Ollakko mielummin oikeassa vai onnellinen?

Olin nuoruudessani tulenpalavan idealisti kaikessa. Tykkäsin käsitellä asiat asioina ja vierastin ihmisten tapaa sotkea ihmissuhteet ja muut eläimelliset esitystyylit asioiden hoitamiseen. En voinut käsittää, miten se miten asian ilmaisee muka vaikuttaa yhtään mihinkään, varsinkaan siihen asiaan. Nousin barrikaadeille tässä muodollisuuksien maailmassa huutamaan, että kyllä se sisältö kuitenkin on se kaikkein tärkein!
Ajattelin, ja ajattelen vieläkin, että muodon kuuluu syntyä sisällöstä eikä toisinpäin. Nuoruuteni kapinallisuudesta tuo oivallukseni on kuitenkin sen verran kehittynyt, että olen huomannut, kuinka näppärästi muotoa muuttamalla voi saman sisällön saada ujutettua niin pyöreisiin kuin neliskanttisiinkin reikiin, asian siitä miksikään muuttumatta!!
Leipä on samaa, leipoipa taikinan sitten sämpylöiksi tai patongeiksi, mutta jotkut tykkää ja toisiin tilanteisiin ja käyttötarpeisiin toinen muoto sopii paremmin kuin toinen.
Tämä yksittäinen oivallus on ollut yksi suurimmista itseni vapauttamisista elämässä olemaan enemmän onnellinen, kun olen huomannut, että silloin on vielä helpommin oikeassakin, mutta vailla tarvetta kokoajan todistaa toisten olevan väärässä vaan jopa toisten kanssa yhtämielisesti eikä siis niitä vastaan.


Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia?

Särmikkyys estää liikkeiden sulavuutta ja aiheuttaa kolhuja. On ihan looginen syy sille miksi luonnon muodot ovat pyöreitä
Hassua miten joillakin on sellainen käsitys, että maailman tulisi sopeutua heihin, eikä heidän maailmaan

Lacia,

Minullekin nousi hyvin vahvasti, että hyötyisit jostain vaihtoehtohoitomuodosta (reikistä, vyöhyketerapiasta, bach kukkaterapiasta, akupunktiosta, magneettiterapiasta tai muusta) riippumatta siitä, mikä tilanteesi todellisuudessa on.

Tuli mieleen kopida tähän tietoa trauman / kriisin eri vaiheista. (Nyt kun en tiedä, mitä sinulla on todettu ja milloin)

Traumaattinen kriisi voidaan jakaa eri vaiheisiin.


Sokkivaihe

    Seuraa heti traumaa ja sen kesto on lyhyistä hetkistä muutamiin vuorokausiin. Sen tarkoituksena on suojata mieltä sellaiselta tiedolta jota se ei kykene vielä vastaanottamaan. Sokkivaiheessa ihminen ei kykene käsittelemään tapahtunutta, jolloin tapahtuu asioiden kieltäminen. Ihminen voi näyttää ulkoapäin rauhalliselta tai hän voi olla yliaktiivinen, lamaantunut, hysteerinen ja hän ei ymmärrä tapahtunutta. Tällöin ihmisen on vaikea ottaa vastaan käskyjä tai ohjeita sekä tilannehahmotus on puutteellista. Ajan- ja todellisuudentaju voi olla hämärtynyt.

Reaktiovaihe

    Voi kestää muutamista päivistä useisiin viikkoihin. Ihmiset ovat yksilöllisiä, joten reaktiot ovat eri henkilöillä erilaisia ja niitä voi olla vaikea määrittää. Reaktiovaiheessa ihminen avaa silmänsä todellisuudelle ja alkaa ymmärtää tapahtunutta. Ihminen tuntee surua sekä syyllisyyttä ja hänellä voi olla tarve etsiä syyllistä tapahtuneelle.  Reaktiovaiheeseen kuuluu myös pelkoa, joka voi sisältää univaikeuksia ja painajaisia.
    Yleisempiä muita ruumiillisia reaktioita ovat vapina, sydämen tykytys, rytmihäiriöt, pahoinvointi, lihassäryt, väsymys, huimaus.

