Jos ihminen osaa luoda läheisiä tunnesuhteita omassa elämässään, hän kykenee havaitsemaan eron murheen ja murheen välillä. Tunneälystä on kyse ja empatiasta, ei sen kummemmasta. Mutta jos elää rakkaudetonta elämää niin on selvä että on vaikeata suhtautua luontevasti normaalin elämän iloihin ja suruihin. Silloin pitää ikään kuin olla aina hyvillä mielin, ja pahoilla mielin oleminen kielletään.
Torjunnan saaminen voi johtuakin siitä että teeskentely pistää silmään. Rakkaudettomuus ei kuitenkaan ole kenenkään vika.

Larilla onpi synttärit.  Onnea sinne!  *huutaa kahvituvan ovelta*

pääsitkö jo jyvälle?

Ihmemies tietenkin.
Voiko riippumatolla pyörähtää ympäri?

Voihan rakkaat.
Näitä samoja teemoja toistellaan kaikkialla, ja itse taisin tahkota sitä myös aika kauan. Minulle ei mennyt järkeen se, että edelleen päälläni oli se naisten ikuinen marttyyrinviitta, joka oikeuttaa meille sen odotusten, vaatimisen, ehdollisen rakkauden ilmentämisen. Sillä siinä rakkaassa apinassamme näkyy vain omat sisäiset tilamme kuvantarkasti. Kaikki mitä kannoin sisälläni, heijastin siihen mieheen, ja sattumalta ne kuulostavat aivan samoilta kuin tässä ketjussa.
Tiesin että jollei mikään muu auta, minun täytyy erota - erota kykenemättömyydestäni katsella jatkuvasti toisessa omia tuntojani.
Minulla oli tunne että kun olin kaksin, olin yksin, ja kun olin yksin, tunsin itseni ehjemmäksi.

Hetkinen..sen sijaan että olisin koettanut mukamas antaa aina anteeksi miehelleni hänen "pahat tekonsa" (eli olemassaolonsa lähinnä minua heijastellen) huomasinkin mikä marttyyrini viitan alla piilotteli: sisäinen lapseni, jota täytyy kohdella kuin vanhempi kohtelee lastaan, ymmärtäen, kysyen mikä on vikana. Lopputulemana sen sijaan, että olisin yrittänyt antaa anteeksi miehelleni, pyysin itseltäni anteeksi sitä että en voi antaa anteeksi vielä, että en osaa enkä kykene kadottamaan sitä katkeruuden tunnetta sisältäni, enkä syyttelyä. Ja tein sen, siitä ei ole kuin jokunen päivä. Se ratkaisi kaiken. Päätin vain kääntyä pois kahden ihmisen välisen rakkauden arvioinnista siihen, että tosiasiassa minun on hyväksyttävä itseni ensin lapsellisena ja martyyrinäkin, ennenkuin voin kohdata toisen. Rakkaus tuli, pyyteettömänä ja ehdottomana.

[sil-vu-plee]

mun aarrearkkuun mahtuu-uu

peräkontin tarkastukseen pakota

Suomen valtakuntaakin omakseen

Kerro kerro kuvastin  --

Olin ajelemassa autollani rampille joka olikin tarkoitettu vastaantulijoille. Jarrutus, kiepsaus, melkein törmäys punaisen urheilumazdan (ei ole ensimmäinen mazda unissani ) kanssa ja sen jälkeen lievä nokkakolari muhkean kultaisen huippumaasturin kanssa. Punaisessa autossa naiskuski, toisessa mies. Nainen äksyilemään ajokuntoani. Ukko aukaisi autonsa (sarana takapuskurissa) kuin leluauton ja koko alusta oli täynnä kiiltelevää moottoria. Hän kertoi yhden tietyn osan rikkoontuneen (se oli jonkun miehen [Tommy joku] niminen osa) ja alkoi sättiä minua kun en tiennyt mistä osasta oli kysymys. Paikalle tulleet ihmiset alkoivat niinikään sättiä minua kun uskalsin esittää vastalauseen etten voinut tietää - he sanoivat että olisi pitänyt tietää, ja oli ilmiselvää että minulla oli burn out ja etten voisi olla liikenteessä siksi.

Siispä terkkarille, sillä rampilta alas alkoi "koulun" käytävä vasemmalle ja itkua tuhertaen menin terkan oven taakse ottamaan sairaslomaa opiskelusta. Terkka ei paikalla ja minä tavoittelemaan puhelimella - etsin piilopaikan jossa puhua, alempaa vessasta, lasten luentoja varten tarkoitetusta kerroksesta. Kertomaisillani olin juuri miten olen burn out ja tarvitsen sairaslomaa .. ja uni katkesi.

hauskimman, luovimman ja

ja takaisin saisimme

rakkaudeksi, vain rakkaudeksi

mitä emme kohdanneet