Voihan voihan. Kuule, Patty, nuo viimeiset kirjoittamasi jutut eivät kuulosta yhtään oikeassa olemiselta. Ettet vain ole tympääntynyt ja turhautunut omaan elämääsi. Silloinhan ottaa pattiin vähän kaikki.

Vähän kliseistä tekstiä, mutta eiköhän se niin ole, että jos ihmisellä on hyvä olla itsensä kanssa niin silloin pystyy hyväksymään myös muut ihmiset helpommin. Jospa vain kaipaat vähän uutta puuhaa itsellesi ja uusia tuulia puhaltamaan. Kun on hyvällä mielellä itse, tuollaiset jutut saattavat tuntua kohtuullisen pieniltä harmeilta.

Hello,
itse tartuin tähän aiheeseen, kun olin niin vietävän vihainen omassa elämässäni
yhdelle ihmiselle. Millähän siitä vihastakin muuten pääsee eroon, taitaa vuosia mennä.. pakko kai olisi alkaa jo nauramaan

Minulla on tunne, että olen tainnut toimia erään ihmisen hovinarrina muutaman vuoden eli saattaapi olla kysymyksessä narsistinen henkilö - ellei täysin niin ainakin siihen suuntaan.

Pattylle edelleen vielä, että jos tälläiselle henkilölle sanot poikkipuolisen sanan niin, johan homma kääntyy sinua vastaan, kaikkea sanomaasi voidaan käyttää aseena sinua vastaan.. ja hiljenee yhteydenpito. Mutta sitä vaan mietin, että eihän kenenkään ystäväpiiriin voi tälläisiä ihmisiä montaa osua, yksikin on jo paljon, kai.
Ja mitäs, jos osa onkin kuvittelua, koska itsestäsi tuntuu, että olet muuttunut ja elät murrosta. Ei kai ihme, jos lisäksi tuntuu, että ihmiset karttavat, vaikka tosiasiassa pyörisivät oman arkensa keskellä, kuskaamassa lapsia harrastuksiin jne. sitähän me useimmat teemme ja laiskuus vaivaa yhteydenpidossa ystäviin.

Mutta kiitos teille muillekin, että saan myös itse vähän päästellä höyryjä ulos, lueskella minulle tuikiuusia asioita(muutkin jutut) täällä. Ja ehkä samalla unohtaa omat koukkuni ajan kuluessa.

Minusta on niin kovin kummallista lukea näitä viestejä, joissa kaikki kannustavat jatkamaan sitä linjaa, että ystävät saavat mennä menojaan ja syytä huoleen ei ole. Itse olen sitä mieltä, että rehellisyyden takia ystävät eivät kaikkoa, mutta vilpillisyyden tähden kyllä. Eli jos ystäväni alkaisivat oikein joukolla häipymään, minusta olisi syytä olla todella rehellinen itselleni ja pohtia olenko ollut vilpitön heitä kohtaan vai onko kysymys jostakin muusta. Kateudesta? Jostakin muusta? En tarkoita, että tälle palstalle tarvitsisi kenenkään kirjoitella noloja tunnustuksia, mutta itselleen olisi hyvä olla rehellinen.

En silti teilaa ajatusta, etteikö kyse voi olla kasvusta. Olen vain miettinyt näitä asioita niin toisesta näkökulmasta. Nimittäin siitä, milloin on viisaampaa pysyä etäämmällä jostakin ihmisestä.

Itse en ole kuin pari kertaa elämässäni tietoisesti hylännyt ns. ystävyyden ja kummassakin tapauksessa on mielestäni ollut kysymys siitä, että toinen ihminen ei pysty näkemään eikä käsittelemään omia tekemisiään realistisesti, hyökkää, ei keskustele, ei pysty sopimaan. Tosiaankin lataa kaiken paskan toisen niskaan. En tiedä sitten, olettaako tällainen ihminen toisen ryömivän jalkojensa juuressa vai mitä. Yes, toinen juttu näistä sattui vuosia sitten ja nykyään olemme aivan väleissä, vaikka yhteydenpito on satunnaista..

Tässä keskustelussa osa vastaajista tulkitsee, että ystävyyden kuuluukin päättyä aika ajoin. Kas vain, olen yllättynyt. Eikö sellainen elämä ole rankkaa ja kuluta ihmistä, jos joutuu jatkuvasti luomaan uusia ystävyyssuhteita sen tähden, että vanhat katkeavat johonkin kärhämään.

Osa ihmisistä jää matkan varrelle, niinhän siinä käy, koska kaikkiin elämänsä varrella tapaamiin ei ole mahdollisuutta pitää yhteyttä, mutta siihen ei liity asioita, joita tässä keskustelussa on ruodittu.

Samoin, minullekin on käynyt silloin tällöin niin, että lapseni alkaa puhua asiasta, jota minä itsekseni ajattelen. En pidä sitä pelottavana. Uskon muutenkin nykyään telepatiaan ihmisten välillä.