Huuh.. Niin tuttua juttua.. Tosin olen vasta 25 mutta kai sekin on hyvä ikä kriiseilyyn...

Samaa jonkinlaista henkisen uudistumisen nälkää poden kai minäkin kun on niin helkkarin paha olla koko ajan.

"Mutta nuo fiilikset, jotka olivat itselläni pahimmillaan viime syksynä, olivat jotain niin karmeaa, että ei siinä paljon kenenkään tsemppaukset auttaneet  Grin Pahinta oli nimenomaan se kärsimättömyys ja se tunne, että en kestä enää hetkeäkään tätä tilannetta, että tän on muututtava nyt just heti! Huh, aika surkeaa."

Eivät auta tsempit, se on vaan räydyttävä läpi.. ja tuntuu, että itse olen vasta tien alussa.. 

Turhauttavaa ja turhaa syyllisyys on, järki sen sanoo, että erilaisia asioita tapahtuu. That's it..
Ehkä se on se "lintukotomaisen" illuusion särkyminen, joka on vähän herätellyt, olen kuitenkin kokenut elämääni suhteellisen onnekkaaksi itse yksilönä. Jostain kumman syystä olen tähän mennessä säästynyt pahimmilta kolhuilta, kun olen verrannut elämää täällä kulkevien kanssatovereiden kanssa ja mitä kaikkea he ovat joutuneet kestämään. Niinkuin varmasti moni muukin palstalla tietää mitä elämä raadollisuudessaan on voinut olla tai on parhaillaan.

Nyt kun omat läheiset ovat järjestään olleet näiden negatiivisten tapahtumien keskiössä, niin tuntuu vain, että jostain se syyllinen on haettava tapahtumiin. Vaikka järki sanoo toista.
Silti, aina tiennyt tälläisen ajan koittavan. Odottanutkin, että koska elämässä alkaa se myrsky, jollaisen pyörteessä jopa osa ihmisistä tuntuu olevan koko elämänsä.

Omaa suhtautumistani pyrin muuttamaan. Ihan varmasti.

Kiitoksia vastanneille.

Hei astroilijat.

Haen täältä nyt apua, kun en enää tiedä kenelle voisin ja pystyisin kertomaan asioistani ja ajatuksistani mitä mielessäni pyörinyt.. (Enkeleitäni lukuunottamatta, onneksi) Ehkä helpompaa tehdä tämä tilitys "anonyymina" netissä, koska tuntuu, että järjestään kaikkien läheisteni elämässä on nyt ollut meneillään enemmän ja vähemmän surua, pahaa oloa ja vastoinkäymisiä, ettei minulla ole oikeutta kuormittaa heitä yhtään enempää typeryyksilläni..

Olen palstaa seurannut satunaisesti, enemmin ja vähemmin tässä vuosien saatossa mutta vasta viime syksynä kiinnostunut tosissaan asioista, mm meditaatiosta ja enkeleistä yms "taivaan ja maan välillä" enkä nyt siis puhu uskonnollisessa merkityksessä vaikka en mitään voi kieltääkkään.
Ihminenhän hakee vastauksia kriisitilanteissa..

En myöskään omaa suuriakaan kykyjä lukuunottamatta harvoja ihmeellisiä enneunia, joiden ansiosta oikeastaan itse uskon ja tiedän tämän maailman olevan mahdollisuuksia täynnä Unien näkeminen on vahvistanut entisestään tunnetta, että kaaoottisessa maailmassa sittenkin on jokin tarkoitus ja päämäärä. On olemassa jokin korkeampi voima, näin rationaaliselle ja melko agnostisesti ajattelevalle ihmiselle.. Se vain on jostain syystä unohtunut aikoja sitten..

Se, miksi palstalle kirjoitan, juontuu siitä, että olen käynyt ensikertaa elämässä radikaalimpaa henkistä kasvamista ja joutunut avaamaan silmäni ja joutunut ottamaan kantaa asioihin. Tarkoitan vain, että helpompaa on kulkea vastatuuleenkin silmät kiinni, niin välttyy surulta ja pahoilta asioilta. Se mitä ei nää, ei ole olemassa.. Vaikka tämäkin seikka on täysin päinvastoin.

