Mulla tuli jostain syystä mieleen myös tämä että kun ihminen alkaa tutustumaan itseensä, avautumaan ja käy energiahoidoissa jne. niin tavallisesti ja turvallisesti sitä voi avautua mutta aika usealle käy niin että saakin pelkoja esille, on pahoja henkiä, alkaa kaikki nää viiraamiset ja sitten lopputuloksena hermoromahdus kun on avautunut liian nopeasti ja liian paljon.
Meidän kehohan on yksilöllinen kuten psyyke, alitajunta, menneisyys jne.
Moni ei osaa varautua siihen että tämä koko prosessi vaati sellaista lujuutta että kaikilta sitä ei välttämättä löydy. Olen huolissani enemmänkin siitä miten selvitä tästä prosessista ilman että ihminen kaatuu ja menettää moponsa hallinnan ja joutuu sairaslomalle tai elämä on muuten ns pilalla ja kestää sitten oma aikansa toipua näistä.

Mullehan kävi hieman näin tuossa pari vuotta sitten. Olen miettinyt jo pidempään, että pitäisikö tästä kirjoittaa, mutta asia on kuitenkin niin henkilökohtainen ja häpeällinenkin, että olen pitänyt nokkani kiinni.

Tosiaan, sanoisin henkisen heräämiseni ajoittuneen syksyyn 2009, mutta tuosta vuoden päästä kiinnostuin enemmän energiahoidoista, selvänäkemisestä ja muusta + lisäksi omat aistini alkoivat heräillä havaitsemaan muutakin, kuin mitä olin siihen asti aistinut.

No, tuona kyseisenä keväänä pari vuotta sitten yhtäkkiä niskaan tuntui kaatuvan todella paljon kaikenlaista kuormittavaa. Stressiä oli niin opiskeluista kuin perheasioistakin, ja paniikkioireilu alkoi olla yhä yleisempää. Näihin samoihin aikoihin hain kuitenkin koko ajan enemmän turvaa raatiedon asioista, meditoin hulluna, tein kehollisia ja energiaa vapauttavia harjoituksia (ihan liikaa) ja kohotin energioitani hoidoilla. Lopulta paniikit alkoivat tulla uniinkin, eivätkä nämä henkimaailman jutut tuoneet mitään hyvää, vaan ainoastaan pelkoa ja kauhua. Muutuin koko ajan herkemmäksi, näin ja aistin enemmän ja enemmän - sitähän toki toivoinkin. Mutta seuraukset olivat aika rajut.

En nukkunut moneen yöhön, mikä on jo omiaan aiheuttamaan tajunnan hämärtymistä, ja samalla jatkoin näitä energiaharjoituksiani. Eihän siinä hyvin käynyt, vaan mieli alkoi vetää sellaista rallia, enkä lopulta edes itse muista noista parista päivästä kuin välähdyksiä. Olin jollain kumman tavalla tajuissani ja tolkuissani, ja muistan tiettyjä hetkiä, että tajusin mitä tapahtuu ja ymmärsin selittäväni ihan outoja, mutta en pystynyt kontrolloimaan itseäni. Sairaalakeikkahan siitä tuli, enkä muista sieltäkään ensimmäisistä päivistä mitään. Taisin nukkua kolme vuorokautta putkeen, toki tökkäsivät sen verran stydit aineetkin persuksiin   

Pääsin lopulta kotiin, lopetin lääkkeet (koska minulla ei ole mitään sairautta) ja juttelin opettajani (reikimaster) kanssa tapahtuneesta. Kerroin harjoituksista, joita olin tehnyt, esimerkiksi peiliin katsomista niin kauan, että siellä alkoi näkyä kasvoja menneistä elämistä. Joku voisi sanoa tuota(kin) aivojen/mielen harhaksi, enkä tietenkään pysty todistamaan mitään, mutta muistan edelleen nuo viiden eri naisen kasvot, jotka vaihtuivat peilissä minun kasvojeni kohdalla. Näiden päivien aikana näin muutamaa ystävääni ja äitiäni, ja välillä näin heidän chakransa ja välillä taas näin väläyksiä heidän menneistä elämistään/kehoistaan.

