Voihan se olla, että neptunuksen lähdettyä sulle on selkeämpää se mitä haluat elämässä tehdä, kun se vie mukanaan niitä epäselvyyksiä. Mun tulkinta neptunuksen transiiteille on se, että ne tuovat siitä osa-alueesta mihin osuvat näkyviin kaikki epämääräiset ja hämärät jutut, niin ohituksen aikana on aika epäselvä olo, mutta kun se kerran on tullut selväksi, että tässä on jotain outoa, niin sitä rupeaa selvittelemään ja lopulta ohituksen jälkeen näkee kirkkaammin.

8.huone liittyy kai jotenkin rahaan ja sellaisiin liikkuviin omaisuuksiin, omaisuuden hallintaan? Ehkä kuljet kohti liikkuvampaa omaisuutta pois 2.huoneen laskusolmun kiinteästä omaisuudesta, jotta voit paremmin hallita omaisuuttasi?

Mulla neptunus on jo jättänyt  :n rauhaan, mutta  on selkeässä pommituksessa.
Aika pitkä aikakausi tää on ollut, joka vielä jatkuu..

Mutta ei silti, pidän neptunuksesta, olenhan  .  :

^
Oisko, että oisit pysähtynyt miettimään onko se sittenkään ihan selvää, mitä sun pitää tässä maailmassa tehdä? Tuntuu, että se mitä ennen teit, ei ehkä ookaan realistista tai totta, se ei ookaan sitä oikeeta sua? Sanotaanhan, että neptunus myös raottelee niitä ennen sumeana olleita verhoja, että hetki hetkeltä ymmärrät enemmän mistä pitää luopua, mihin uskot valheellisesti ja mitä tunnet oikeasti haluavasi tehdä elämälläsi?

Mahtipontista.  :

Hehee, mutta tosissaan tää kuulostaa jo niin oudolta, että on jo ihan mahtavaa. 
Ja kuka ihme  ? Voiko tollasta edes olla?

 
Siinähän se täydellinen kuva.

Terve taas tupaan.
Tässä kun on käynyt läpi elämäänsä vuosia taaksepäin, niin tuntuupa jotenkin oudolta, että olenko minä sittenkin oikeasti ihan oikea ihminen, joka on olemassa ja jolla on persoonallisuus, joka voi olla yhteistyössä jonkun toisen kanssa, eikä vaan sulaudu kuten  , kun minähän olen vain tällainen aave? Olen unohtanut jokaisen menneen askeleeni, mutta onhan ne ihan oikeasti olemassa. Se on oikeastaan ihan kivaa olla olemassa.  :

Suhteet alkavat määritellä minuutta - vasta sittenhän on jotakin, jos on joku jonka kanssa on samanlainen tai erilainen. Sitä ennen on vain jotakin määrittelemätöntä. Ensimmäisen määrittelyn me omaksumme minuudeksemme sieltä vauvaiästä, kun emme vielä tiedä ollenkaan keitä olemme, tiedämme vasta kun koemme miten meidät kohdataan. Sitten kasvettuamme voimme myöhemmin alkaa vertailemaan sisällä kokemaamme muissa näkemäämme.

Mitä täällä tapahtuu? 
Näiden jälkeen miitti alkaa kuulostaa hyvin kiehtovalta, mutta valitettavasti en pääse Ouluun. 

Joo sellanen taitaa olla vaarana.. 

Jotenkin ajattelisin, että rakkaus on vapaan valinnan alainen asia, ja toisaalta se, että lapsi joutuu biologisista syistä kiintymään myös kaltoinkohtelevaan vanhempaan (muuten lapsi siis kuolisi), ei ole vapaan valinnan alaista, siksi sana pseudoluottamus. Se taas vasta on ahdistavaa, kun vanhempi itse käyttää sanaa rakkaus kuvaamaan tekojaan, jotka vahingoittavat lasta. Rakkaus ei koskaan vahingoita, kyllä se on sitten jotain muuta..

