["Kaikki kyllä järjestyy"]

Kiitos kommenteista, osuivat aikalailla nappiin (---: ! Tuli ihan uusia asioita, jotka jäivät mietityttämään.

Kuitenkin, tässä yksi yö näin ihan kamalaa unta. En ole äitini kanssa paljoa tekemisissä, työnarkomaani kun on.
En muista, mistä se alkoi, mutta sain kuitenkin tietää, että äitini on kuollut (en saanut tietää, että mihin, mutta kuitenkin). Siinä sitten hätääntyneenä menin isälleni (vanhempani ovat eronneet ja isälläni on uusi nainen), ja pakkasin tavarani aivan järkyttävän näköiseen ja kokoiseen laukkuun ja lähdin pois. Soitin sitten vanhalle ystävälleni, joka tuli sitten Helsingistä bussilla luokseni (olimme joskus parhaita ystäviä, nykyään juttelemme ehkä kerran vuodessa), ja hän keräsi kukkia. Itse yritin löytää samanlaisia, mutta niitä ei näkynyt missään. Yhtäkkiä metsässä juoksi alle kuukausi lopetettu koirani (syöpä vei voiton) ja tunsin oloni hetken rauhalliseksi. Sitten se sekaisuuden tunne iski taas ja itkin. Samassa joku tuli luokseni, taputti olkapäälleni sanoen "Kaikki kyllä järjestyy", ja uneni palasi alkupisteeseen. Otin puhelimen taskustani ja sain äidiltäni viestin englanniksi (vapaasti suomennettuna "muista lukea se juttu"). Sain heti perään toisenkin viestin (lähettäjää ei lukenut), jossa luki "Minähän sanoin."

Tuli hieman huojentunut olo, kun heräsin äidiltäni saamaan tekstiviestiin "Tule huomenna käymään, voitais käydä kattomassa joku kiva uus  elokuva!"

Olen ennenkin nähnyt samankaltaista unta.
Siinä olin Helsingissä, siinä Kampin aukiolla. Siellä oli kaksi aluetta, toisessa Elämä ja toisessa Kuolema. Heillä/niillä oli myös ihmismuodot, elämällä vanha, harmaantunut mies ja kuolemalla vaaleahiuksinen, nuori poika. En muista mitä puolivälissä tapahtui, mutta jossainvaiheessa nousin rekan kyytiin, jota ajoi se vanhempi mies. Ajoimme jollain aavikolla, ja eteemme ilmestyi musta, pysäköity auto. Auton ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka työnsivät parhaan ystäväni takakonttiin. Mies pysäytti auton, hyppäsin ulos ja kysyin kovaan ääneen, että mitä he luulevat tekevänsä. Nähtyään vanhan miehen he jähmettyivät, ja juoksin autolle. Avasin takaluukun ja näin siellä miehen ase kädessä, sekä parhaan ystäväni. Olin juuri viemässä asetta mieheltä, kun hän sanoi, ettei jaksa enää, ja ampui itsensä (ei mikään nätti näky). Käännyin ystäväni puoleen, joka sanoi samaa, ja ampui itseään jollain laser-jutulla leuan alle, avaten koko päälaen. Verta oli kaikkialla, ja muistan kysyneeni, että mitä hän oikein tekee. Ystäväni ei vastannut, vaan alkoi repimään hampaitaan irti, monta kerrallaan. Heittäydyin maahan itkien. Tuntui, kuin olisin itkenyt vähintään kaksi tuntia, kunnes vanha mies ja nuori poika tulivat luokseni, nostivat minut pystyyn ja pyyhkivät vaatteitani hiekasta sanoen "Ei mitään hätää, kaikki kyllä järjestyy, ihan tosi." Samassa uneni kelautui alkuun.
"Mehän sanoimme." 

Mulla on monia muutaman vuoden välein toistuvia unia.

Yksi niistä toistuu neljän vuoden välein. Ensimmäisen kerran näin sen 6-vuotiaana, sitten 10, 14 ja tänä vuonna se olisi taas sitten edessä.

Uneni sijoittuu suurehkoon omakotitaloon. Itseni lisäksi siellä on muutama henkilö (en tunne heitä). Ulos ei voi mennä, koska siellä on kaikenlaisia "hirviöitä" ja muita, eikä siellä selviydy.
 Talossa on ylä- ja alakerta, sekä kellari. Unessa ahdistun kun edes ajattelen kellaria, mutta menen sinne silti, koska etsin jotain. En tiedä mitä etsin, mutta tiedän, mistä sen löytää.
 Kellarissa on monia, monia ovia, sellainen kunnon sokkelo, mutta löydän silti joka kerralla huoneeseen, jossa on onkalo. Siis sellainen lattian läpi menevä kuoppa/kolo, täynnä multaa ja juurenpalasia. Kuitenkin rohkaisen mieleni ja kömmin pieneen koloon (jossa ei ole painovoimaa sitten ollenkaan) ja menen siitä läpi (tässä kohtaa huomautan, että 6 ja 10-vuotiaana aukko oli tilava, mutta 14-vuotiaana, kun olin hieman kasvanut joka suuntaan, se tuntui pienemmältä).
 Onkalon toisella puolen on täysin uudenlainen maailma, jossa ei ole ainkaan ihmisiä minun lisäkseni. Siellä on onnellinen ilmapiiri, hiljaista (silti muistaakseni jonkunlainen musiikki) ja aurinko paistaa aina. Sen lisäksi siellä on joitain kummallisia olentoja. Ne eivät ota mitään kontaktia eivätkä osoita agressiivisuutta, vaan elävät omaa elämäänsä rauhassa sen maailman kanssa.

Hassuinta tässä unessa on se, että en herää oikeastaan millään, ennenkuin olen kömpinyt takaisin "omaan maailmaani" siitä onkalosta. Nukuin kerran lähemmäs 21 tuntia, kun olin vaeltanut vähän pidemmälle tutkiskelemaan, enkä löytänyt enää paluureittiä.

Eräs toinen uni (kaksi kertaa nähty, en kiinnittänyt siihen niin paljoa huomiota kuin edelliseen) kertoo taas metsän keskellä sijaitsevasta kartanosta/sisäoppilaitoksesta tms (voisin piirtää alueesta kartan, muistan sen melko hyvin). Siellä on erikseen grillikatos, laituri, suuri järvi ja paljon muuta. Mutta ei ulospääsyä.
Unessa ei ole mitään muuta, mitä tahtoisin muistaa, kuin yksi henkilö. Hän on melko pitkä, sinisilmäinen poika, iältään ehkä 17-23 vuoden välillä. Hänellä on melko pitkät, kiharahkot hiukset sekä hieman surulliset kasvonpiirteet.
  Molemmissa unissa on sattunut jotain ikävää, ja kun olen selviytynyt niistä, etsin pojan käsiini ja hän halaa minua pitkään. Emme sano sanaakaan, hän vain silittää tukkaani ja minä itken peloissani.

Kenelläkään vastaavia unia, etenkään ensimmäisen kanssa ?