Aivan täysin friikkiä, enkä yhtään ihmettele, että lopulta tämä kaikki oli liikaa keholle ja varsinkin mielelle, joka meni aivan solmuun. Siellä makoiltiin sitten psykiatrisella viikon verran. Koska mulla ei ollut aiemmin paniikkioireilua kummoisempaa kosketusta mielen hajoamiseen, oli sanomattakin selvää, että olin tosi peloissani. Söin lääkkeitäkin jonkin aikaa, koska ajattelin, että tuo kokemus uusiutuu. Ja niinhän "normaaleissa" psykooseissa tapahtuukin helposti: riski uusiutumiseen on erityisen seuraavan vuoden ajan.

Lisätutkimusten jälkeen ja mielen palaillessa normaaliin tilaansa ymmärsin, ettei minulla ollut tai ole mielen sairautta, vaan tämä "rajan ylitys" johtui ihan vaan omasta toiminnastani. Ajoin itseäni loppuun ja äärirajoille jokaisella elämänalueella. Muilla osa-alueilla se vielä toimi jotenkuten, mutta tällä rajatiedon alueella siitä ei ollut kuin haittaa. Paniikkioireilun hiipiessä pintaan olisi pitänyt huolehtia maadoittumisesta, eikä alkaa nostaa itseään entistä korkeammalle. Paniikki, pelko ja kauhu mielessä ovat huono yhdistelmä tietoisuuden (liian nopean) avautumisen yhteydessä.

Jotenkin oli sellainen olo, että halusi saada itsensä terveeksi ja vapaaksi traumoista yhdessä silmänräpäyksessä. Tämän kokemuksen jälkeen tuli oivallus siitä, että on ihan ok olla epätäydellinen ja elämän muokkaama. Että jokaisella kivulla on tarkoituksensa ja elämä hoitaa traumat kyllä, kun on sen aika ja valmis ottamaan ne vastaan. Esimerkiksi kaikkia lapsuuden vaikeita kokemuksia ei pysty kaivamaan mielestä kerralla, sillä psyyke ei kestä sitä. Been there, done that. Toki prosessia voi vauhdittaa, muttei siten, kuten itse ajattelin...

Aika raju kokemus. Sitä en kiellä tietenkään. Sairaalassa oli kuitenkin mukavia hoitajia, lääkärit sen sijaan olivat vähän niin ja näin. Potilaatkin olivat ihan kivoja, sen mitä niihin sai kontaktia, kun olivat aika omissa maailmoissaan. Jotain voi kiinnostaa, kerroinko lääkäreille, mistä mieleni "särkyminen" johtui. En kertonut, sillä se ei varmasti olisi helpottanut tilannetta ollenkaan. Ovat varmaan kuulleet ihan tarpeeksi tarinoita jumalista, jeesuksista ja muista yliluonnollisista ilmiöistä sairastuneiden suista. Tuo on muuten jännää, että miksi äärirajoilla oleva mieli alkaa vääntää itseään tuohon jumalkokemukseen? Monet mieleltään sairastuneistahan kertovat olevansa itse Jumala/Jeesus tai jotain muuta suurta.

Vielä selvennyksenä, että pahoihin henkiin tai muuhun ulkopuoliseen pahaan voimaan en usko, vaan ihan omasta mielestä ja peloista saa nousemaan kaikenlaista... Enkä syytä tästä ketään tai mitään, en reikiä, en joogaa, en sitä kirjaa, josta löysin noita energiaa vapauttavia harjoituksia. Toki siinäkin kehotettiin tekemään harjoitukset jonkun toisen läsnäollessa.  Mielenkiintoinen silti tämä ihmismieli, että mihin kaikkeen se pystyykään.

