kävin 1. lokakuuta terkkaris ja sain ke asti saikkuu, mut se ei ollu asiani, vaan et tapasin siellä 90-vuotiaan mummelin, jolla leikkas pää ku partaveitsi ja näkö oli täydellinen, siis ettei ollu huonoo näköö. Juteltiin kuulkaa historiasta ja taiteestaa ja ihmisarvostsa. antoi kullan arvoisia vinkkejä ja oli kovin avarakatseinen, niinkö vanhemmat ihmiset yleensä. niiltä se elämisen totuus kuuluu. hän oli hyvin hellyyttävä ja ihana mummeli. paras keskustelu kumppani pitkään aikaan. lupasin maalata hänestä muotokuvan. hän sanoi minulle, että olet hyvin arvokkaan näköinen, että sinusta huomaa, ettet ole mikään tavallinen pulliainen vaan oot arvokas ja lempee luonteeltas. sinulla on oiken hyvät kasvon piirteet ja elämäsi rakkaus on vielä tulosssa. Kysyi minulta, etteikö sulla ole enää sitä keskustelukumppania jonka kanssa jaada kaikki. jäin monttu auki että mistä se sen voi tietää. keskusteltiin ihmisyydestä pari tuntia, ja kuinka voi nostaa omaa itsetuntoa ja kuinka saada otteen elämästä eikä aina kumarrella muita vaan ottaa elämän ohjat omaan käsiin. Tuntui kuin olisin tuntenut tuon naisen kauemmjinkin. meillä meni nii jutut yksiin ja mä siiinä mietin, että olenko mä tossa 90-vuotiaana. vai olenko mä toi. sit pääsin ennen sitä lääkäriin ja sieltä tullessa kävin hyvästelemmässä sen ja se sanoi "mä soitan sulle, ja sit tehdään elämän taidetta". ja kaikkien päät katsomaan meitä ja monet hymyili meille ja tunsin poskiin tulevan punasta ja ne katsoi niin hyväksyvästi ja lempeästi. ja sanoin mummellille, "jään odottamaan soittoasi" ja hymyilin, ja hyvästeltiin.
Soli kuin enkeli. aivan ihana mummeli.