http://www.youtube.com/watch?v=lydBPm2KRaU Ja vielä fiilistelyä.

(Lainaan tällä tavalla vanhanaikaisesti, kun en osaa tuollaista oikeanlaista lainausta tehtyä)

Keskiyön Vahinko? kirjoitti: "Itse olen huomannut omalle kohdalle toimivan keinon noitten ahdistusten poistamiseksi, siten että ajatuksissani otan yhteyden omaan sieluuni ja henkioppaaseeni ja miksei myös omaan suojelusenkeliin, jonka jälkeen sanon heille mitä haluan tai mitä muutosta täytyy tulla tms."

Aika jännä juttu. Minä puolestani olen oikein joutunut opettelemaan ohjien antamisen sielulleni, koska minä en tässä konkretiassa pysty tekemään kaikkea parhaan lopputuloksen saamiseksi. Viikko sitten annoin (jälleen kerran) sielulleni ohjat, koska jos yritän pienenä ihmisenä selvitä, tuntuu, että nuppi hajoaa. Minun voimakas mieleni kun tuppaa itseaiheuttamaan ongelmia, repii vaikka ihan tyhjästä asioita joita voi murehtia. 

Carrie Underwoodin Jesus Take The Wheel on aika osuva teema tähän elämäntilanteeseen, vaikka mieluummin kuulisin sanoituksen: My Soul Take The Wheel... 

Minulla komlmenkympin kriisi oli vähän samankaltainen; meni työpaikka ja puolen vuoden päästä asunto. Edelleenkään ei ollut miestä löytynyt, eikä sitä omaa taloa maalla. Tosin ei olisi ollut varaa sellaista hankkiakaan yksinäni. Päätin lähteä opiskelemaan ja siinä sitten opiskelupaikan vahvistusta odotellessa allekirjoitin vuoden vuokrasopimuksen toisella puolella Suomea olevaan kämppään.

Pari viikkoa ennen muuttoa sain tietää päässeeni opiskelemaan. Muuttoruljanssi oli kaikkien vastoinkäymisten kanssa niin uuvuttava, että välillä makasin sohvalla ja itkin ihan pelkkää väsymystäni. Hengissä kuitenkin selvittiin ja uusi arki alkoi pikkuhiljaa muodostua uudella paikkakunnalla. Kannatti hypätä.  Miestä ei edelleenkään näy eikä kuulu, mutta nyt minulla alkaa olla paremmat mahdollisuudet toteuttaa unelmani, vaikka sitten yksin.

[/quote]

  On aina mukavaa huomata kun niitä oivalluksia tulee samalla kun kirjoittaa, hieno juttu. Tsemppiä irtipäästämiseen, kyllä se vielä varmasti onnistuu   
[/quote]

Kiitos tsempeistä kaulakoru! 

Vastaanpas sitten minäkin, uutena tulokkaana. 

Näen auroja tai tunnen energiakenttiä
En näe, mutta tunnen, jos tunnustelen. Voi kuvitella ihmisen "jonkin väriseksi", mutta en usko sillä olevan tekemistä auran kanssa. Kehon jumikohdat tunnen energeettisesti, mutta vain jos tunnustelen. En siis ole "aina avoin".

Näen unia, jotka toteutuvat
On ollut ehkä muutaman kerran, mutta enemmän ehkä kuitenkin symbolisia unia, joiden merkitys selviää myöhemmin. Eli ei niinkään elokuvamainen pätkä, jonka elän sitten myöhemmin konkreettisesti.

Muistan entisiä elämiä
Pari lyhyttä välähdystä (epämiellyttäviä) ja yksi pitempi, josta en enää tiedä mikä on tapahtunut oikeasti ja mikä on mielikuvitusta, koska olen sitä sen verran pyörittänyt mielessäni ja lisäksi saanut ulkopuolelta infoa asiasta. Ongelmallinen elämä kuitenkin, jota ratkon tässä elämässä, kun meni vähän ketuiks edellisellä reissulla.

Olen saanut apua tai opastusta enkeleiltä tai henkioppailta
Aina kun pyydän ja varmaan pyytämättäkin. Enkelin tai siksi itseään kutsuvan kanssa aloitin kirjoitushommat, mutta myöhemmin (moneen disinformaatioon kyllästyneenä) otin yhteyttä itse päämaestroon. Nykyään keskustelen enemmän sieluni kanssa kuin Jumalan (no, periaatteessa sama asia). Olen vähän niin kuin yksin, vaikka en toisaalta olekaan. Ehkä mulla on nyt sellainen "Mie itte" -elämä tai -kausi. Enkeleitä kutsun avuksi lähinnä parkkipaikkaa tarvitessani. Henkiopas piipahtaa harvoi vierellä, tulee tarvittaessa. Muuten ympärillä ei pyöri, tai ainakaan en ole huomannut, että pyörisi, oppaita tai auttajia.