Vähän jänskättää ja hävettääkin julkaista tämä, mutta mutta... elämäähän tämä vain on.

Onko kenelläkään kokemuksia parantajasta nimeltä Pablo Andres? Hän vierailee Suomessa muutaman kerran vuodessa, yleensä ilmeisesti kesäisin, ja itse olen ollut kerran hänen satsangissaan meditoimassa.

Hänellähän on aika mielenkiintoinen tarina: fyysikosta parantajaksi (vaikka itse ei itseään kutsukaan parantajaksi) kuolemanrajakokemuksen kautta.

Olen lukenut myös hänen kirjansa nimeltä Parantumisihmeistä, jossa on aika koskettaviakin tarinoita. Siinä hän kertoo myös jotain omista menneistä elämistään. Hän ei kuitenkaan ole Suomessa hirveän tunnettu, vaikka käykin täällä usein? Toisaalta olen ymmärtänyt, että hänellä on paljon uskollisia asiakkaita täällä, ns. vakiintunut asiakaskunta. Joskus hän on kai vieraillut luennoimassa jollain hörhömessuillakin.

Kokemukset siis kiinnostavat.

http://www.spontaani-parantuminen.info/PabloAndresFIN.htm

Minä en ymmärtänyt mikä minuun iski kesken joogan kun herkistyin ja tuntui, että haluaisin itkeä. Ensimmäisen kerran se tuli voimakkaassa taaksetaivutuksessa. Sen jälkeen mm. lonkkia avaavat liikkeet ja selän taivutukset ovat saaneet tunnelukoja auki.
Ohjaajat muistuttavat usein siitä, että on ihan normaalia esimerkiksi itkeä tunnilla, sillä tietyt asanat tuovat haudattuja surun, vihan, pelon tunteita esiin. Se VAPAUTTAA tunteita kehosta. Varastoimme paljon negatiivista tunnetta ja ajatusta olkapäihin, selkään, lantioon, pakaroihin ja takareisiin.

Taaksetaivutushan kohdistuu sydämen alueelle, joten ei ollenkaan kummallista, että itku meinasi tulla. Oma kehoni reagoi hyvin vahvasti sydämen pamppailulla noihin asanoihin.

Hei kiitos vinkistä! Waltarin tuotantoon on ollut tarkoitus tutustua jo pidemmän aikaa, mutta se on aina jäänyt jostain syystä. Ehkä nyt on sen aika. Kuten mii-i sanoit, niin minäkin kaipaisin aitoja hyviä tarinoita ilman ikitotuuksia. Joista saa pureskeltavaa, mutta jotka eivät täysin tyrmää mitään katsantokantaa.

Psykologia kiinnostaa myös (esim. Jung), mutta sen pitäisi olla jotenkin konkreettisessa muodossa, että jaksaisin keskittyä ja kiinnostua loppuun asti. Historiakin kiinnostaa, mutta enemmänkin karismaattisten henkilöhahmojen kautta.

Kirjastosta varasin Michael Newtonin Sielujen kohtalon. Näitä on kehuttu, joten saapi nähdä...

Tykkäsin tosi paljon Eat, Pray, Love -kirjasta, jossa päähenkilö lähtee reissaamaan Italiaan, Intiaan ja Aasiaan. Perustuu tositapahtumiin, hyvin kirjoitettu ja jotain oppeja taisi tarttua matkalta mukaankin.  Elämäkertoja voisin miettiä, ja aloittaa vaikkapa Kari Tapiosta.

Henkisemmistä tekeleistä olen tykännyt paljon Niina-Matilda Kuusiston Näkijä-kirjoista. Ja kappas, tässä kirjoittaessani surffailin hänen sivuilleen ja miten multa onkin mennyt ihan ohi viime vuonna ilmestynyt kirja.

