No sittenhän netin vertais. ja keskusteluryhmät ovat sinulle ihan hyvä vaihtoehto. Sitten monissa terapioissa käytetään elämänkerrallista kirjoittamista terapiamuotona. Oman tarinansa kirjoittaminen voi ollakin hyvin puhdistava kokemus. Se voi tuottaa myös niitä oivalluksia, kun ajatukset on pakko laittaa johonkin järjestykseen kirjoitusprosessia tehdessä.

Kirjoitan koko ajan omaa elämänkertaani, tarkoituksena ehkä joskus sen julkaiseminen, jos saan sen jonain päivänä päätökseen.

Minua on hoitanut niin psykoterapeutteja, kuin terapeuttejakin. Eräs näistä kirjoitti jopa väitöskirjaa psykologiasta samoihin aikoihin. Vertaistukiryhmissä on itsellä se vika, että vaikka kuinka yrittäisin pysyä toisten elämästä ja ongelmista erossa, ne tulevat ns. kummittelemaan omiin ajatuksiini ja vaikken varsinaisesti lähtisi muita hyysäämään siirrän ajatukseni toisten ongelmiin liian helposti ja otan ne omille harteilleni. Lisäksi tunnen vaikeutta lähteä purkamaan ihmisille elämääni, joilla on jo valmiiksi omia ongelmia. Netin kautta anonyymisti kirjoittaessa ei tätä ongelmaa tule, sillä en tällä tavoin tunne kertovani asioita jollekkin suoraan vaan ne "lentävät bittiavaruuteen", jossa joku saattaa niihin vastata tai sitten ei.

Sinulla on sitten ollut todella huono onni terapeuttien kanssa. Toisaalta: Moni ryhtyy terapeutiksi juurikin siksi että haluaa hyysätä muita, kun pitäisi ensin kohdistaa se huomio omaan itseen. Psykologien  ja psykiatrien itsemurhaluvut ovat huippuluokkaa, kun ammattiryhmiä vertaillaan keskenään tässä suhteessa... Se että on psykoterapeutti/psykiatri/psykologi ei vielä takaa mitään - ihminen voi silti edelleen kärsiä samoista ongelmista kuin sinä (ja minäkin aiemmin) eli nimenomaan siirtää ne ajatuksensa liikaa toisen elämään, mikä sitten ilmenee esim. juurikin tuollaisena erittäin epäasiallisena käytöksenä potilaan läsnäollessa.

Ehkä voisit oikein ottaa projektiksi sen, että kun huomaat siirtäväsi ajatuksesi toisten  ongelmiin, kiinnittäisit huomiosi siihen kun se tapahtuu ja purkaisit sitä vähän palasiksi. Esimerkiksi jos käyt vertaistukiryhmässä ja niin käy, niin ryhmän jälkeen itseksesi voisit pohtia vaikkapa näitä kysymyksiä:

- Mitä tunteita minussa herättää se ajatus, että kieltäytyisin kiinnittämästä huomiota henkilön X ongelmiin enempää kuin mitä niitä puheenvuoroja siellä vertaistukiryhmässä kuuntelen, ja sen sijaan kiinnittäisinkin kaiken huomioni itseeni ja antaisin itselleni kaiken sen huolenpidon, jota nyt olen valmis antamaan toisille? Miltä se tuntuisi, mitä tunteita herää, mitä ajattelisin itsestäni jos toimisin niin? Ja ovatko ne ajatukset kohtuullisia ja reiluja, jos kuitenkin kaikki ihmiset ovat tismalleen yhtä arvokkaita? Ja jos kaikki EIVÄT ole yhtä arvokkaita, niin miksi minä olisin vähäarvoisempi kuin tuo toinen ihminen? MIksi hän on enemmän huolenpitoni arvoinen kuin minä itse?

Näin voisit hyödyntää vertaistukiryhmissä ilmenevää halua muiden hyysäämiseen, kun voisit pohtia vaikka ihan kynän ja paperin kanssa muistiinpanoja tehden niitä omia tuntemuksia asian  suhteen. Se että vain väistät tilanteita joissa hyysäämishalu ilmenee, ei auta sinua toipumisessa vähääkään! Pikemminkin on niin, että viimeistään sitten kun on  päässyt työn alkuu, sitä omaa itseä täytyy vähän testailla ja katsoa onko edelleen yhtä suuret hyysäämishalut. Ja sitä ei voi tehdä jos elelee vain yksikseen.

