Olisin kyllä itsekin kiinnostunut käymään LBL-hypnoosissa, mutta tällä hetkellä Suomesta ei taida löytyä yhtään koulutettua terapeuttia. Michael Newton itse kuoli muistaakseni viime vuonna, mutta ehti kouluttaa kyllä joukon hypnoterapeutteja myös tällaiseen työhön. Joitakin kertomuksia olen lukenut ihmisiltä, jotka ovat LBL-regressiossa käyneet. Yksi sessio saattaa kestää tuntikausia.

Mutta itselläni on opastehtäviä, joten sielun värin on pakko olla vähintään kullankeltainen.

Minuakin kiinnostaisi mennä LBL-regressioon. Ulkomaille ei vain ole mahdollista lähteä.

Minun sieluni väri on luultavasti keltainen tai vihertävä, olen unisymboleiden kautta tulkinnut asian näin. Vielä on siis matkaa siihen, että olisi vanha sielu, joka ei inkarnoituisi maan päälle. Minun lapsissani on yksi, joka on selvästi vanha sielu, hän on aivan omaa laatuaan suhtautumisessa asioihin sekä viisaudessaan. On mielenkiintoista seurata, kuinka lapsen ruumiissa elävä vanha sielu sopeutuvat elämään keskenään.  

Lasten sairauden osuessaan kohdalleen ja hänen terveyteensä liittyvillä asioilla on aikuisen vastuulla katsoa että onko lääkitys tarpeellinen vaiko ei.

Näin minäkin olen ajatellut. Mutta silti... lääkitys voi muuttaa täysin lapsen elämänkulkua.

Eli jos lapsellasi on jokin sairaus joka vaatii lääkitystä niin jättäisit sen pois? 

Järki käteen!

Minä en ainakaan jättäisi lääkitsemättä lapseni jos lääke helpottaa hänen elämänsä ja hänelle on tehty asianmukainen diagnoosi.

Puhuinko jossain vaiheessa omista lapsistani? Tiedän kyllä, kuinka heidän kohdallaan toimisin, totta kai. Kysymys on ennemmin filosofinen, koska kaikki lääkkeet eivät ole elämää ylläpitäviä, vaan esimerkiksi masennuslääkkeet ja stimulantit (esim. adhd-lääkkeet), - ja joissain maissa esim.  laihdutuslääkkeitäkin saatetaan käyttää lapsilla - vaikuttavat aivoihin niitä muovaavasti, jolloin vaikutus elämänkulun suuntaamiseen voi olla huomattava. Myös rokottamatta jättäminen kuuluu osittain samaan sarjaan valintoja.

No se siitä, ei tämä aihe oikein tainnut ottaa tulta alleen.  :

Lasten sairauden osuessaan kohdalleen ja hänen terveyteensä liittyvillä asioilla on aikuisen vastuulla katsoa että onko lääkitys tarpeellinen vaiko ei.

Näin minäkin olen ajatellut. Mutta silti... lääkitys voi muuttaa täysin lapsen elämänkulkua.

Tästä on varmasti keskusteltu jo aiemmin, mutta laitan oman aloituksen.

JOs kerran ihmisellä on vapaa tahto, niin missä kohtaa elämää se vapaa tahto alkaa? Miten paljon vanhemmilla on oikeutta rajoittaa lapsiaan vapaan tahdon edessä?

Mielessäni on myös sellainen esimerkki, kun lapsia lääkitään nykyisin paljon enemmän kuin ennen. Onko vanhemmilla oikeutta lääkitä lapsia esim mielenterveydellisten tai neurologisten sairauksien vuoksi? Tämähän on selkeää vapaaseen tahtoon puuttumista, koska lapsen tulevaisuus voi muuttua hyvin erilaiseksi riippuen siitä, onko hän saanut hoitoa sairauksiinsa lapsena, vai ei. Aivot muokkautuvat lapsudessa valtavasti, ja aivoihin vaikuttavat lääkkeet vaikuttavat myös niiden muokkautumiseen.

Oletetaan että menetän työpaikkani, kissa jää auton alle, lapsi saa leukemia-diagnoosin ja mies pettää. Kyllä se jumankauta aiheuttaa kärsimystä, vaikka kuinka yrittäisin eristää sen tunteen itsestäni ja ajatella et nämä nyt on vaan perusjuttuja joita elämässä tapahtuu, peace and love, otanpa nyt rennosti ja hymyillen kaikesta huolimatta...
Joillekin ihmisille vaan tapahtuu tällaisia asioita. Jotka lähtee sitten vihan ja surun työstämisestä hyväksymiseen ja toipumiseen parhaimmassa tapauksessa ajan kanssa. Osa traumatisoituu, eikä löydä yksin, terapian ja lääkityksen avulla ulos koskaan.