Viime kesän jälkeen minulle on hiljalleen alkanut valjeta asioita itsestäni. Siis tuntuu kielikuvannollisesti siltä, että sisikunta on käännetty hiljaksiin nurin ja joku seisoisi vieressäni osoittaa sormella; "Katso, millainen sinä olet, häpeä, nöyrry."

Tämän takia toivon, että minulla olisi viimein voimaa ja rohkeutta olla hyvä ja oikeudenmukainen toisille ihmisille. Siis tarkoituksella en pahaa ole kenellekään tehnyt, suurin rikkomus on ollut, että en ole ollut rohkea, en ole uskaltanut puolustaa oikeutta, silloin kun on nähnyt tehtävän vääryyttä tai olla ihminen ihmiselle. Toisinsanoen; vellihousu. Pelkuri kaikessa välinpitämättömyydessään ja riittämättömyydessään. Olisin pystynyt varmasti parempaankin.

Elämä opettaa.

Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole uskaltanut puuttua täydellä asioihin, silloin kun olen nähnyt vääryyttä jollekin tehtävän. Viimeisimpien 4 vuoden aikana lähesimpien ihmisteni elämämissä on asteittain tapahtunut erilaisia pahoja asioita. Tuntuu, näin jälkikäteen ajateltuna, että lähimmän lähipiirini ihmiset ovat aina olleet suhteellisen onnekkaita, kaikkien elämä on ollut tasaista, ei tietenkään harmonista mutta jos ongelmia on ilmennyt, tuki on löytynyt toisistamme ja niistä selvitty. En tiedä, selvitäänkö enää.

Viimeinen vuosi on ollut kaaoottinen.. Tuntuu, kuin kaikki on alkanut hiljalleen pienestä purosta joka on yltymässä hallitsemattomaksi koskeksi ja pelkään, että tämä kaikki päättyy vesiputoukseen, jonka jälkeen voidaan vain laskea korvaamattomat menetykset.

Kesällä itselle tuli tunne, että nyt on aika pysähtyä vähän ajattelemaan mitä ympärilläni tapahtuu, aika toimia eikä vaan seisoa katsomassa vierestä, kun läheisille, yksitoisensa jälkeen, tapahtuu asioita ja minä vain käännän pääni, etten näkisi..

Hiljalleen olenkin alkanut, oikeastaan tiedostamattani ottaa kontaktia läheisiin ja omalla vielä vajavaisella tavallani osannut heitä kuunnella ja kannustaa ristiaalloissa. Mutta kun..
Tuntuu, että kun pahaa tapahtuu, ja ihminen löytää viimein edes jonkinlaisen hämärän miten selvityä asiasta, niin nurkantakana on jotain entistä kamalampaa jo tulossa.
Pelottaa mihin tämä kaikki päättyy, varsinkin kun huomaa, miten yhden ihmisen asiat vaikuttavat epäsuorasti koko lähipiiriin, joilla ei ole edes tekemistä keskenään.. Tuntuu, kuin elämä olisi villiintynyt ja aikoo nyt laittaa polvilleen kaikki läheiseni järjestään, samaan aikaan vieläpä.


Ja miten minulle kävi. Minusta vain tuntuu, että olen välttynyt paljolta, kun olen pysynyt syrjässä ja seurannut passiivisena tapahtumia.. Nyt kun olen sotkenut lusikkani tähän elämän soppaan, saan myös osani. Maksan hintaa nyt siitä välinpitämättömyydestäni ja siitä etten ole uskaltanut olla tukena lähimmilleni. Pelkään tilinteon hetkeä, nyt kun elämä alkanut nöyryyttämään minua, tiedän, ettei se taida ihan heti lopettaa. Onneksi muutama hyvä ystävä, joille edes voinut jonkin verran puhua, kun tuntuu, että suurinosa lähimmäisistäni ovat niin kovettuneet surussaan ja elämän kolhuissa, etten voi heitä enempää "kiusata" kun omat ongelmani ovat vielä niin mitättömiä..
Itselle herää omahyväinen ja itsekeskeinen kysymys; Ei kai tämä johdu minusta ja siitä kun en ole jostain syystä toiminut niinkuin pitää? Miten tämä itsesyyllistäminen helpottaa asioita?