Suosittelen TODELLA sitä  Melody Beattien kirjaa, siis tätä:
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1155493__Sbeattie%20melody__P0%2C1__Orightresult__X4;jsessionid=B8626AA1AB1B3CE05CCCD563E12972A8?lang=fin&suite=cobalt

SIinä nimenomaan on harjoitteita ja neuvoja siihen, miten lakata hyysäämästä niitä muita.

Pitää katsella omaa rahaatilannetta palkan tulon jälkeen, jos investoisi tuohon kirjan.

Kokemukseni mukaan pahinta on, jos jää täysin yksin selvittelemään näitä oman elämän asioita. Jotenkin niitä on saatava etäännytettyä, ettei pyöri samassa kehässä kaiken aikaa. Omalla kohdallani olen selvitellyt tunteitani ja toistuvia toimintatapojani itsehoito-kirjallisuuden avulla, keskustelemalla näillä palstoilla, keskustelemalla muutaman luottoystävän kanssa ja näkökulmaa vaihtamalla. Asioihin on pakko saada uutta näkökulmaa, ettei ne jatkuisi samanlaisena vuodesta toiseen. Puhumattomuus ja sisälleen kerääminen ei ole hyväksi. Asiat saattavat muuttua tosi nopeasti, kun oikeita oivalluksia tulee.
Tsemppiä! 

Tiedän tämän varsin hyvin, mutta jotenkin tuo puhumattomus on vain liian helppoa ja kuin huomaamatta tajuaa olleensa yli puoli vuotta puhumatta mitään oikeaa asiaa kenellekkään. Kiitos tsempeistä

[Jos terapeutti rupeaa sinun edessäsi sinun elämääsi itkemään, kyseessä ei silloin kyllä ole ammattilainen, vaan 'ammattilainen!']

Jos terapeutti rupeaa sinun edessäsi sinun elämääsi itkemään, kyseessä ei silloin kyllä ole ammattilainen, vaan 'ammattilainen!'

Se, että ihmisellä on nimike terapeutti (ja jos muuten ei ollut psykoterapeutti vaan pelkkä terapeutti, niin sellaiseksi saa itseään kutsua ihan kuka vaan ilman mitään koulutusta!) ei tee hänestä välttämättä sopivaa henkilöä olemaan sinun toipumisesi tukena.

AAL ja muut vastaavat vertaistukiryhmät ovat kivoja siitä, että kenenkään ei ole niissä tarkoituskaan ryhtyä muiden  yksittäisten jäsenien tueksi. Se perusmotto meille joilla on kuvaamasi kaltaisia ongelmia on: Näpit irti toisten ihmisten elämästä ja huomio siihen omaan elämään! Meille kun se muiden hyysääminen on useinmiten vain tapa siirtää huomio pois siitä, että omaa itseä tulisi kohdella lempeämmin ja rakastaa enemmän.

Minua on hoitanut niin psykoterapeutteja, kuin terapeuttejakin. Eräs näistä kirjoitti jopa väitöskirjaa psykologiasta samoihin aikoihin. Vertaistukiryhmissä on itsellä se vika, että vaikka kuinka yrittäisin pysyä toisten elämästä ja ongelmista erossa, ne tulevat ns. kummittelemaan omiin ajatuksiini ja vaikken varsinaisesti lähtisi muita hyysäämään siirrän ajatukseni toisten ongelmiin liian helposti ja otan ne omille harteilleni. Lisäksi tunnen vaikeutta lähteä purkamaan ihmisille elämääni, joilla on jo valmiiksi omia ongelmia. Netin kautta anonyymisti kirjoittaessa ei tätä ongelmaa tule, sillä en tällä tavoin tunne kertovani asioita jollekkin suoraan vaan ne "lentävät bittiavaruuteen", jossa joku saattaa niihin vastata tai sitten ei.

Tuohan kuulostaa tosi mukavalta ja on muutenkin semmoinen hyvän kuuloinen ympäristö parantaa sitä omaa suhdetta omaan itseen; siitähän toipumisessa on kuitenkin paljolti kysymys.

Suoraan sanottuna olin aika pahassa jamassa tammikuussa tänne muutettuani. Silloin olin todella lähellä masennusta. Tajusin kuitenkin, etten ole sen jälkeen puhunut oikeastaan kenellekkään asioista jotka pyörivät päässäni, joten tämä foorumille kirjoittelu näköjään tuli tarpeen, sillä ajatukset ovat alkaneet selventyä siitä, mitä ne olivat kun tämän aloituksen tein. Asioistani puhumattomuus on myös yksi suuri ongelmani. En pysty kuormittamaan läheisiäni omilla ongelmillani, sillä olen nähnyt niin useasti romahduksen, enkä halua aiheuttaa kenellekkään yhtään enempää huolta. Terapiassa en ole käynyt enää puoleen vuoteen, sillä huomasin ongelmaksi nyt loppuvaiheessa, että nämä ammattilaisetkaan eivät kaikki kestä sitä kaikkea kuormaa mitä kannan.

