Edellinen viesti jatkuu..

Sitten hyökkäsi syyllisyys kimppuuni, mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, että poikani olisi selvinnyt, eikä menehtynyt. Silloin uneni muuttuivat synkemmiksi ja painajaiset alkoivat tulla uniini.
Vanhin poikani on aina meidän apuna, painajaisissa auttaa aina perhettämme kukistamaan meitä kohdanneen hirviön/pahan. Näissä unissa hän kuolee lopussa, joten menetän hänet aina uudelleen ja uudelleen mitä ihmeellisimpiin vaivoihin/onnettomuuksiin.

Sitten tuli se valontäyteinen uni. Voin vieläkin aistia sen lämmön ja valon tunteen, kirkkauden. Ja sit nuo muut unet, jotka edellisiin kirjoittelin. Yhdessä unessa hän komensi omia armeijan joukkojaan, oli todella pidetty johtaja. Kertoi minulle päivärutiineistaan komennuksella. Ylpeänä katselin, kun hän komensi joukkojaan ja näin sotilaiden silmistä, miten he kunnioittivat poikaani komentajanaan.

Viimeisin uni, jonka hänestä näin, niissä hän on noin 5-v pojannapero, touhuilee omiaan pikku veljiensä kanssa. Hymyillen katson heidän touhujaan sohvalla istuen, kuten aikoinaan oikeassakin elämässni tein.

Niistä unista tuli vain ikävä häntä kohtaan. Kuten koko ajan hereillä oloaikani mietin häntä ja omaa syyllisyyttäni hänen kuolemaansa. Toivoisin niin tajuttomasti ettei hän olisi kuollut, vaan olisi täällä tänään meidän kanssamme. Ikävä ja suru musertaa sisäntäni. Yritän jaksaa päivä kerrallaan elää elämääni, sydän murtuneena, kompuroiden tällä surun kivikkoisella tiellä.

Ensimmäinen uni, jonka poikani kuoleman jälkeen hänestä näin, hän oli pukenut lenkkivaattensa päälleen ja tuli sanomaan , kuten aina, huoneeni ovelle, että lähtee lenkille. Tuumasin, että ok. Sit havahduin ja hihkaisin perään, että ethän sinä voi lenkille lähteä, sinähän olet kuollut?? Siihen hän vain hymyili, laittoi korvakuulokkeet korvilleen ja lähti ulko-ovesta ulos.

Seuraavissa unissa hän kulkee mukanamme kauppareissuilla. Hymyilee ja katselee meitä kauempaa, kulkien koko ajan mukanamme, mutta ei puhu mitään, hymyilee vaan.

Pyykkiunessa, huusin kaikille lapsille, että äkkiä ulos hakemaan pyykkiä, tuollahan sataa vettä kaatamalla, pyysin lapsia laittamaan pyykit kahteen eri pinoon, kuiviin ja märkiin. Pyykkinaruja oli tajuttomasti, ja ne olivat todella korkealla, että joutui kurottamaan. Mietin unessakin, et miten nuorin tyttäreni (11v) oikein niille yltää. Vanhin poikani oli tässäkin unessa mukana, korjailemassa pyykkiä pois naruilta.

Olen nähnyt unta helmikuussa aivokalvontulehdukseen/verenmyrkytykseen menehtyneestä vanhimmasta (20v) pojastani. Unessa istuimme laiturin päässä poikani kanssa vierekkäin, ja juttelimme erilaisista asioista. Vaikka välillä hän ärtyi, kun ei saanut konetta (jolla pelasi) toimimaan kuten piti, suurimman aikaa hän vain hymyili ja jutteli minulle. Onki välillä kaloja. Istuimme siinä tosi pitkään ja juttelimme koko ajan. Koko unen ajan minulla oli lämmin ja valoisa, turvallinen olo, kaikki oli niin lämpimänvaloisaa, kullankeltaista. Ympärillämme oli lämpimän ruskeita sävyjä, puut, kasvit, taivaanrannassa oleva aurinko lämmitti. En olisi halunnut millään lähteä pois. Pyysin, että antakaa minun jäädä tänne. Minulla oli niin sanoinkuvaamattoman hyvä olla hänen luonaan. Unessa hän oli hyvin elävä. En missään vaiheessa ajatellut, että hän olisi kuollut. Hän oli elossa, siinä vierelläni. En olisi millään halunnut lähteä pois....=viesti henkimaailmasta, lapsellani on kaikki hyvin. Ei enää tunne kipua. Hymyilee minulle ja katsoo minua silmiin. <suuri ikävä ja kaipuu iski kun aamulla heräsin>