Käsittelyvaihe eli läpityöskentelyvaihe

    Tapahtuu useiden kuukausien tai jopa vuoden kuluttua tapahtuneesta. Läpityöskentelyvaiheessa oireet alkavat vähentyä ja ihminen alkaa vähitellen suuntautua tulevaisuuteen ja ottamaan vastaan uusia kokemuksia. Syyllisyys sekä vastuu tapahtumasta on helpompi kestää. Ihminen pystyy palaamaan normaaleihin työ- ja arkirutiineihinsa.

Uudelleenkäsittelyvaihe

    On viimeinen traumaattisen kriisin vaiheista, joka kestää läpi elämän. Tällöin traumaattinen tapahtuma säilyy muistoissa, mutta se ei estä elämästä täysipainoista elämää. järkyttynyt itsetunto on palautunut ja tunteet on läpikäyty. Uudelleen suuntautumisen vaihe edellyttää, että ihminen on käynyt läpi kriisin ja käsitellyt siitä johtuneet tunteet. Kriisistä tulee osa elämää eikä sitä tarvitsekaan unohtaa. Kriisin onnistunut läpikäyminen voi vahvistaa ihmistä ja tämä voi auttaa selviytymistä tulevissa elämänvaiheissa sekä koettelemuksissa.


Tein tämän siksi, että joskus voi olla avuksi ymmärtää, että miksi sisällään herää tiettyjä tuntemuksia ja elämyksiä. Kuitenkin toistan, että kannustaisin sinua lämpimästi pyytämään apua - ellei sinulla ole varaa tai halua käydä hoidoissa niin vaikkapa kävelylenkki ystävän tai tuttavan kanssa luonnossa voi olla vapauttava..

Jokatapauksessa, kiitos kun jaoit ajatuksia. Kuolemahan meillä on kaikilla edessä.

 
/A

Kiitos Athena, tää selkiyttää paljon mitä oon kokemassa.

Ja kiitos Avicii, hyvä vinkki 

Kiitollisuutta voi toki hehkuttaa ja sen lisäämisen harjoittamisella voi buustata ihmeiden tapahtumista ja mielialaa, mut arkipäivän kiitollisuuden alku on ihan vaan tilanteiden hyväksyminen ja vieläpä positiivisella mielellä.

Että asiat nyt vaan on näin. Nää kortit on syystä tai toisesta saatu ja näillä sitä on parhaalla taidolla pelattava.
Jos ne ei oo hyvät, niin antavatpahan ainakin haastetta taitojen kehittämiselle.
Ja jos ei sit kuitenkaan oo onnee pelissä, ni sitte sitä on rakkaudessa.

Ja rakkaushan on just sitä hyväksyntää 

En seuraa tätä foorumia aktiivisesti, enkä ole edes tätä koko ketjua lukenut kuin tän viimeisen sivun verran, jossa asiasta keskustelemisen ja suoraansanomisen innostamana päätin minäkin heittää täysin ulkopuolisen kommenttini soppaan:

Eklektikko, sun kirjoitustyyli on riitaahaastava. Olipa asiasi mikä tahansa, tolla tyylillä sen perillemeno toisten ihmisten tajuntaan vaikeutuu. Oikeassaolemisen tarve on todella ikävä ja luotaantyöntävä piirre ihmisessä.
Haastava ja puolustava asenne ei ikinä johda yhteisymmärrykseen.
Toki ehkä tarkoituksesi ei olekaan että asiasi tulee myös toisten ymmärtämiksi, siinä tapauksessa tyylisi toimii kyllä.