Pahinta mitä voi terapiassa tapahtua on, että saan ammattilaisen itkemään minun elämääni ja tämä on käynyt useammin kuin kerran. Viimeisen kerran jälkeen sulkeuduin täysin, sillä en halua kuormittaa ketään ja olenkin huomannut parhaimmaksi käsitellä asiat yksin.

Tätä mahdollisutta pääsee kätevästi tutkailemaan. Seuraava astrokartta näyttää ulkoplaneettojen transiitit muutaman vuoden ajalta jolloin niitä voi verrata tosielämän tapahtumiin :

www.astro.com/horoscopes
-> Extended chart selection
-> Special charts
-> Transit Rhytmogram
-> Click here to show the chart

rhytmogrammin alkukohtaa voi siirrellä sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.

Kävin katsomassa neljä vuotta menneisyyteen ja neljä vuotta tulevaisuteen, pv-määräksi molempiin laitoin oman syntymäpäiväni. Osaisiko joku tulkita tätä edes hiukan? Itselle on lähinnä hepreaa.

Ja yksi olennainen juttu on se, että tällaisista toipuminen yleensä pysähtyy tai vaikeutuu jos on parisuhteessa, eli olisi syytä elellä yksikseen kunnes jonkinlainen terve rakkaus itseä kohtaan on saavutettu.

Tällä hetkellä olenkin oikeastaan lähes eristyksissä vastakkaisesta sukupuolesta ja ainoat miespuoliset ovat työpaikkani sonnipojat. Muutto tänne maalle tekemään tätä työtä oli tietoinen päätös pitää taukoa suhteista, tunteista ja suoraan sanottuna miehistä.

Kyllä Suomesta löytyy useita hyviä ammattiastrologeja, jotka tosin ottavat palkkion tulkinnoistaan, mutta haluavat tehdä myös parhaansa asiakkaan tilanteen selvittämiseksi.

Minulla pistää silmään kartalla Auringon ja Pluton oppositio ja tämän lisäksi Uranus-Neptunus-Saturnus-yhtymän kolmio Auringolle. 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa syntyneillä on kaikilla vähintäänkin Uranus ja Neptunus yhtymässä, mutta kun Saturnuskin on siinä, niin kaikenlainen haaveilu tahtoo päätyä mahalaskuun. Saturnuksesta tulee helposti ilonpilaaja ja nythän on käynyt myös niin, että menneisyyden perusteella olet alkanut pelätä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ehkä haasteena on oppia nauttimaan niistä hyvistä hetkistä niin kauan kuin niitä kestää ja jättää tulevaisuudesta huolehtiminen sikseen.

Sitten jos lapsuudessa on solmukohtia, joiden takia esimerkiksi ihmissuhteet ovat mitä ovat, niin ehkä olisi aika miettiä jotakin terapiaa. Vertaistukeakin saa narsistien uhrien tuki ry:n sivuilta.

Uskon kyllä, että varmasti löytyy ihan ammattilaisia, mutta lähinnä se mietityttää, että miten osaan erottaa nämä oikeat ammattilaiset pelkistä rahan kerääjistä. Palkkion pyytämisen ymmärrän täysin, mutta en halua kuitenkaan heittää rahaa hukkaan.

Olen siis tosiaan käynyt ihan terapiassa, sillä minut otettiin huostaan 14 vuoden iässä, jonka jälkeen vietin nuoruuteni suljetussa lastenkodissa siihen asti, että saavutin täysi-ikäisyyden. Tuona aikana ja senkin jälkeen olen käynyt ihan terapiassa käsittelemässä asioitani ja aa-klinikalla isäni alkoholiongelmien takia. Itselläni ei ole alkoholista koitunut ongelmaa, mutta nuorempana kävin aa-klinikalla ihan ennaltaehkäisevästi.

Mutta oletko käsitellyt oman suhteesi omaan itseesi? Se on se mikä vahingoittuu toimintahäiriöisessä perheessä helposti ja se on se joka saa ajautumaan vahingollisiin ihmissuhteisiin tai sabotoimaan omaa menestymistä, koska alitajunta uskoo ettei ole rakastamisen arvoinen eikä ansaitse parempaa.

