaloon vuokralle vuosi sitten. Edellinen perhe muutti pois naapurin papan takia (näin minulle on kerrottu). Kukaan ei pidä tästä herrasta. On kyllä hiukkasen äreä välillä  , mutta suurella sydämellä varustettu, kun häntä käsittelee oikein 

En ole koskaan ajatellut hänestä mitään pahaa. Kyllä hän välillä huomauttaa minun "luonnon tilassa olevasta" puutarhasta. Minä naureskelen ja ihastelen samalla hänen hienoa pihaansa upeine istutuksineen. Sanoin, että mitäs minä puutarhaa laittamaan kun voin istuskella takapihalla ja katsella naapurin pihaa jossa silmä lepää. Kumpikaan ei loukkaantunut. Ei hänkään halunnut loukata. Hänellä on vain oma vanhanaikainen tyylinsä ilmaista asiat. Hänestä onkin tullut minun virallinen puutarhaopettajani ja olen oppinut hänen (hiukan töksähtelevällä, mutta ammattitaitoisella) opetuksellaan nurmikon istutuksen ja sen miten kasveja siirretään paikasta toiseen. Ja minä antiviherpeukalo tein suuren poikkeuksen ja ostin kotiini kaksi viherkasvia  Tosin sellaisia kaktuksen sukulaisia, mutta jostain on aloitettava tämä tieni kohti viherpeukaloisen elämää  :

Naapurit ovat myös hyviä opettajiamme. Opettavat meille paljon itsestämme. Jos reagoimme heidän heittoihin, on hyvä istahtaa alas, kurkistaa peiliin ja miettiä, että mikäs siellä nyt kaivelee. Elämänilo antoi todella hienon elävän esimerkin siitä miten maailmamme muutetaan. Yksi ihminen voi saada paljon aikaiseksi, jos vain uskoo rakkauteen ja ihmisten sisällä olevaan puhtauteen ja hyvyyteen.

Itse voisin alkaa nyt ottaa enemmän kontaktia naapureihini. Olen hiukan erakoitunut. Ei meitä ihmisiä sattumanvaraisesti heitellä asumaan tiettyjen ihmisten naapureiksi. Pitääkin kurkata tarkemmin minkälaisia nuo muut ovat. Yläkerran nuorirouva on ainakin kirjoittanut erääseen lehteen horoskooppeja ja minä heti innostuin: ASTROLOGI!!!??? No nyt sen voi ihan suoraan kerrottuna sanoa: OMASTA PÄÄSTÄ NE KEKSITÄÄN. Hänellä ainakaan ei ollut mitään astrologista koulutusta. Näinhän itsekin olen epäillyt. 

Mutta on niinkin, jos asetamme toisen ihmisen vain "vaaleanpunaisen harson" ja "täydellisen ihmisen kuvaksi" (hyvyydessä), saatamme pettyä ihmiseen, kun hän joskus osoittaa muitakin inhimillisiä piirteitään ja sitten petymme häneen, pidämme petturina ja ihmettelemme, että miten tuo ihminen, johon niiiiiiiiin luotin, saattoikin olla noin kamala ja katala. 
Toimii siis toiseenkin suuntaan. Sallikaamme kaikille inhimillisyysKIN. 

Näinhän yleensä käy. Ehkä odotus sana on väärä kuvaamaan sitä mitä ajoin takaa. Ehkäpä todellakin annan ihmiselle luvan olla muuta mitä häneltä odotetaan. En aseta vaaleanpunaista harsoa hänen eteensä vaan katson sen harson taakse joka hänellä on. Siellähän on se puhdas valo. Se jona jokainen tänne syntyy, mutta yleensä saa paljon pelon ym harsoja, jotka valon peittävät. Ja jos oikein perusteellisesti ajatellaan niin oman pelon harson takaahan minä ihmistä katson jos näen hänessä mitään negatiivista.... 

Mitä enemmän odotamme toisilta jotain, sitä enemmän koemme pettymyksiä. Toisia emme voi hallita, vain itseämme.