Ilman muuta. Kyllä nämä tilanteet voivat ja varmasti aiheuttaa joillekin kärsimystä. Ajattelen asiaan niin että tietyn ajan voi kärsiä mutta tilanteet voivat myös opettaa ja ajan kanssa että ei tarvitse loputtomasti ja vuodesta toiseen olla tilanteessa joka aiheuttaa kärsimystä.

Olla tilanteessa joka aiheuttaa kärsimystä... Jos esimerkin tilanteessa joutuu pitkäaikaistyöttömäksi, tulee avioero ja lapsi lopulta kuolee, sitten sairastuu itse, ja samanlainen jatkumo seuraa vuosia, niin miten sitten voi ollaolematta tilanteessa joka aiheuttaa kärsimystä? Toi suhtautuminen on jokaisen oma valinta, mutta haluanpa nähdä sen, joka suhtautuu esim. oman lapsen kuolemaan vain ajattelemalla että se kuului elämänsopimukseen.

Itse kärsimyksestä olen sitä mieltä, että positiivinen asenne on aina paikallaan, mutta esim lapsiorjat tai -sotilaat, pedofiilien uhreiksi joutuvat, silvotut tytöt, nälänhätää kokevat ovat sellaisia ryhmiä, jotka eivät välttämättä ymmärrä itse valita suhtautumistapaansa kärsimystä kohtaan oikeanlaiseksi.

Ilman kärsimystäkin voi kehitty'ä ja kärsimysten hakeminen on ja niillä mässäily on tietysti haitallista koska uskoisin, että se pysäyttää kehityksen jos ei näe mitään muuta elämässä kuin tarpeen hankkia kärsimystä. Toipuminen on yksilöllistä. Toisilla ihmisillä on parempi resilienssi jo syntyjään kuin toisilla. Oppia ikä kaikki

Mietin tässä sitä, että miksi toiset eläimet jotuvat kärsimään kovin elämässään, esimerkiksi joutuvat lemmikiksi raaálle ihmiselle, joutuvat petojen kiduttamaksi tai vaikkapa jävät kiinni johonkin ja kituvat hitaasti kuoliaaksi? Onko eläimillä sitten jotain oppiläksyjä, valitsevatko ne elämäsä kuten me ihmiset? Tämä menee liian monimutkaiseksi kuvioksi, jos yritän jollain tavalla ymmästää karman ihmisten kohdalla, ja jäsentää maailman sen mukaan, niin sitten taas eläinten kohdalla en tajua tätä hommaa mitenkään. Onko niillä vapaa tahto? Ei ainakaan jos syntyy kotieläimeksi tai lihakarjaksi.


Osaako joku antaa järjellisen selityksen tälle? Ei kai näin hienosti suunnitellussa maailmassamitään voi tapahtua oman onnensa nojassa tai sattumanvaraisesti?

Lohdutuksen taito - osa empatiaa, on monilta ihmisiltä hukassa.

Itse olin lapsena vaikea lohdutettava enkä osannut itsekään kovin hyvin lohduttaa. Opin kyllä aikaa myöden, ja nykyisin olen välillä liiankin empaattinen; aistin ja koen toisten tunnetilat hyvin syvällisesti. Toimin intuitiivisesti, kuuntelen ja pidän yhteyttä, kysyn vointia yms. Haluan, että toinen kokee että hänen surunsa tai huolensa on minulle tärkeä asia.

Monesti jään itse ilman empatiaa, mutta ehkä siinä on jokin oppiläksy kohdallani, ylipäätään hyvin yksin eläminen ilman henkisiä kumppaneita tässä elämässä. Minulla ei ole kovin syvällistä suhdetta muihin kuin äitiini ja lapsiini, jotka ovat vielä melko pieniä.

No, meni ohi aiheen, mutta ihmiset voisivat olla myötätuntoisempia toisia kohtaan. Itse olen opetellut myötätuntoa ja armollisuutta itseäni kohtaan, se on ollut vaikeaa. En osaa varmasti vieläkään kovin hyvin lohduttaa itseäni.