Minulla on kokemusta kummittelusta
Tämän voisi ehkä peruuttaa. Varsinaisesti en ole nähnyt tai kuullut, vaikka kummitustalon pihapiirissä olenkin asunut. Lähinnä huomaan kummitustalot siitä, että niskavillat nousee pystyyn ja haluan paeta. Olen kyllä yläkertaa ohjeistanut, etten halua olla missään tekemisissä kummitusten, tms. kanssa. Toistaiseksi on toiminut.
   
Olen kokenut hengellisen heräämisen
Parikin kertaa. Niistä on aina lähtenyt edellistä isompi muutos liikkeelle.
   
Minussa on henkiparantajan vikaa
Kuulemma kädet on kuin silitysraudat, tiedä sitten mistä syystä. Fyysiset sormet on kyllä enemmän kylmät kuin kuumat. : En tee hoitoja. En halua kohdata ihmisiä. Siinä on yksi kasvun paikka.    

Minulla on kokemusta telepatiasta
No joo. Ajattelen jotain ihmistä ja hetken päästä hän soittaa, tai toisinpäin.
Tai sitten alan puhua jostain samasta asiasta yhtäaikaa toisen kanssa. Tapahtuu harvoin.     

Olen nähnyt ufon
Jep. Läheltä ja kaukaa. Tai sitten tuo "läheltä" oli unihalvaus, tms. Joka tapauksessa henkioppaani silitti sillä aikaa päätäni kun olin kohmeessa sängyssäni ja avaruusveli näytti jotain härpäkettä ja kysyi, halusinko lähteä käymään... kohinaa. Ajattelin siinä, että viettehän te minut muutenkin, mitäs siinä lupaa kyselet. Mut ei se vienytkään. Katosi vaan, samalla kun tärinä/horkka loppui. Myöhemmin, kun olin uudessa koulussa, heräsin keskellä yötä istumaan (siis ajattelematta mitään). Ikkunasta näkyi kaukana puiden latvojen yläpuolella oranssi, hiljalleen lipuva ovaali "ufo". Siellä ei ollut autoteitä, eikä auton valokeilat olisi voineet liukua sillä tavalla tasaisesti. No, minulle siinä sitten välähti, että ne tulivat minua morjestamaan uudella paikkakunnalla, olin siis valinnut oikean tien.

Osaan kommunikoida eläinten kanssa
Suoraan tai sieluni välityksellä. Teen harvoin, vaikka omiakin eläimiä on. Lähinnä otan yhteyttä, jos on tarpeen. Pari kertaa on joku vieras eläin puhunut omasta aloitteestaan. Oman koirani en esimerkiksi kuullut puhuvan kuin kaksi kertaa: ensimmäisen kerran, kun kysyin minkä nimen se haluaa ja toisen kerran kun se ilmoitti aikansa tulleen täyteen.

Jotain muuta, mitä
Keskustelen sieluni kanssa, eli höpötän itsekseni. Mutta jos nyt kauniisti sanotaan, niin sieluni kanssa lähentyminen on parasta, mitä minulle on tämän elämän aikana tapahtunut. Olen käytännöllisesti katsoen itse selvittänyt menneitä epämiellyttäviä kokemuksia ja tullut aika pitkälle siitä, mistä aikoinaan lähdin liikkeelle. Toki työsarkaa on vielä vaikka kuinka, mutta helpottaa tietää, että minulla on välineet, joiden avulla selviän mistä tahansa kokemuksesta. Jos vain maltan kuunnella. Luottamus on jo aika hyvällä mallilla, mutta välillä unohdun liikaa tämän konkretian koukkuihin.

Olen tunnistanut minulle läheisiä sieluja tämän elämän aikana, mutta yhtä suurta kolahdusta kuin tämä vuosien takainen, ei ole tapahtunut, ainakaan vielä. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että tapahtuisi. Tuttuja sieluja on ihana tavata!