Mutta yhdessä "odotus asiassa" on voimaa. Siinä että uskoo toisen olevan kaikkea mahdollista positiivista mitä mieleen tulee. Ei näe mennyttä, ei muotoa vain sen todellisen puhtaan valon mikä jokaisessa on. Hyvin paljon meillä on toisesta ne tietynlaiset odotukset ihmisenä. Tapaamme anopin ja mietimme: "Taas se alkaa marmattamaan joka asiasta, taas se puuttuu jne jne." Jos ajattelemme toisin heijastamme ajatuksemme ihmiseen ja annamme tälle mahdollisuuden olla se jokin joka on harson takana piilossa...

Nähdä kaikissa rakkaus ja elää tässä hetkessä. Siinä eväät joilla pärjää pitkään  

Itse kävin aikoinaan psykoterapiassa, joka ei kyllä auttanut kauheasti. Pitäisi kestää kaksi vuotta intensiivisesti, että auttaisi. Pitkä tie kulkea. Olen vuoden aikana kirjoittanut peloistani avoimesti eräälle palstalle ja muuttanut kaikki ikävät asiat elämässäni rakkaudeksi. Ensin täytyi vain opetella rakastamaan itseään.

Pelko on aina merkki siitä, että on aika kurkistaa sisälleen. Oletko kokeillut meditaatiota? Itse en usko pahaan missään muodossa. Kaikki on lähtöisin rakkaudesta. Pelkomme ovat mielemme luomia harhoja ja pitävät meidät erossa siitä mikä todella olemme. Oletko koskaan keskittynyt läsnäoloosi? Siihen syvimpään ja sisimpään mikä on mielesi ja ajatustesi takana. Parhaiten saat kosketuksen läsnäoloosi esim katselemalla luonnon kauneutta. Hiljaa. Tyhjennät ajatukset ja saat kosketuksen siihen kauneuteen joka sisälläsi on. Se ei mieti eilistä, eikä huomista. Se elää tässä ja nyt. Siihen ei pelot pääse, ei halut, ei kontrollin valta. Itse kun vain sanon sanat: Minä Olen Läsnäolo, olen siinä tilassa. Silloin saan ns. perhosia vatsaan. Rakkauden itseeni. Illalla kun laitan nukkumaan ja uni ei tule, otan tuon tilan. Se on tyhjä tila, mutta täynnä kaikkea. Ei ajatuksia, ei murheita, vain täyteyttä siitä rakkaudesta mitä jokainen sisällään kantaa. Sinäkin. Rakkaudella voit muuttaa kaiken. Huomasin että oli helpompi rakastaa muita. Sitten kun ymmärsin antaa anteeksi kaiken elämässäni, myös itselleni ja keskittyä itseeni, aloin myös nähdä rakkauden itsessäni. Nykyään näen sen myös niissä jotka aikaisemmin olivat vihamiehiä minulle.   

Olet oivaltanut paljon. Huomaat pelkosi ja haluat siitä eroon. Pelko on moniuloitteinen asia joka tekee elämästämme vaikeaa. Kun pelosta päästää irti, voi sanoa asuvansa paratiisissa. Itselle pelko on ollut uskollinen matkakumppani yli 30 vuotta. Nyt olen sen taakseni jättänyt. Enää ei pimeät kujat, avonaiset kaapit, sängynaluset, kuolema, sairaus ym pelota. Joka paikassa näen rakkauden ja kuka nyt rakkautta pelkää. Moni pelkää rakastumista, mutta sekin on osoitus siitä että ei usko siihen että rakkaus on jotain joka aina itsestä lähtee. Toinen voi meitä rakastaa, mutta se on turhaa ja valuu hukkaan, jos itseään ei rakasta.

Olet rakkaus, siitä et eroon pääse. Pelosta pääset, koska se ei ole sisälläsi, se on harha jonka mielesi on luonut. Paras lääke tuohon harhaan on usko rakkauteen ja valoon.