Monet ystäväni ovat tätä nykyä entisiä ystäviä heidän hurahdettua joihinkin verkostomarkkinointi-busineksiin.
Sen jälkeen yhteydenotot ja tapaamiset on olleet ainoastaan propagandaa niistä tuotteista, mistään muusta eivät enää osaa puhua.
Onko kellään kokemuksia, meneekö tuollainen höyrähtäminen miten nopeasti ohi, tuleeko heistä enää ikinä normaaleja? Mulla on ikävä heitä ystävinä

Mielenkiintoinen juttu.. Ajattelin, että täytyy tässä elämässä jotain nautintoja vielä itselleen sallia, kuten sokeriherkut vaikka, kun ei muuta ole.
Sokeri on rakkauden korvike. Äidinmaitokin on makeaa.
Olen kieltänyt itseltäni niin paljon hyvää tunnetasolla, rakastetuksitulemisen, läheisyyden, hellyyden... Se on ehkä jopa syy sairastamiseeni.
Olen kieltäytynyt elämästä.
Mielihyvää tuottavat asiat ovat vähissä. Jos nautin vaikka jäätelön tai muun herkun, se ehkä jouduttaa kuolemaa, mutta tekee jäljelläolevan ajan edes hetkellisesti kivemmaksi......

Kiitos!

Minä luin aiheen otsikon eka kerralla muotoon "Rakkauden vastustamisen kyky", ikäänkuin juuri se olisi se laican osaama taito.

Mielen muljautukset ovat sitten kummallisia.

Haha siinä mä oon haka

Kiitos vastauksista Avicii ja Lilli!

Juu kaikenlaisia pelkoja on tässä elämässä tullut jopa yltiöpäisestikin kohdattua, mutta tätä perimmäisintä eli kuolemanpelkoa en ole vielä tähänmennessä uskaltanut katsoa silmästä silmään.. Ehkä nyt on sen aika.
Se mitä olen aikaisemmin pitänyt ulkopuoleltani tulevana uhkana (toisilta ihmisistä tuleva rakaus), onkin nyt kääntynyt sisäiseksi uhaksi.
Kehoni on kääntynyt minua ja elämää vastaan, aivan kuten olen aikaisemmin itse ollut kääntyneenä toisia ihmisiä vastaan.
Syöpäsolu on sulkenut itsensä vastaanottamasta happea ja ravinteita. Kuten minun mieleni ja sydämeni on sulkenut pois rakkauden.
Suurinta kuolemanpelkoa on kai se, ettei uskalla elää.

Nyt kun uhka on konkreettisestikin sisälläni, voi se ehkä vähentyä ulkoapäinkoettuna? Ja ehkä uskallan tämän sairauden myötä tosiaan alkaa ottaa huolempitoa, välittämistä, ehkä jopa rakkauttakin vastaan......

Vinkkejä tämän tilanteen ja pelon käsittelyyn otetaan kiitollisuudella vastaan

Kiitos vastauksesta Lilli!

Mua on kyllä lapsuudessa melko paljon piiskattu ja pöllyytetty 'rakkauden nimissä'. Alle kouluikäisenä kehitin mielenkovuuden, etteivät enää saaneet mua itkemään, vaikka kuinka ois sattunu. Koen vieläkin, että vanhempani ja isovanhempani eivät oikein pidä minusta, aina teen kaiken väärin heidän mielestään.
Äitini kanssa ollaan tekemisissä päivittäin, mutta tunnetasolla suhde on etäinen.
Olen ollut hyvin itsenäinen jo hyvin nuoresta lähtien. Tarvitsevuutta ei ole meidän perheessä sallittu.

Niin ihan loogiselta tuntuu, että tuosta taustasta nämä pelot kumpuavat..... Mitä niille voi tehdä? Miten tehdä itsenäistymisprosessia? Miten vahvistaa ydinitseä? Tää asia pitäis saada hoidettua nyt mahdollisimman nopeasti, mulla ei välttämättä ole kauaa aikaa tämän selvittämiseen.....