Kiitos Avicii 

Suru ehkä joskus helpottaa. Se on vielä liian hallitsevaa, tuntuu vievän ilon ja energian vaikka kuinka ajattelen kiitolliia ja positiivisia ajatuksia. No, vastahan toisen kuolemasta on hieman yli kolme viikkoa.

Vanha ketju mutta aihe on uuri nyt minulle erityisen tärkeä.

Rakas elämänkumppanini,paras ystäväni koko aikuisikäni, kuoli muutama päivä sitten. Itse vein sen lopetettavaksi 17 vuoden yhteiselon jälkeen, oma koirani. Meillä oli aivan erityinen suhde aina, vaikka minulla on ollut monia muitakin koiria, niin vain tämän kanssa on ollut oikea kumppanuus. Sanomattakin lienee selvää, että ikävä on valtava ja suru sanomattoman suuri -  huolimatta siitä, että ikää oli jo ja mitenkää nyllätyksenä tämä ei tullut.

Olen lukenut tuon Newtonin kirjan moneen kertaan, ja myös tuon eläinkohdan. Miten toivonkaan, että tapaisin ielä rakkaani henkimaailmassa. Olen varma siitä, että meillä oli jokin hyvin erityislaatuinen suhde jo valmiiksi.

Saintältä koiralta niin paljon, että en pysty edes ilmaisemaan kiitollisuuttani, niin nöyränä olen sen pyytettömän rakkauden edessä. Olisi vaikeaa uskoa että koirallani ei olisi sielua. Kunpa jotenkin saisin ystävääni yhteyden, ikävä on musertava.

Tiedän mm tapauksen, jossa ihminen kertoi oppaansa nimen. Väsyneenä ja muutenkin heikossa hapessa hänelle kävi niin, että paikalle tuli opas. Nimeä kysyttäessä osasi sanoa oikean nimen, koska oli napannut sen "eetteristä". Loppu olikin aika rumaa jälkeä.
Kyllä tämä ihminen on taas nokka veden pinnalla, mutta monta tuskallista mutkaa tuli tehtyä.

Mielenkiinnosta, mikä on tuo "eetteri" josta nimiä tai muita tietoja nappaillaan? Eikö nuo henkiolennot pysty nappailemaan asioita ihan pelkistä ajatuksistakin? (Kysyn tätä ihan vakavissani, koska olen tumpelo ja tietämätön näissä asioissa)

Hmm. Alkaa tuntua, ettei tämä henkisyys taida olla ihan minunkaan juttunu 

^tuo on tietysti hieno ajatuskulku noin, mutta minä näen asian niin, että kyllä kipukin tuottaa kärsimystä, jos sitä ei pysty välttämään. En usko että kaikki elolliset olennot ovat niin tietoisia, että pystyisivät kokemaan pitkäkestoista kipua ja kidutusta ilman kärsimystä. esimerkkinä vaikka lapset ja eläimet. Tosin eipä kyllä monet aikuisetkaan.

 Itse esim. en, vaikka kuinka yritän. Saan stressiä asioista, joihin koetan suhtautua neutraalisti, ahdistun ja ärsyynnyn asioista, joista en haluaisi. Pyrin aktiivisesti ajattelemaan myönteisesti, lisäämään tietoisuutta ja vähentämään kärsimystä, mutta kyllä minä vain joistain asioista kärsin. En ilmeisesti osaa valita elämää ilman sitä, vaikka kuinka yritän.  (Ja sitten kärsin siitä  )

Nostan tämän ketjun koska en ehtinyt lukea sitä kokonaan. Anteeksi jos Se ärsyttää jotakuta

Voi ei, Senisa auttoi minua todella paljon, onpa kurjaa 

^ olen lukenut jostain että kaksoisliekki olisi juuri yhden jakautuminen feminiiniseen ja maskuliiniseen, siksi kysyin tuota. Olen siis asiaan perehtymätön, eikä minulla itse asiassa ole tähän enempää annettavaa

Mistä tiedät että kyseessä oli juuri tällainen kaksoisliekki, eikä esim sielunkumppani?

Kuka sen sanoo, onko kaksoisliekki todellinen asia? Vai onko sielu vain yksi sielu joka voi jättää osan energiastaan "kotiin" inkarnaation ajaksi?

Onko muuten kaksoisliekki teidän siihen uskovien teorian mukaan siis aina inkarnoituneena naiseksi, jos on feiniininen puoli, ja toisinpäin jos maskuliininen, vai inkarnoituvatko ne kummankin sukupuolen kehoihin?