Tämähän meni jo saarnaamiseksi.  : Nosta pelko pöydälle ja rakasta se vapaaksi

Lapsellani on ollut muutama elämänsä viimeinen päivä (lääkäreiden mielestä). Sen jälkeen olen mahdollisimman paljon yrittänyt elää kuin viimeistä päivää Olipa hyvä kun otit tämän puheeksi, koska olin tuon taas unohtanut. Ajatelkaa jos kaikki ihmiset eläisivät kuten tekin monet edellä kerroitte. Menisivät luontoon, nauttisivat maailman kauneudesta, halaisivat rakkaimpiaan, kertoisivat toisilleen miten ihania ovat ja miten täydellisen elämän on saanut elää.

Elä kuin viimeistä päivää. Egomme on muokannut sen ajatukseksi, että pitää törsätä ja tehdä kaikki se mitä ei ehtinyt tehdä. Tässä ketjussa sai todella lukea sitä mitä sydän sanoo kun eletään viimeistä päivää. Miksei jokainen päivä voisi olla se viimeinen. Omalla kauniilla tavallaan. Emmehän koskaan voi tietää tuleeko huomista. Siksipä tulisi nauttia jokaisesta hetkestä jonka saamme elää

 

Ikitosi heititpäs kysymyksiä joihin haluan vastata. Hyviä ja aika vaikeita kysymyksiä. Ihan mielenkiinnosta punnitsen. Vaakaimmeisen lemppariharrastus

"Elämäntarkoituksen täyttymiseen johtaa siis mahdollisimman laaja kokemuskenttä mahdollisimman monista jutuista, VAI hyvin syventävät opinnot jostakin suppeammalta alalta?"

Onko kokemalla tai sen laadulla merkitystä? Olisiko kaikki kokema kuitenkin harhaa. Myös mielellemme keino pitää itsemme erossa siitä mitä todella olemme. Se mitä koemme ja opimme elämän eri kentiltä ei ehkä ole oleellista, koska se ei muodosta todellista minuutta. Ykseydessä saamme kuitenkin kaiken kokeman ja opin. Ymmärrys on sydämen asia ja riittää kun katsoo maailmaa rakkauden kautta. Voiko autiosaarella yksin eläessään oivaltaa? Ehkäpä kuitenkin tarvitsemme kanssakäymistä? Vai tarvitsemmeko. Autiosaarella yksin olisi ainakin aikaa ja pakko pysähtyä olemaan...?

"Kaikesta vähän vai vähästä kaiken?"

Saamme kaiken tämän ison palapelin jokaiselta palalta.  Kun katsoo maailmaa enkelin silmin ymmärtää paremmin. Näin oletan?

"Onko tärkeämpää mitä tekee, kuin miten sen tekee?"

Olisiko molemmat yhtä tärkeitä? Ainakin itselleni nyt tuntuisi niin olevan. Tiskaan. Jos tiskaan olemalla läsnä teossani, teen sen ilman huolia ja murheita. Ehkä sitten jos pääsee jatkuvaan läsnäolon tilaan miten tekemisellä ei enää ole merkitystä. Toimiminen on automaatio. Sitä odotellen.

"Onko muoto tärkeämpi kuin sisältö?"

Voimmeko edes todella nähdä sisältöä? Hahmottuuko maailma muotojen kautta? Täysin varma sisältö missään asiassa on vain se mitä itse olen. Sen tunnen, sen tiedän. Muun maailman sisältö muodostuu oman havainnoimiseni mukaisesti. Ehkäpä muoto merkitsee enemmän. Ehkä siihen keskittyminen pitää itsen poissa liiasta analysoinnista...?

Ja se analysointi onkin jotain josta eroon päästä yritän

Kun myrskyissä seilailen ja näen kaikkea sitä mitä muut pahaksi kutsuu, on tyyneys sisälläni. Usko siihen että seilaan kohti oikeaa määränpäätä. Aallot keinuttaa venettäni, mutta olotila itsessäni on rauhallinen.

Kun katson sitä jota pahimmaksi vihamiehekseni voitaisiin kutsua, näen hänessäkin rakkauden. Puhtaan valon. Sisälläni ei ole vihaa ketään tai mitään kohtaa.