Palstaa lueskellessani olen huomannut miten kivoja ja positiivisia viestejä ihmiset ovat toisilleen antaneet täällä, maailmassa on paljon hyvääkin olemassa!
Palstaa tutkiessani olen vain saanut lohtua kurjimpina hetkinä. Keskustelut, tai mitä ne sitten ikinä ovatkaan(en kai ole saanut mieltäni vielä tarpeeksi auki), sen jonkun kanssa, joka vastailee minulle nykyään unissa, on myös ollut hyvä terapeuttinen keino purkaa asioita..

Kiitos.

Lapset ei ole tyhmiä, onneksi.

Kuulostaa siltä, että poikasi on terävä kaveri ja vaistonnut aikuisten huolta, ilmeisesti sairastumisen pelkoa.. Heillä on sisäänrakennetut korvat ja aistit, sen olen itse huomannut monesti. Vaikka kuinka yrittää pimittää jotain ikävää asiaa, niin kyllä lapsi sen vaistoaa, että aikusella on kuormaa sydämellä ja reagoi aika nopeasti tähän ja vielä miten yllättävillä tavoilla...

Oma poikani oli 4 vuotias kun alkoi pelätä kuolemaa ja sitä, että joku läheinen, yleensä minä kuolen. Ja lapset on sukkelia.. Esimerkiksi tuosta kuukausien tietämyksestä.. Poikani osasi aakkosia 4 vuotiaana hyvin mutta nyt 5 vuotiaana ei muka tunnu muistavan enää olleenkaan, kun ei koe tietoa tarpeellisena. Lelu-ukkeleiden ominaisuudet ovat kai vieneet voiton tästä hetkellisestä nerouden puuskasta.

Tarkoitan vain, että poikasi on hetkellisesti kiinnostunut kuukausista ihan vain kerran niitä kuultuaan,lapsilla on uskomaton muisti, mutta kun tieto ei vaikuta sen tärkeämmältä niin helpostihan se unohtuu, ihan vaikka päivässä..


Älä nyt ainakaan kovasti huolestu, lapsesi tietää, että jotain on meneillään ja reagoi siihen.

Pari vuotta sitten siskoni poika on kokenut täydellisen uni halvauksen kerran. Poika oli tuolloin 16v ja heräsi huoneessaan kesken painajaisen. Tajusi, että on hereillä mutta ei pystynyt liikuttamaan kuin silmiään, edes huutaminen ei onnistunut. Hetken mietti, että mitäs tää nyt on kun silmänurkassa näki liikettä. Eipä ollut huoneessa yksin vaan ovelta asteli keskikokoinen musta koira pojan vuoteen viereen ja laski päänsä pojan kädelle.

Siskonpoika kertoi jälkeenpäin, että se oli elämän pelästyttävimpiä tilanteita, koska heillä ei ikinä ole ollut koiraa ja hän pystyi kädessään tuntemaan koiran karvat ja lämpimän hengityksen. "Näky" oli siis todellisen tuntuinen kaikkine aistimuksineen...  Koira oli ollut ystävällinen ja oli siinä ikäänkuin rapsutusta kerjäten. Tietty poika pelästyi terveesti ja yritti sanojensa mukaan huitaista koiraa (siis eläinrakas ihminen silti kyseessä) mutta sillä hetkellä koira katosi ja poika sai liikuntakykynsä takaisin.

Sanoi että ei auttanut ison miehen sen jälkeen kuin ryömiä peiton alle piiloon.

Unihalvauksista en ollut kuullut ennen tätä tapausta, mutta piti googletella. Aihe sinällään on hyvin mielenkiintoinen vaikka karmeimpia luettuja halvaustapauksia ei kyllä tee itse mieli kokea.