Hyvä ja mukaansatempaava kirja etsinnässä, mielellään henkisistä asioista kertova, mutta saa olla muitakin aihepiirejä.

Olen pettynyt todella moneen henkisestä kehityksestä kertovaan kirjaan, enkä jaksaisi lukea enää yhtäkään itsestäänselvyyksiä toistavaa opusta. Tai Jenkkilästä tuttuja Salaisuus-tyyppisiä kirjoja (Louise L. Hay esim.), vaan jotain muuta. Uutta, ravistelevaa. Ehkä jopa elämää muuttavaa teosta.

Et pyytänyt suoraan sitä, mutta pyyntösi seuraus minulle olisi juuri se.

En siis pyytänyt, mutta pyysin kuitenkin.    Minä en myöskään pyytänyt sinua "näyttelemään ihmissuhdeterapiaharjoitusta", kuten väitit.

Kirjoitin, että mitä jos siihen olisi reagoinut sanoen jne. Se ei ollut käsky, kehotus tai pyyntö. Näytät lukevan tekstejä ikään kuin et edes haluaisi ymmärtää kirjoituksen sanomaa.

Ei tarvitse olla kiltteydestä kipeä tullakseen toimeen kanssaihmisten kanssa.

Ihmettelen, miten luet näitä kirjoituksia näin rivien välistä, kun samalla itse sanot, ettei omissa teksteissäsi ole tulkinnan varaa. Jos haluat omia tekstejäsi luettavan tulkitsematta, silloin odotan, että luet muiden tekstejä samalla tavalla.

Mutta nythän tämä alkaa selvitä. Minä, kuten varmasti monet muutkin, kokevat netin keskustelufoorumit sosiaalisena kanssakäymisenä ja lähden siitä oletuksesta, että täällä käyttäydytään samalla tavalla kuin tuolla ulkomaailmassa. Se, että keskustelufoorumi on osa sosiaalista mediaa ja täten sosiaalista toimintaa, ei ole mielipidekysymys, vaan fakta, vaikket sinä jakaisikaan tätä käsitystä.

Ja kyllä, minä tiedän, ettei tämä keskustelu, tai sen yritys, johda mihinkään. Kyse on juurikin Laican mainitsemasta sopeutumisesta. Jos haluaa olla osa yhteisöä, on sopeuduttava tietyiltä osin laumaan. Jos taas haluaa toimia ulkopuolisena tiedottajana, asia on eri. En vaan ole varma, voiko kukaan tällaisilla avoimilla keskustelufoorumeilla ottaa itselleen tiedottajan roolia.

Minusta on myös outoa, että Eklektikko, sinä näytät piiloutuvan astrologian taakse, kun puhe on omasta toiminnastasi (ks. signature). En minäkään voi sanoa, että hei mä oon tällainen, koska aurinko ja nousu leijonassa ja kuu neitsyessä. Astrologia voi antaa selityksiä, muttei syitä.

Minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa:
Voi esittää jotain mitä en oikeasti ole, jotta miellyttäisin porukkaa, mutta silloin ne jotka tykkäisivät minusta eivät oikeasti tykkäisi minusta, vaan siitä esityksestäni. Ja osa ei pitäisi siitä esityksestäkään. Kukaan ei pitäisi siitä todellisesta minusta, koska se jäisi piiloon sen esityksen alle. Tämä olisi sitä, että valehtelisin teoillani siitä mitä olen, jotta ihmiset pitäisivät minusta. Sitä sinä  nyt tuossa yllä pyydät minulta, vaikka et ehkä itse tajua sitä pyytäväsi.

En pyydä. Nyt sinä luet rivien välistä ja teet juuri sitä, mistä moitit muita (sigu). Totesin, että jos olisin sinä, niin miettisin omaa käytöstäni. Kaikki palaute ei voi yksinkertaisesti johtua siitä, että olet tökkäissyt kirjoituksellasi arkaan paikkaan. Usko pois.