Kun toimin elämässäni, voisin tulla tilaan, jossa ei koskaan tarvitse enää anteeksipyytää tekojani. Toimin ja puhun puhtaasti sydämeni äänellä ja pyrkimykseni ovat aina rakkauden kautta lähteviä.

Kun katson maailmaa, en näe pimeyttä. Näen vain valon. Näen vain rakkauden.

Kun elän elämääni elän läsnä siinä hetkessä ja totaalisesti läsnä sen ihmisen kanssa kenet kulloinkin kohtaan.

En etsi, en hae. Elämän tarkoitus on tässä hetkessä. Tehtävät joita itselleni annetaan maa planeettamme hyvinvointia edistämään tulevat eteeni juuri oikealla hetkellä. Se tiedostanko tehtävääni on epäoleellista. Ne tehtävät eivät ole tarkoitus elämälläni, vaan se miten tuon esille olemassaoloani muille. Tarkoitus olen minä itse ja se mitä minuuteni maailmalle heijastaa.

Olemme jokainen yhtä täydellisen tärkeitä tässä valtavan suuressa palapelissä. Siinä tarkoitusta enemmän kuin ihmismieli voisi koskaan ymmärtää

Rakkaus. Sekin suuri tarkoitus. Kuten elämä yleensä.

Rakkautta jokaisen elämään.

Sahemi

Sama täällä   Pitkästä aikaan on noussut ikäviä tunteita sisälleni. Tänään ne sitten puhdistelin. Tämä päivä on ollut kaikin puolin elämässäni merkittävä. Ex:äänkin katkaisin lopullisesti siteeni, eli päästin irti kontrollinaruistani...

Tämä lauseesi sai sydämeni hakkaamaan.

Olen periaatteessa ihan rauhallinen, en siis elehdi rauhattomasti tms. ja mitään pelkoja ei ole. Ainut fyysinen "oire" on se, että hengittäminen tuntuu jotenkin normaalia raskaammalta ja työläämmältä.

Alunperin lähdin tälle valon tielleni lapseni vakavan sairauden myötä. Näytti keväällä että kaiken kokemani jälkeen ihme olisi tapahtunut, kunnes taas äskettäin osa oireiluista alkoi. Mutta eri tavalla. Lapsi on rauhallinen, mutta pulssi on korkea ja hengitys työlästä. Veriarvot ovat todella huonot, mutta lapsen hyvä vointi hämää. Ehkä palaan tähän myöhemmin. Pitää vielä katsoa tilannetta. Ja voi olla että nyt mielikuvituksella yhdistin asian... tähän aikaan illasta mahdollista... Vaikea aina sano että mikä menee sydämen ääneksi ja mikä egon haluksi hallita lapseni sairautta  

Mutta nyt on hyvä olla. Levollinen, rauhallinen. Jotain on tapahtunut ainakin itsessäni.

Rakkadella Sahemi

Ihana kuulla sinuakin täällä kristalli38 Luku perässä muuttunut

Mutta minäkään en halua ketään loukata millään tavalla ja siksi poistin kirjoituksiani, koska koin niin, että omista kokemuksistaan kertominen tuotti jollekin / joillekin päänvaivaa ja loukkaantuivat. Jota ihmettelen suuresti  Oliko se sittenkin sitä kateutta, vai mitä? ( jos ei itsellä ole kokemuksia takana, tai kokee niin )

