Melkeinpä kaiken tuunistan myös itsessäni noista aavisteluista. Minulla on tapana testata aavistuksia, tuleeko yhteydenotto asiakkaalta,jolta nyt tuntuisi tulevan? Onko työssä huomaamaton virhe niin että se on uusittava? Tuleeko omistajajohtajalta tulenpalavaa aiheetonta palautetta? Joskus myös, voiko tuohon työpaikkaan käydä kysymässä töitä? Kovin usein osun oikeaan. Kun laiskottaisi, en sano ääneen, että nyt taitaa tuo asiakas ottaa yhteyttä, mutta se ei auta. Jos asia on mielessä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ei auta, vaikka yrittäisi "unohtaa" asian.

Sitten on vielä nämä toteutumattomat aavistukset. Katselen aina erästä tiettyä taloa lähi kaupungissa. Tuntuu kuin sillä olisi merkitystä elämälleni, tiettyä kulmausta kadulla, tiettyä baaria. Olen aikoinaini aistinut, että eräs talo on hiukkasen merkityksellinen työn kannalta - olikin myöhemmin puoli vuotta siellä työssä. Tai että tuolla on paha paikka, sinne en hakeudu. Vaikka siihen ei ole mitään järkevää syytä.

Tämähän on mahdollisesti johtanut täysin omien voimavarojen laiminlyönnin. Se on todellakin mahdollista. En ketään neuvo toimimaan samoin, mutta minä en ole voinut toisin toimia.

Onko tuttua, myös asiasta seuraava pähkäily ja huono omatunto.

Onko positiivareiden taustayhteisö johonkin uskonnolliseen suuntaan sitoutunut? Tietääkö kukaan? Ainakin heidän lauseensa on hyvin usein valalla olevia amerikkalaisia yritysgurujen "positiivisuus" teesejä - vert. vaikka Jari Sarasvuon aatteisiin. Pohjimmiltaan myös piinkovaa bisnestä?

enkeliseni

mikä on tie, mikä suunta, kaarteen takana kaikki. Pimeeään häipyy kivinen tie, vai onko loistava polku edessä, jaksaako nousta, onko tahtoa, onko voimaa, onko merkitystä?

Kortin katsomisesta suuri kiitos, jotain saat takaisinkin, lupaan sen.

Minullakin on erilainen halausmuisto työnantajan edustajan kanssa. Olin suuren kansainvälisen firman poispotkittujen listalla. Kaikki saivat lähteä ilman irtisanomisaikaa, työvelvoitetta ei ollut. Tehtaajanjohtaja oli tuonut minullekin lapun kouraan.

Esimieheni tuli tämän jälkeen vastaan tehdassalissa ja veti minut syliinsä tiukasti ja kauanaikaa. Halaus ei ollut eroottinen vain kuin tuskanparahdus. Sanaakaan ei vaihdettu ei silloin eikä myöhemmin. Halaus oli kuitenkin lohduttava, vaikka hän varmasti tarvitsi sinä päivänä lohdutusta enemmän kuin minä.

Minun ensimmäinen lapsuudenmuistoni on hieman yli vuoden ikään. Olin hieman jälkijunassa kävelemiseen oppimisessa ja ajattelin, että en halua tulla ihmisten kaltaiseksi ja kävellä. Halusin olla eläinten kaltainen tai paremminkin tunsin eläimet enemmän itseni kaltaisiksi, eläinten kieltä oli viehättävämpi ymmärtää kuin ihmisten. Muistan myös hyvin, että ajattelin, ettei kukaan tiedä minun ymmärtävän toisten puhetta, koska en itse osannut puhua. Muistan kokeneeni eläinten tunteet voimakkaammin kuin ihmisten, pennun hellimisen, elämänilon, poikasen menettämisen surun.

Tervehdys rakkauden enkeli.

Jaksaisitko katsoa enkelin kortin minulle.

Mitähän osaisin sanoa taustastani - ehkäpä tarkoitushakuisuutta ilmassa, muutosta, jolla olisi jotain päämäärätietoisempaa kuin nykyinen olotila. Olisiko mitään työelämään liittyvää, mikä miltään kannalta olisi sisällöltään antavaa?

samaa mietin minäkin juuri. Olen jo 54 vuotias, uuden duunin saanti ei tunnu hyvin todennäköiseltä, mutta kun tuntuu vahvasti, että jotain merkittävää elämällä on tarjota tuon ihmisyyden tuhoamis taistelupaikalle. Tosin erittäin todennäköisesti minun ei tarvitse ottaa lopareita, ne annetaan taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä kuten sanonta kuuluu.

Mitä sitten menetän. Jokapaäiväisen toimeentulon kaventumisen tietysti ja ystäviksi muuttuneita työtovereita,ehkä myös työnsuorituksessa ajottain riemua. Varsinkin kun olisi mahdollisuus sen eteenpäinviemiseen, kehittämiseen, markkinointiin. Tiiminä voisimme nostaa kuun taivaalta, mutta meidät on puristettu lokaan, luovuus on ehkäisty, ihmisarvo loattu niin, että jopa puhumiskieltoa on ainakin minulle sanottu suoraan.

Kaikesta huolimatta tulosta olemme tehneet kuin pienet eläimet.

Vaikeita päätöksiä. Mutta eteenpäin on elävän mieli.

En vain voi ymmärtää, miksi pahoinvointia töissä on niin paljon. Mikä vaivaa työnantajia, mikä työpaikkoja, miksi joskus työtoverikin voi olla susi toiselleen. Kun aivan muuhunkin on mahdollisuus, elämiseen täysillä, luovuuteen, vuorovaikutukseen. Mikä aarreaitta meissä piileekään. Tuloskin nousisi monenteen potenssiin.

Voimanpalloja päätökseesi.

Hyvin sanottu tuo välittömän oivaltamisen tila.
Minusta etäjäiset ovat aivan eriasia, myös sellaisen ihmisen ajatusten ja mielialojen aistiminen, jotka kokee hyvin läheiseksi. Tai aina ei edes läheiseksi, vaan sellaisiksi ihmisiksi,  johon rakentuu sanaton ja langaton silta.
Intuitio on tilanteen, asiakokonaisuuden, ihmisen, ongelmanratkaisun oivaltamista kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se voi liittyyä mihin elämänalueeseen hyvänsä. Etiäiset ovat usein läheisten tai jollain tasolla tärkeiden ihmisten välisiä "sähkökimppuja". Intuitio antaa laaja-alaisempaa tietoa niin asia-asoista kuin kuin ihmisistä heidän pyrkimyksistään, perusluonteestaan joskus jopa sairaudestaan tai sisäistä ristiriidoistaan.