Minulle on tärkeää, etten savusta omalla käytökselläni muita pois seurueesta. Sellaiseksi tämän paikan voi mieltää: pöytäseurueeksi, jossa jokainen saa puheenvuoron halutessaan. Tunnelma on paljon mukavampi, kun jokainen huolehtii omalta osaltaan käytöksestään. Jos sinulle huomautettaisiin pöytäseurueessa, että älä viitsi huutaa, niin huutaisitko silti? Koska muuten et olisi oma itsesi ja syyllistyisit muiden miellyttämiseen?

ilmeisesti yllättävän moni onkin näemmä sitä mieltä että keskustelussa ei saisi olla eri mieltä asioista.

Jaa? Tähän en osaa vastata muiden puolesta, mutta itse toivoisin, että täällä keskusteltaisiin kunnolla ja väännettäisiin asioista perinpohjaisesti - mutta hyvässä hengessä ja keskustelukumppania kunnioittaen.

Ja minä myös komppaan ja kehun toisten kirjoituksia foorumilla aina kun siltä tuntuu, mutta tiedän kyllä että näissä tilanteissa tapahtuu paljon valikoivaa lukemista, etpä näemmä sinäkään ole niitä osia teksteistäni huomannut.

En ole huomannut ainuttakaan. Se on totta. Olen tosin ollut varsinkin tämän kevään melkeinpä kokonaan osallistumatta keskusteluihin ja monia keskusteluja jää kokonaan lukematta.

Meillä on aivan eri käsitys keskustelufoorumista, sen perusteella mitä tekstiäsi luen: Tämä on  minulle TEKSTIKESKEINEN paikka, enkä suhtaudu foorumin muhin kirjoittajiin ikään kuin oikeasti tuntisin heidät tämän foorumin ulkopuolella, tai kuten he olisivat läheisiä ystäviäni. Niinpä olemiseni täällä on myös teksti/informaatiosisältö-keskeistä. 

Keskustelufoorumi, eräs sosiaalisen median muoto. Sitähän tämä on, sosiaalista kanssakäymistä, oli käsityksesi sitten mikä tahansa. Minäkään en tunne täältä ketään oikeasti, enkä välttämättä haluakaan tuntea. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö voisi kohdella heitä kunnioittavasti ja ystävällisesti. Siten, kuten kohtelisin samassa pöydässä istuvia häävieraita.

Niinpä minua ei häiritse yhtään se, että ihmiset ihan oma-aloitteisesti omassa päässään ajattelevat minun teksteistäni ajatuksia jotka tuottavat heille negatiivisia tunteita ja saavat heidät reagoimaan negatiivisesti.

Saan viesteistäsi ja keskustelufoorumikäyttäytymisestäsi silti sen kuvan, että sinulla on kova tarve osoittaa olevasi oikeassa. Se tuntuu minusta erikoiselta, kun et sanojesi mukaan välitä siitä, mitä sinusta/teksteistäsi ajatellaan.

Edelleen se, mitä peräänkuulutin ensimmäisessä viestissäni: inhimillisyys. Se, että voi myöntää olevansa väärässä, toimineensa ajattelemattomasti, kirjoittaneensa huolimattomasti. Huomaatko, miten reagoit, kun mainitsin, miltä kirjoituksesi näyttävät minun silmääni? Käänsit tekstini niin, että minä pyydän sinua muuttumaan (noup, tämä oli omaa tulkintaasi), ja etten minä vaan ole huomannut niitä myönnytyksiä ja kehuja, joita olet kirjoittanut (hyvin mahdollista). Mitä jos tuohon olisikin vastannut, että "kappas, en olekaan ajatellut asiaa tältä kantilta, että joku voisi kaivata enemmän inhimillisiä nyansseja teksteihini".

Ymmärrätkö pointtini?