Jos sinulla on edelleen taipumus ajautua parisuhteisiin narsistien jne. kanssa, et todennäköisesti ole saanut käsiteltyä asioita loppuun asti, vaan homma on vielä kesken. Ne lapsuuden olot ovat merkittävin vaikuttaja silloin, kun ajaudutaan toimintahäiriöisiin parisuhteisiin.

Lisäksi yksi mahdollinen ilmiö mitä tapahtuu toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneelle on se, että hän alitajuisesti sabotoi omia tekemisiään, esim sairastuu sopivasti juuri kun olisi tärkeää tehtävää, unohtaa jonkin tärkeän asian tms. Tämä johtuu yleensä siitä, että alitajunnan tasolla ihminen ei usko ansaitsevansa mitään hyvää ja on siis myöskin merkki siitä että se asioiden käsittely on kesken.

Se on pakko myöntää, etten ole täysin saanut tuota asiaa käsiteltyä ja teen sen eteen edelleen töitä. Tiedän uhriutuvani helposti ja tästä syystä jokainen pitkä parisuhteeni on ollut juuri tälläisen narsistisen väkivaltaisen juopon kanssa. Olen kerennyt jopa itsesäälissäni miettimään, että muutanko itse heidät omalla uhriutumisellani ja liian kiltillä käytökselläni sellaisiksi, vai vedänkö vain puoleeni näitä ihmisä. Lähes jokainen on vaikuttanut aluksi hyvältä tasapainoiselta ihmiseltä, minkäänlaista merkkiä ei ole ollut ennen kuin mies on saanut minut koukutettua jollain tasolla itseensä. Viimeisimpänä esimerkkinä omistan edelleen asunnon exäni kanssa. Hänen käytöksensä muuttui vasta asunnon oston jälkeen.

Siitä olen kuitenkin ylpeä itsessäni, että jokaisesta suhteesta olen lähtenyt kävelemään HETI jos fyysinen väkivalta on astunut kuvioihin. Siinä mielessä taas voin syyttää itseäni, että henkistä väkivaltaa kestän liian pitkään ja tiedostan tämän asian. Syytä sille miksi en lähde ajoissa, en osaa edes varmaksi sanoa. Osittain tiedän omaavani nk. lehmän hermot, osittain tunnen jonkinlaista vastuuta näistä ihmisistä ja kun huomaan heidän pahan olonsa purkautuvan minuun, en pysty yksinkertaisesti jättämään heitä oman onnensa nojaan. Osittain ehkä luulen, että pystyn parantamaan heidän pahan olonsa ja osittain jopa ajattelen, etten tule ikinä löytämään parempaa.

Tiedostan nämä kaikki ajatukset ja pystyn järjellä ajattelemaan ne, sekä tiedän miten minun pitäisi käyttäytyä. Käytännössä taas en osaa toimia niin kuin pitäisi. En pysty hylkäämään ketään. Esimerkkinä tästä on eräs exäni, jonka kanssa suhde oli jatkuvaa alkoholismin katselua, henkistä väkivaltaa ja lopulta päättyi tämän miehen käydessä kimppuuni, painaen kehollaan minut maahan hakkaen ja kuristaen minut melkein tajuttomaksi. Kuitenkin kaikesta huolimatta kuuntelen tämän miehen murheita, lohdutan häntä ja kerron, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Lähelle itseäni fyysisesti en häntä enää päästä, mutta henkisesti en pysty hylkäämään ketään. En ole sitä ikinä pystynyt kenenkään kohdalla tekemään, enkä pysty vieläkään. Tiedostan tämän syyt, mutta en osaa muuttaa tuota käytöstä itsessäni. Suoraan sanoen, tiedän rakastavani itseäni vähemmän kuin muita ihmisiä. Vaikka omaan kohtalaisen hyvän itsetunnon ja pidänkin jopa itsestäni, en kuitenkaan pidä itsestäni yhtä paljon kuin muista.

Olen näitä asioita käsitellyt paljon, niin itsekseni, kuin ammattilaisen kanssa ja olen huomannut, että minulla kaikkein järkevin toimintatapa näihin on ajatella ne järjellä. Järkeistää nämä asiat, että miksi joku tekee niin, kuin tekee. Pystyn analysoimaan ihmisten käytöstä ja omaa käytöstäni. En vain vielä täysin osaa panna näitä järkeilyjä täysin käytäntöön.