Ei se ole kateutta. Uskon että kyseessä on ihmisen pelko. Pelko siitä että en olisikaan niin enkeli kuin ajattelen olevani. Ja sekin niin hölmö ajatus...(tiedän kun itse saman pelon kohdannut). Olemme kaikki yhtä puhtaita ja täydellisiä olentoja Ihmisen mieli haluaa saada syyn pahaan oloon ja se syy kun löytyy ulkopuolelta hyppii ego riemusta tasajalkaa  Sitten tulee joku joka väittää että syy pahaan oloon on aina itsessä (kuten itse näen). Aina jos on paha olla, pitäisi katsoa peiliin ja nähdä se pelko tai halu joka maalaa toisen tai ihmisen teon pimeäksi. Tuo on se joka ihmistä harmittaa. Tai oikeastaan ihmisen egoa  Että joku meinaa tulla ja ottaa edestään mehevän ruokakupin pois. Ja kun siinä olisi ihmiselle se avain jolla sydän aukeaisi ja ego siirtyisi talutushihnaan, eikä päinvastoin... Mutta kukin tavallaan ja täysi rakkaus niitäkin kohtaan jotka antavat vielä egon kuljettaa itseään hihnassa. Eihän se minulta ole pois. Surullista vain nähdä kuinka ihmiset taistelevat saman pahan olon kanssa vuodesta toiseen, vain siksi että syy pahaan oloon nähdään väärässä paikassa. Niinhän itsekin tein. Ex:ni oli sellainen paholainen ja minä    :. Joopa joo. Nyt ollaan ihan yhtä täydellisiä ihmisolentoja omine pelkoinemme. Ja eihän niitä juuri taida enää ollakaan

Kristalli38, mikä on se pelkomme joka poistaa tai haluaa poistaa tekstejämme? Joka miettii että sanoinkohan väärin, loukkasinkohan? 

Jos itselleni tulee  , kurkistan sisälleni ja sanon: No niin egolaiseni, mikäs pelko tai halu siellä nyt ottaa vallan... Sit kun ymmärrän, halaan egoani ja pistän nätisti istumaan olkapään päälle. (etsii egohymiötä... ) 

  Sahemi

Tuulispää sinä kyllä väännät harmittavan vähän nykyään Kaipaan kirjoituksiasi  Itse olen ajatellut pitää nyt vääntämislomaa. Ehkäpä minunkin tarpeeni vääntää vähenisi. Tavallisissa ystävissäni ("ei hörhöissä") pystyn kiitettävästi hyväksymään valituksen ja elämän epäkohtien tuijottelun. Ymmärrän heitä, koska ei ole kauaa kun itse toimin samoin. En vain lähde siihen enää mukaan. Vaikein paikka minulle on se kun on kyse ihmisestä joka jo tekee ns. valotyötä. On lukenut paljon ja käynyt kursseja. Tiedon määrä valtava, mutta joku pitää kiinni. Pelko? On kovin tietoinen jo paljosta, mutta silti näkee niin paljon pimeää, etenkin ulkopuolellaan. Joskus vertasin sitä siihen että katsoisin juoksukilpailua ja maali viiva on sentin päässä. Joku laittaa pausen niin että ihminen juoksee paikallaan. Tekisi mieli mennä selän taakse ja tyrkätä maaliin. Mutta enhän minä voi. Tiedän sen. Kiusaus, kiusaus. Siitä irti päästä yritän. 

Nähdään kaikki se Rakkaus toisissamme, vaikka vastassa on kuinka ikävä ihminen tahansa, sillä juuri itsemme muutettua omia pelkoja ja asenteita,vanhoja tapoja,me muutamme myös muita!

Niinpä. Eli muuttamista vielä itsessäni. Oppia hyväksymään se että se mitä toinen väittää pimeäksi, on pimeää vain hänen silmissään, ei minun. En minä voi hänen silmiinsä istuttaa taskulamppua. Voin omalla valolla ehkä valaista asiaa, ja onko sekään tarpeen. Onko vaikeneminen sittenkin kultaa?

Pitääkö tätä ajatella niin kovasti...

Ei pidä, vaan saa 

: Vaikka itseasiassa onkin ylistämässä elämää itseänsä, kaikkea mitä siihen liittyy ja kaikkia muita eläväisiä yhtä lailla. Eikä korottamassa itseään minnekään jalustalle. Sinäkin olet ilmeisesti törmännyt juuri johonkin tuon tapaisiin asenteisiinko?