Henkilökohtaiselta suhtaumiseltani pyrin aina objektiivisuuteen, niin pitkälle kuin sen on mahdollista. En kuulu vihaajiisi, mutten myöskään rakastajiisi (  ). Mutta näin minä asian näen, täältä sivusta seuraten ja halusin kertoa havaintoni. Harmittaa edelleen se, että monet ketjut muuttuvat järjettömäksi kahnaukseksi ja hiusten halkomiseksi, joka ei johda mihinkään.

Kannattaneeko tähän ottaa kantaa, mutta menkööt nyt. Olen itsekin sitä mieltä, että netin kautta ei hirveästi kannata antaa tietojaan muille. Varsinkin vanhemmille ja netin käyttöön tottumattomille varoitukset ovat ihan paikallaan. Harvase viikko saadaan lukea lehdistä, kun joku on antanut pankkitunnuksensa ja kaikki sähköpostitse.

Sitten taas mitä Eklektikkoon vs. muu foorumi tulee, niin... Näin sivustaseuraajana tuntuu, että ongelma on hyvin pitkälti siinä, että Eklektikon kirjoitukset tuntuvat usein aika kärkkäiltä ja julistavilta, eivätkä niinkään keskustelulta. Kirjoituksista puuttuu ns. normaaliin keskusteluun kuuluvat "myönnytykset", kuten toteamukset, että tuossa sinulla on hyvä pointti / en ollutkaan ajatellut asiaa tuolta kannalta / tuossa asiassa olet oikeassa. Niistä puuttuu sellainen sosiaalinen kanssakäyminen, ja kirjoitukset muistuttavat minun silmääni enemmän väittelyä kuin keskustelua. Pieni ripaus inhimillisyyttä faktojen joukkoon tekisi terää 

Harmittaa vaan, kun hyvä asia hukkuu usein monisivuisen kiistelyn sekaan. Eklektikkona kyllä miettisin omaa toimintaakin, sillä ei kai se ole itsellekään kivaa olla jatkuvasti "tukkanuottasilla" - varsinkaan, jos ei hae sitä tarkoituksella.

Joko peli on alkanut, kun ei voi enää äänestää? Veikkaan pojan menevä Ässille.

Höpsis. Toki terveyskeskuksesta tarjotaan lääkkeitä liiankin helposti, mutta psykiatriselle sairaanhoitajalle järjestyy kyllä aikoja. Ainakin omien kokemusteni mukaan. Mulla oli vuosi sitten tosi stressaava elämänvaihe, jolloin tuntui juuri siltä, että mikään ei kiinnosta ja itkua vääntäen piti lähteä kouluun/töihin. En ottanut lääkkeitä, enkä mennyt ennustajalle, vaan aloin hoitaa itseäni kuntoon pääasiassa vaihtoehdohoidoilla.

Tämä oli toki minun tapani, muille voi toimia erilaiset keinot. Mutta siitä pidän kiinni, että alakulo ja pienetkin masennuksen oireet on hyvä hoitaa pois ennen kuin alkaa tehdä suuria elämänmuutoksia. Se kysyy aina voimia, joita väsyneellä ihmisellä ei usein ole. Kiukulla jaksaa jonkin aikaa, mutta pudotus tulee ennemmin tai myöhemmin. Been there, done that 

Tietysti jos kyse on vaan siitä, että ihminen haluaa elämäänsä jotain vaihtelua, voi asioihin tarttuminen olla ainoa oikea ratkaisu. Silti niihinkään tilanteisiin en suosittelisi ensisijaisesti näkijää, vaan esim. life coachia, joka johdattelee kysymyksillä ihmistä löytämään itse vastaukset ongelmiin. Varsinkin ennustaja-tittelillä toimivat tarjoavat usein liian yksioikoisia näkemyksiä, jotka sekoittavat herkässä tilassa olevaa ihan turhaan.