En tiedä onko se sisäisen lapsen pelastaminen itsessään mitenkään väärin, kunhan se ei ole pakkomielteistä, niin että on ihan pakko käydä treffeillä kaikkien ärsyttävien kuspäiden kanssa, koska niille pitää vaan antaa mahdollisuus todistaa jos ne ei oiskaan kuspäitä.  Musta tuntuu, että nämäkin jutut muuttuu pikku hiljaa sitä mukaa kun itse ihmisenä muuttuu, sitä tarvitsee eri asioita eri aikoihin.

Ajattelen jotenkin niin, että en voi tietää välttämättä mitä se toinen ihminen tarvitsee minulta, ja aika usein se ei ole sitä mitä itse olisin joskus tarvinnut. Siinä on sellainen sokeutumispiste, että kun kovasti haluaa itse kohdella muita niin kuin joskus olisi halunnut itseään kohdeltavan, niin sokeuttaa niitä omia vaistojaan, eikä tajuakaan, että toinen esimerkiksi käyttää tätä tarvettani vain hyväkseen, eikä oikeasti välitäkään siitä mistä kuvittelen hänen välittävän, tai että hän ei tässä tilanteessa tarvitsisikaan mitään sellaista vaan jotain ihan muuta. Silloin se kohtelu on vähän niin kuin harhaan heitettyä ja lähinnä tarkoitettu vain sen oman sisäisen lapsen pelastajaksi.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, että meidän tarvitsisi todella validoida (antaa tulla näkyväksi ja hyväksyä) sitä omaa sisäistä lastamme, sillä kukaan muu ei sitä tee. Se on ehkä yksi vaikeimmista tehtävistä kohdata se mitä se oma sisäinen lapsi koki siellä lapsuudessa, koska lapsi muodostaa helposti jopa kaltoinkin kohdeltuna pseudoluottamuksen vanhempaansa, ja se pseudoluottamus kestää aika hyvin aikuisuuteenkin asti. Suurella osalla tietysti kyse on ihan oikeasta luottamuksesta, kun kyse ei ole kaltoinkohtelusta, mutta tuo pseudoluottamus estää ymmärtämästä ihan oikean kaltoinkohtelun merkitystä (joka siis voi olla myös pelkästään emotionaalista). Meidän pitäisi nyt aikuisena uskaltaa sanoa itsellemme (ja sille sisäiselle lapselle), että se mitä vanhempi teki oli väärin, ihan sama vaikka hän oli minkä ikäinen tahansa, oli hänellä millainen lapsuus itsellään tahansa, työ- ja parisuhdehuolia tai mitä tahansa. Voimme toki näillä selityksillä ymmärtää miksi (tai ehkä emme), mutta tärkeintä on, ettemme tukahduta sitä sisäistä lasta näillä selityksillä. Sillä silloin me myös itse vähättelemme ja poljemme sen sisäisen lapsemme kokemuksia, kun keksimme näitä selityksiä minimoimaan asioiden merkitystä. Muistan vieläkin sen ajatuksen, että tämä olisi jotenkin syyttelyä. Mutta miten ihmeessä se sisäinen lapsi ikinä saa äänensä kuuluviin, jos hänen kokemuksensa teilataan syyttelynä (ja siten jotenkin itsekkäänä ja moraalisesti huonona asiana)? Silloinhan sitä itse jatkaa vain sitä emotionaalista kaltoinkohtelua itseään kohtaan, koska näin sitä ehkä se vanhempi silloin lapsuudessa teilasi ne lapsuuden kokemukset...

Menipäs paatokselliseksi, mutta kuitenkin.  :

Kiva, että tää ketju aina välillä yrittää herätä henkiin.

Paitsi että mää en oo vieläkään kokeillu niitä silakkapihvejä. 

Noro,  , ei yhtään kiva. Paranemisia sinne!