Seuraavassa unessa oloni oli "normaali", hän tuli minulta kysymään, miten voi keittää teetä, kun ei ole kahvinkeitintä, neuvoin häntä, että otappa kattila ja laita siihen vettä, sekä teepussi, niin saat teen juotavaksi. Hän hymyili, kiitti ja antoi minulle kattilan, johon laitoin vettä. Hella, jolle minun se kattila piti laittaa olikin rikki, joten laitoin sen viereiselle hellalle. Jäimme keittokomeroon juttelemaan. Hänellä oli pieni asunto, jossa hän asui, esitteli sitä unessa minulle. Tässäkään unessa en älynnyt hänen olevan kuollut. Mutta uni oli samanlainen väritön, harmaan/sinisen erisävyjä, kuten normaalisti kaikki uneni.

Ajatuksia?

Mietin tässä sitä, kun näin unen pojastani, joka kuoli helmikuussa verenmyrkytykseen/aivokalvon-tulehdukseen äkillisesti.

Istuimme laiturin päässä vierekkäin, ja juttelimme erilaisista asioista. Vaikka välillä hän ärtyi, kun ei saanut konetta (jolla pelasi) toimimaan kuten piti, suurimman aikaa hän vain hymyili ja jutteli minulle. Onki välillä kaloja. Istuimme siinä tosi pitkään ja juttelimme koko ajan. Koko "unen" ajan minulla oli lämmin ja valoisa, turvallinen olo siinä hänen vierellään, kaikki oli niin lämpimänvaloisaa. Ympärillämme oli lämpimän ruskeita sävyjä, puut, kasvit, taivaanrannassa oleva aurinko lämmitti. En olisi halunnut millään lähteä pois. Mietin siinä laiturilla istuessani, etten halua lähteä tästä valosta ja lämmöstä, poikani vierestä pois. Antakaa minun jäädä tänne... Minulla oli niin sanoinkuvaamattoman hyvä olla hänen luonaan.

Unessa hän oli hyvin elävä. En missään vaiheessa ajatellut, että hän olisi kuollut. Hän oli elossa, siinä vieressäni, hymyilevä nuori mies, kuten aina kotona olleessaan. Olen lukenut, että unissa, joissa näkee vainajan, eikä ymmärrä että juttelee vainajan kanssa, silloin se on viesti henkimaailmasta.

Oletteko samaa mieltä? Kumpi siinä käy kumman luona? Jos hän minun unessani, miten saan hänet kutsuttua uudelleen? Jos minä hänen luonaan, miten pystyn siihen uudestaan?

Äänestin tuossa alussa, olen kokenut ruumista irtaantuminen kolmannen synnytykseni yhteydessä. Kolmas poikani oli kasvot väärään suuntaan, eli siis otsa edellä tulossa, siispä kätilö pyysi minua nousemaan konttausasentoon, jotta vauva sisälläni pyörähtäisi oikeaan asentoon. Tuo konttaussento sattui niin tajuttoman lujaa, tuntui ettei odotus ja kipu lopu koskaan.

Yhdessä hetkessä katselin katon rajasta tapahtumia, minuuun ei koskenut ollenkaan, katselin ympärille, alas, mietin, että kuka nainen se tuossa sängyssä kontallaan vaikeroi ja ketä nuo ihmiset ovat, jotka ympärillä hääräävät?