Nimenomaan. Mutta ymmärrys kaikkia niitäkin kohtaan jotka asian noin kokevat. Itsessämmehän me aina ylistämme tai alistamme. Ei kukaan voi sitä meille tehdä. Mutta kaikki eivät näe samoin. Silti aion jatkaa elämän ylistämistä ja nauttia kaikesta mitä elämä eteeni kantaa. Tänään käytiin lasten kanssa löytöeläinkodissa ja ihailtiin pieniä ja älyttömän kauniita kissanpoikasia. Kotimatkalla taivas oli taas niin uskomaton. Pilvet niin epätodellisen kauniita. Kuin siveltimellä piirretty. Ihanaa on se, kun itsellä on silmät avautuneet kauneudelle, myös omalle, avautuu lastenkin silmät. He osaavat vilpittömästi jakaa kanssani tämä elämisen kauneuden. Eikä täällä kukaan ketään ylistä tai alista. Yritämme olla ja nauttia. Elämästä

 

Sahemi

Heheh, ne jotka ovat löytäneet rakkauden polun, voivat kokea jossain vaiheessa pakottavaa tarvetta käännyttää muut samalle polulle. Tämä asiahan ei ole tietenkään meidän päätettävissä, vaan muiden polkuja on kunnioitettava. Kaikilla on oma rytminsä eivätkä kaikki kasva samaan tahtiin

  Joo tuon vaiheen katson jo ohittaneen. Se on sitä alkuhuumaa, kun itse sai mielettömän ihanan olotilan sisälleen 30 vuoden tauon jälkeen. Teki mieli ojentaa olo jokaiselle. Onnekseni sisälläni on aina piillyt kiukku käännyttäjiä kohtaan, eli osasin olla tarkkaavainen tämän asian suhteen. Mutta ylilyöntejä tullut kieltämättä   Vähän sama fiilis kuin jollakin joka lähtee mukaan johonki verkostomarkkinointiin ja se täyttää koko maailman. Joksikin aikaa ainaski. Tämä ei enää täytä maailmaani, vaan rakkauden tie on elämäntapani. Osa minua. Pysyvästi. Ainoa joka merkkaa on se että voisin itse nähdä saman rakkauden kaikissa. Siihen tarvin kanssakulkijoiden apua ja keskusteluja joissa voin verrata omia ajatusmalleja toisten totuuksiin. Tavallaan nostella esille ne omat nurinkuriset tapani ajatella. Syvässä osa onkin, hyvin syvässä. Enkä ole edes mitenkään kovin vanha...

Tärkeä pointti Lillillä, että jokaiselle rauha kehittyä omassa tahdissa. Vaikeissa paikoissa pyrin hymyilemään hyväksyvästi itseni sisällä, jos en paljon muuta osakaan käytännössä.  

Jokainen tulee tahdissaan. Se on totta. Punnitsetteko tarkasti sanojanne? Että lähteekö rakkaudesta jne? Itse aloin jo varoa sanojani, kun huomasin että ihmiset kimpaantuu, vaikka itsestäni kerron ja kokemastani. Sitten ajattelin, että sanani ovat rakkauden sanomaa. Puhun, etenkin kirjoitan, sitä totuutta jota sydämen ääneksi kutsun ja ihan samalla tavalla se itseäni alkuun kiukutti kun sitä foorumeilla luin. Että eihän nyt kukaan voi noin jeesustella   Jeesusteluhan se on kyllä kaikin puolin. Ilman tuota kiukkua ei egoni valtaa olisi näytetty, enkä olisi saanut väläystä siitä mitä todella olen. No enhän minä näitä asioita oikeastaan puhukaan muualla kuin netissä. Käytännössä pyrin toteuttamaan sitä mitä puhun  

Siten näen ne "muut" juuri niin hyvin kuin kykenen päästämään tuutin täydeltä rakkautta jokaiseen kohtaamiseen - vapauttaa muutkin näkemään tavoillaan ihan oikein.

Tuo olisi se tavoite Hyvin napakasti sanottuna  

Voin vain todeta viheltäen (= maahan!),
että kurssitus jatkuu jatkumistaankin.

Eli jokapäiväisesti mittaan ympärilläni olevien ihmisten naamakertoimista sitä,
haluavatko he tosiaankin elää ilman minua
vaiko päästää minut eroon itsestään.

On sulle tullut muuten aikasmoisen hyvät opettajat Ja hyvin olet oppisi osannut kaikesta muusta mitättömästä pikkusäätelystä poimia Miten itsessäsi koet nuo lauseet?