Kaikille mahdollisuus, niin, totta. Jos tässä vähän filosofioin itseäni niin se tyyppi, joka mun kelloja hälyyttää ja ärsyttää, niin kun ei se tyyppi ole minä, eikä se välttämättä ole yhtään niin kuin minä, ei sillä ole samat motiivit tai halut tai tausta muutenkaan välttämättä, ja kaikki vastaavalta tuntuva voi olla vaan puhetta. Mutta kun on se velvollisuus siellä antaa kaikille mahdollisuus, niin siinä kai yrittää pelastaa yhä uudelleen ja uudelleen sitä pientä lasta sisällään? Mutta käytännössä se lapsi harvemmin tulee pelastetuksi sillä että antaa itsestään 101% kenelle tahansa, vaan lähinnä on suuressa riskissä joutua uudelleen satutetuksi ja hyväksikäytetyksi jopa, koska kyllä ne kellot syystä hälyyttelee..  :

Tykkään nykyään tästä motosta: "luottamus on ansaittua", sitä ennen kaikki on vaan casual. 

Osalla meistä se vaatii aika kauankin opettelua, että oikeasti opitaan uskomaan niihin varoitusmerkkeihin mitä me kyllä osataan huomata. Parempi minusta olla ylivarovainenkin niin kauan kunnes kokee luottavansa omaan arviointikykyynsä. Ei se meistä mitään paholaisia tee, vaikka diskattaisiin varovaisuuttamme ihan ok tyyppejäkin, on vaan ihan liian iso riski mennä jonnekin vastoin omaa turvallisuudentunnettaan. Ja jos se tyyppi oikeasti on ok, niin ei se siitä rikki mene, vaan osaa ymmärtää että toisellakin ihmisellä on oma tahto. Mutta kyllä sitä jossain vaiheessa oppiikin pikku hiljaa, ei sitä ikuisesti tarvitse olla narsistinaara, ei kenellekään sellaista kohtaloa ole pysyväksi naulattu. 

Omiin vaistoihin luottamisesta puheen ollen on tullut taas huomattua, että pakko kai on luottaa niihin tarotteihin mitä itselle nostelee, koska silloin kun sieltä itsepintaisesti jotain nousee koko ajan, niin taas kerran juuri niin piti paikkansa! Kaipa se oma intuitio lopulta vaan osaa sanoa niitäkin juttuja, mitä ei ehkä aktiivisessa tajunnassa käsittele.  :

^
Freudilainen lipsahdus? 

Mutta joo, musta tuntuu, että moni nainen tykkää siitä, että mies "ottaa tilanteen haltuun" tms. Se tuntuu siltä, että oh, tää tyyppi taitaa todella olla kiinnostunut just musta ja tosi intensiivisesti, ihanaa, se ei hyväksy vastaväitteitä. Siinä on sitten omat riskinsä, ei se välttämättä jonkin ajan päästä enää olekaan niin kivaa.

Tää: "minä asetan kanssakäymiselle rajat, hän ilmoittaa että ne ovat neuvoteltavissa. mun rajat, neuvoteltavissa. omg", aika osuvaa..

Mutta voimme silti toki toivoa hänelle hyvää, hänelläkin lienee oma paikkansa maailmassa.   

Voi ei, jos jo ennen suhteen muodostumista toinen käyttää perusteetonta syyllistämistä ja vetoamista velvollisuudentuntoon, niin millainen parisuhde tämän ihmisen kanssa tulisi?  : Musta tuntuu, että monen on helpompi ajatella, että näin käyttäytyvät ihmiset tekevät niin koska ovat jotenkin epävarmoja itse, mutta tuo kuulostaa kyllä enemmän siltä että hän tasan tarkkaan tiesi mitä teki ja mistä naruista veteli. Ja sehän tarkoittaa, että hänestä on ok käyttäytyä näin, myös myöhemmin vähän vakavemmissakin tilanteissa. Tässä se on vielä kevyttä ja hauskaa, mutta entä myöhemmin...

Oon jotenkin visuaalisesti tosi koukuttunut tähän musavideoon.  : Erityisesti tuo keltaisen ja vaaleanpunaisen yhdistelmä... 



Lena - Beat to my melody


https://www.youtube.com/watch?v=fZJ2mjbKlMM