Meni tovi ja taas olen sängyllä, kipujen keskellä. Hyvin se synnytys sitten meni, kolmas poikani suostui asennonvaihdolla kääntämään omaa päätään ja syntyi tänne meidän iloksemme. Muistan näkymän katon rajasta vieläkin, sen miltä sairaalan synnytyshuone näytti ja kivun poistumisen kehostani. En ole monellekaan asiasta kertonut, mutta ajattelin jakaa sen nyt kanssanne.

Vanhin poikani kuoli helmikuussa, ollessaan 20 vuotias. Sairastui armeijassa, tutkittiin, pidettiin flunssana, lähetettiin kotiin lepäilemään. Yöllä kutsuin ambulanssin kun oireet pahenivat. Olikin aivokalvontulehdus/verenmyrkytys, todettiin aivokuolleeksi 2 vrk sairastumisesta. Rakastan häntä todella paljon ja ikävä, tuska painaa mieltäni. Unet joita näin rakkaan poikani kuoleman jälkeen;

Ensimmäinen uni; hän oli pukenut ylleen lenkkivaatteensa, pipon (helmikuu,,) ja tuli käymään huoneeni ovella sanoen, että lähtee lenkille (tuli aina sanomaan, kun lähti). Nyökkäsin ja jatkoin kirjan lukemista. Sitten tajusin, huikkasin perään "Ethän sinä voi lenkille lähteä, sinähän olet kuollut?" Siihen hän vain hymyili, laittoi korvakuulokkeet korvilleen, avasi oven ja sulki sen hiljaa perässään.

Muissa unissa hän kulkee meidän mukanamme, ei sano mitään, mutta hymyilee taustalla koko ajan. Armeijaunessa hän komensi omia joukkojaan ja selitti päivä rutiinejaan, oli pidetty johtaja. Taistelu unissa (jotain pahaa vastaan) pelastaa meidät kaikki aina pahalta.

Kun syyllisyys alkoi painaa mieltäni, unet muuttuivat. Mietin valveilla ollessani mitä tein oikein, mitä tein väärin, mitä olisin voinut tehdä toisin, että hän ei olisi kuollut, vaan olisi vieläkin kanssamme. Seuraavat unet jotka hänestä näin, hän oli niissä totinen ja jokaisen unen lopussa hän kuolee johonkin, jokaisessa unessa menetän hänet aina uudelleen ja uudelleen..

Viime yönä oli poikkeuksellinen uni. Istuimme laiturin päässä vierekkäin, ja juttelimme erilaisista asioista. Vaikka välillä hän ärtyi, kun ei saanut konetta (jolla pelasi) toimimaan kuten piti, suurimman aikaa hän vain hymyili ja jutteli minulle. Onki välillä kaloja. Istuimme siinä tosi pitkään ja juttelimme koko ajan. Koko unen ajan minulla oli lämmin ja valoisa, turvallinen olo, kaikki oli niin lämpimänvaloisaa. Ympärillämme oli lämpimän ruskeita sävyjä, puut, kasvit, taivaanrannassa oleva aurinko lämmitti. En olisi halunnut millään herätä, lähteä pois. Minulla oli niin sanoinkuvaamattoman hyvä olla hänen luonaan. Unesta minulle jäi lämmin ja valontäyteinen tunne koko aamuksi. Yleensä unien jälkeen onnen täyteinen tunne häviää hyvin nopeasti, nyt se jäi jotenkin "päälle". Hymyilen, vaikkakin surullisesti, ja mietin ajatuksissani häntä.

Unessa hän oli hyvin elävä. En missään vaiheessa ajatellut, että hän olisi kuollut. Hän oli elossa, siinä vieressäni, hymyilevä nuori mies, kuten aina kotona olleessaan. Olen lukenut, että unissa, joissa näkee vainajan, eikä ymmärrä että juttelee vainajan kanssa, silloin se on viesti henkimaailmasta. Oletteko samaa mieltä?