Siinä mielessä tilanne on vähän hassu, että mieleni olisi periaatteessa valmis rakastumaan johonkin toiseen, ottamaan vastaan elämänkumppanin, mutta niin vain ei tapahdu. Voihan olla, että en rakastu, ennen kuin sieluni on kokenut mieleni kautta irtipäästämisen vapauttavan vaikutuksen. Muutenhan irti päästäminen olisi vain siihen asti voimassa (hittolainen, niinhän on tapahtunutkin!) kun olen rakastunut johonkin toiseen. Juu, näin siis on tapahtunut. Nyt vasta tajusin. Pääsin siis yli tästä kaivatusta sielusta siksi aikaa, kun olin (piiiitkästä aikaa) rakastunut toiseen, myöskin tuttuun sieluun, mutta ei niin maatajärisyttävään. Mutta lopullinen irti päästäminen... no, on vähän vaiheessa.

Hieno ketju!

Itsekin olisin voinut vastata noihin 5 kysymykseen, mutta mitäpä turhia, AthaMaarit kertoi jo kantani varsin tyhjentävästi. 

Mutta ehkä lisään vielä jotain sielujen kohtaamisesta. Minulle kävi niin, että kohtasin yllättäen miehen, jota rakastin jo valmiiksi. Hän tuntui äärimmäisen tutulta ja rakkaalta ensi sekunneista lähtien. Olisin halunnut halata häntä ja sanoa: " Ihana nähdä taas pitkästä aikaa! Minulla on ollut sinua ikävä. Mitä sinulle kuuluu? Miten elämäsi on mennyt?" No, en voinut tehdä näin, mutta tiesin, että tuttuuden tunne oli molemmin puolinen. Auroja näkevä olisi varmaankin nähnyt 2 sydänshakraa, joiden välissä virtasi vaaleanpunainen valo. Itse tunsin tämän, vaikka en auroja näe enkä pahemmin tunnekkaan. Oma sydänshakrakin on yleensä enemmän kiinni kuin auki. 

Tuntui siltä, kuin koko maailma olisi loksahtanut paikoilleen. Kaikki oli hyvin. Kaikki oli oikein.
Kohtaaminen kesti ehkä 5-10 minuuttia ja sen jälkeen en ole häntä enää nähnyt. Aikaa on kulunut 6 vuotta, enkä edelleenkään ole häntä unohtanut. Tiedän, että hän on ollut edellisesä elämässä vähän liiankin tärkeä minulle ja hänen menettämisen vuoksi oma elämäni jäi vähän retuperälle. Toisin sanoen sössin aika pahasti. Ja ihan vaan siksi, etten pystynyt pääsemään menetyksestä yli.

En ole oikeastaan avoin parisuhteelle, sillä odotan, että polkumme jälleen kohtaisivat tämän minulle tärkeän sielun kanssa. Muita en vain huoli. Ei vain kykene. Kaikki muut kohtaamiset on tyhjää verrattuna siihen maailman paikoilleen loksauttaneeseen.

Minulla on oikein hyvät ohjeet irti päästämiseksi, ja välillä elän elämääni "vapaana". Sitten taas tulee heikko hetki, jolloin palaan entiseen, eli kaipaukseen. Aikaisemmin kaipasin jotain tarkemmin määrittelemätöntä. Tämän kohtaamisen jälkeen minulla oli kasvot ja sielu, jota tiesin kaivanneeni. Yritä siinä sitten päästää irti. 

Välillä olen ollut jopa katkera niille, jotka saavat elää rakkaidensa kanssa yhdessä. Se on onneksi mennyt ohi. Sielujen kohtalo -kirjassa oli muutama lause, jotka antoivat minulle suurta lohtua. Ne menivät jotenkin niin, että voi olla, että yksin elävät, jotka eivät löydä sielunkumppaniaan, voivat olla liiankin riippuvaisia sielunkumppanistaan. Tällaisissa tapauksissa yksin oleminen on tervettä välimatkan ottamista ja liian  kiinteän symbioosin katkaisemista varten.
Voisin hyvin allekirjoittaa tämän. Miten yksi ainoa sielu voi olla niin äärimmäisen tärkeä, että ilman häntä on vaikea olla onnellinen? Ei se voi olla terve tapa suhtautua elämään. 

Elän nykyään pääsääntöisesti onnellisena ja ymmärrän sen, että yksinäisyydessä saan kasvaa sellaiseksi, joksi aion tulla. Keskityn itseeni: sieluni & mieleni yhdistämiseen. Jos olisin parisuhteessa (tämän sielun tai jonkun muun kanssa) olisin enemmän "yhdessä", ja sisään päin katsominen jäisi todennäköisesti paljon vähemmälle. Ehkä joskus saan vielä kokea parisuhteen. Nyt on (edelleenkin) itsenäistymisen ja oman ääneni löytämisen aika.