Mulle on aina ollut todella vaikeaa päästää ketään lähelleni, vastaanottaa rakkautta.
Rakkaudenantajia olisi ollut vaikka kuinka paljon, aivan ihania ihmisiä, mutten vaan ole voinut
Saatan suuttua jopa, tai ainakin alan käyttäytyä erittäin torjuvasti tunnetasolla liian lähelle tulevia kohtaan.
Mulle saattaa aktivoitua jopa kuolemanpelko semmoisissa tilanteissa, pelkään, että tulen tapetuksi tai tapan itse sen toisen
Siis todella sairaasta tunnekuviosta on kysymys, enkä tiedä mistä semmoinen reaktio voi johtua!

Toisaalta kaipaan ihan mielettömästi rakastamista ja läheisyyttä.
Tämä ristiriita ja suru kokemattomasta rakkaudesta on tekemässä mut fyysisestikin sairaaksi.

Onko kenelläkään muulla vaikeuksia ottaa vastaan rakkautta?
Miten sitä kykyä voisi harjoittaa?
Miten päästä rakastetuksitulemisen pelosta?

Kiitos vastauksesta Neferian

Olen lukenut Salaisuuden ja tehnyt kiitollisus-harjoituksia. Todella tehokkaasti elämä on antanut kaiken, mitä olen tuon kiitollisuuden kautta pyytänyt. Kaiken muun paitsi tätä parisuhdetta. Mulla on ehkä jokin psykologinen blokki siinä kohtaa, en pysty päästämään lähelleni miehiä, en pysty vastaanottamaan rakkautta heiltä, vaikka miten paljon haluaisin, vaan ajan heidät aina pois
Olen tätä pohtinut ja yrittänyt työstää monin metodein ja nyt tuntuu, että aika loppuu tässä asiassa ja olen saanut sairauden kautta oikein tosihyvän syyn sille, miksen voi sitä ihmissuhdetta saada, kun eihän kukaan voisi kuolemansairaaseen rakastua...
Mun pöhkö pää vaan vääntää tän asian tälleen kaikessa muussa olen onnistunut.......

Olen mahdollisesti sairastunut vakavasti, se voi koitua kuolemakseni melko pian jopa.
Kuolema itsessään ei mua pelota, se tuntuu jopa lohduttavalta, mun ei tarvitsisi enää elää..... Vaikka ei tää nyt tällä hetkellä mitenkään huonoa elämää ole, ei enää kovin rankkaakaan, kun isoimmat stressinaiheuttajat ovat jokinaika sitten helpottaneet.
Tietty on surullista lasteni vuoksi, mutta koen antaneeni heille jo kaiken mitä tarvitsevat, he tulevat kyllä pärjäämään elämässä, siitä ei tarvitse olla huolissaan.

Olen saanut elämältä paljon. Paljon enemmän kuin ehkä joku muu.
Vain yhtä asiaa en ole saanut ja en ehkä enää tule saamaankaan. Se mua surettaa.
Eniten surettaa ne kokemukset, jotka jäivät tässä elämässä kokematta.
Olisin halunnut rakastaa ja tulla rakastetuksi, siis muutenkin kuin lasteni suhteen. Olisin halunnut ihanan parisuhteen.
Tää suru ja pettymykset tän asian tiimoilta ovat todennäköisesti syy sairastumiseenikin.

Koitan olla onnellinen ja kiitollinen kaikesta mitä olen saanut, mutta tää asia kalvaa mua.
Miten käsitellä tätä asiaa?

Sain herätä tänä aamuna. Näin lasteni lähtevän kouluun ja sain halata niitä. Saan levätä sohvalla kiireettömästi, maailmanmenoa mietiskellen.. Kuuma, hyvänmakuinen kahvi. Kännykkä, jolla soitella tärkeitä puheluita. Lämmin suihku. Tekoripset (ei tarvii meikata!). Kivat vaatteet. Lämmin takki. Auto (ilman sitä en tässä kunnossa pääsisi mihinkään). Ystävällinen ja palveleva henkilökunta lääkärikeskuksessa. Mieltärauhoittavat tutkimukset. Hyvä ruoka. Maailman ihanin työ, jota saan tehdä. Kiireetön ilta kotona lasten kanssa.

Niin paljon kiitollisuudenaiheita, joita ei tuu ihan joka päivä miettineeksi...