Pakko kirjoittaa uni tänne, kun sen kerrankin kirkkaana muistan, vaikka yleensä vain lueskelen juttujanne
Meillä on 7-vuotiaat kaksoset, tyttö ja poika(on kolmaskin mutta hän ei liity tähän kamalasti). Oltiin miehen kanssa lääkärissä sairaiden kaksosten kanssa. Lääkäri tuumasi että lapset ovat niin sairaita että armomurha olis paras. Me vaan miehen kanssa siihen, että joo, mikäs siinä, jos muukaan ei auta.
Eka laitettiin poika letkuihin, katselin ikkunan takana kun lopettivat pikku hiljaa aivotoimintaa. En voinut katsoa ja lähdin pois. Odottelin vain koko ajan milloin mies tulee ja kertoo että molemmat lapset ovat kuolleet pikku hiljaa...
Pahin oli, kun tiesin koko ajan että lapset eivät ole niin sairaita että heidät tarvitsisi tappaa, mutta en saanut enää sitä sanottua lääkärille ja itkin vain sitä kun tapan lapseni turhaan.
Mies tuli lopulta ja sanoi että tyttö oli antanut periksi helposti, mutta poika vaan konttasi järjettömänä letkujen kanssa pitkin lattioita, eikä antanut periksi, mutta lopulta kuoli kuitenkin.
Mä olin niin ahdistunut unessa, kuin nyt lapsensa menettänyt voi vaan olla, ja vielä kun tiesin että lapset kuolivat turhaan. Itkin ja huusin ja raivosin, kunnes oikeassa elämässä miehen kello soi ja heräsin.
Pakko kirjoittaa tämä tänne, että saa vähän tota unen aiheuttamaa ahdistusta pois, yritin miehelle sitä kertoa, mutta ei kyennyt vielä ilman itkua, niin yritän purkaa sen näin sitten.