Nimenomaan siellä hoidossa, minkä muodon sitten valitseekaan, paneudutaan syihin. Kussakin hoidossa eri tavalla. Puhumalla tosin harvoin pääsee kiinni syvällä oleviin haavoihin,  paitsi jos on tietoinen niistä. Useat eivät ole, joten siksi suosittelisin kehollisia hoitomuotoja, vaikka perinteisellä terapialla on myös paikkansa.

Terveyskeskukseen pääsee juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa yleensä nopeastikin, joten siitä voisi aloitella ja katsoa, mitä ajatuksia herää. Joskus jo yksi keskustelu vieraan ihmisen kanssa voi saada silmiä aukeamaan.

Edit. Laitanpa vielä hyvän linkin, jonka bongasin tänään sattumalta. http://www.mtkl.fi/kasikadessa/tutustu-juttuihin/mielenrauha-loytyi-tasta-hetkest/

Yeah Oho, mielenkiintoisen kuuloista. Kerro miten meni ja jos viitsit, niin laita mulle vaikka yksärillä hänen yhteystietonsa? Kiinnostaisi ehkä itsekin kokeilla, jos siis on hyvä tyyppi.

Edit. Niin siis olen itsekin reikihoitaja, en tosin tee sitä työkseni tällä hetkellä.

Soitin tänään energiahoitajalle josta ennen en ole edes kuullut ja kun kerroin koko tarinan, hän sanoi kans että anna sen ilmiön mennä loppuun asti seuraavalla kerralla. Soittele miten meni. Autan sua sen jälkeen jos apua enää tarvitset.
Aha. Ok.

Olipas omituinen neuvo tämäkin  Siis toki, jos sua ei pelottaisi, sanoisin varmasti samat neuvot. Mutta etene itsellesi sopivalla tavalla ja ajalla, älä mene toisien neuvoihin tukeutuen pidemmälle kuin olet valmis.

Reiki-kurssilla kaikilla muilla oli kivaa paitsi mulla. Palelin ja itkin salaa vessassa. Oli kesähelteet ja minä ihan jäässä paksuun villapeittoon kääriytyneenä luokan nurkassa. Kamala olo. Miksei se opettaja tehnyt mitään auttaakseen?
Tämä oli kaksipäiväisen reiki ykkösen ensimmäisenä päivänä.
Miksi reagoin noin? Ei mitään tietoa.
Energiajutuissa näköjään paljon opettelemista ja hyvä opettaja haussa

Kenen opettajan reiki-kurssilla olet käynyt? Tuo palelu ja itkuisuus kuulostavat mun mielestä aika tyypillisiltä puhdistumisoireelta, eli ei hätää sinänsä. Joskus tunteet/vanhat traumat jne ovat niin kiinni kehossa ja hermostossa, että oireet ovat moninaisia. Tietysti jos koit asian ikävänä, etkä saanut tukea, se on harmi.

Ei se väreily mitään pahaa tee, trust me. hyvä sanoa, kun itsekin olen toisinaan paskajäykkänä näitten juttujen kanssa  Huolehdi maadoittumisesta! Lenkkeile, tee arkisia asioita ja pidä jalat maassa.

Millä suunnalla asut? Pk-seudulla?

Juu, nyt jollekin ammattilaiselle, enkä tarkoita tässä ennustajaa. Kun hoidat itsesi kuntoon ajoissa, ei tarvitse turvautua myöhemmin masennuslääkkeisiin jne.

Käytä rahasi ennemmin vaihtoehtohoitoihin kuin ennustajiin. Toisaalta tälläkin palstalla on monta ilmaiseksi energiahoitoja tekevää, eli niihin tarjouksiin kannattaa tarttua kiinni. Sanot, että elämä polkee paikallaan. Uskon sen, mutta usein on myös niin, että masentunut mieli ei huomaa elämän tarjouksia, joihin kurottaa. Toisaalta elämä laittaa joskus liinat kiinni, jos ihminen on liian väsynyt tarttumaan toimeen.