Tuli mieleen sellainen mahdollisuus, että esim. NLP:sta saattaisi olla sinulle jotain apua, mikäli noissa vaivoissa
on mukana voimakas psyykkinen komponentti...
 

Olen sen verran noob näissä asioissa, että nyt on pakko kysyä, että tarkoitatko NLP::llä Neurolingvistisistä ohjelmointia (neuro-linguistic programming)? Ensimmäinen minkä bongasin googlesta. PItää hiukan syventyä tuohon asiaan, kunhan vapaat alkavat töistä. Jos tiedät hyviä sivustoja laita ihmeessä linkkiä, googlen kautta löytyvät sivustot ovat välillä mitä ovat, englanti ei ole ongelma.

Olen eräältä hyvältä ystävältä saanut hiukan neuvoa näistä asioista, mm. olemme puhuneet syvämeditoinnista yms. ja olenkin alkanut testailemaan näitä pikkuhiljaa. Sen voin myöntää, että olen todella huono rentoutumaan ja pysymään paikallaan.

Karmasta siis on kysymys, kuten sideman sanoi.
Ammattiastrologi voisi saada selkeyttä tuohon tilanteeseen.

Olen jo pitkän aikaa miettinyt ammattiastrologia, on vain hirveän vaikea erottaa oikeat ja ne jotka sanovat mitä vain rahan takia, en halua nimittäin kuulla, että asiani alkavat sujumaan todella hyvin ja löydän elämäni rakkauden yms., jos toisella on vaan rahan kiilto silmissä ja todellisuudessa asiat eivät helpotu ollenkaan.. Jos joku osaa suositella hyvää astrologia, otan mielelläni vinkkejä vastaan.

Tuota karmaa olen miettinyt jo pitkään ja erään tilanteeni tietävän ystäväni kanssa olemme naureskelleetkin, että olen varmaan ollut Hitler entisessä elämässäni kaiken mennessä välillä niin huonosti.

Etkä ole kuitenkaan ollut masennuslääkityksellä?  Tulee hieman sellainen vaikutelma, että kyseessä
saattaa ainakin osittain olla eräänlainen muotivaiva: monien ihmisten aivot kertakaikkiaan kieltäytyvät
prosessoimasta informaatiota millään tasolla, koska sitä nykyään tulee joka tuutista lähes helvetillisellä
faartilla??

 

Ei en ole masennuslääkityksellä, enkä sillä tule ikinä olemaankaan. Kuten sanoin, en voi sanoa itseäni masentuneeksi, sillä olen oikeasti kolmen masentuneen ihmisen kanssa elänyt elämäni. Yksi purki pahaa oloaan viinaan, toinen sai itsensä suljetulle osastolle ja kolmas sairastui loppuelämäkseen pahanlaatuiseen mielialahäiriöön, jota varten hän syö lääkkeitä koko loppuelämänsä. Jokaisen avunhuudon itsemurhan yrittämisen kautta olen käynyt läpi ja jokaisen olen kestänyt. Kuten sanoin koko elämäni on tähän asti ollut ponnistelua ponnistelun perään. Eikä pelkästään perhetaustani ole edes se pahin mitä olen joutunut kokemaan, kuitenkaan en ole aikaisemminkaan masentunut, enkä ole sitä nytkään.   

En säälittele omaa menneisyyttäni, olen oman lapsuuteni aikoinaan läpikäynyt ja olen hyväksynyt mitä siellä on. Olen vihannut vanhempiani ja sisartani, jonka jälkeen olen päästänyt siitä vihasta irti. Olen vihannut jokaista minua kohtaan väärin tehnyttä henkilöä ja päästänyt irti. Mutta tiedän kaiken tuon kuitenkin olevan osa sitä mitä olen ja se on muovannut minut tälläiseksi mikä nyt olen. Ilman noita tapahtumia en olisi se ihminen, joksi olen tämän nuoren elämäni aikana kasvanut. Pidän itsestäni omalla tavallani. En tunne olevani ihmisenä epäonnistunut, kuten varmaan aiemmista viesteistä ehkä sai käsityksen?

Tunnen vain, että jokin voima saa elämäni syöksymään uusien epäonnisten tapahtumien kautta seuraaviin. Kuten pääsin opiskelemaan unelmieni ammattia -> lojuin 2 viikkoa halvaantuneena, jonka jälkeen jouduin luopumaan haaveistani tuossa ammatissa. Tai, että pääsin tekemään mukavaa työtä -> sain näköhermontulehduksen ja menetin osan näöstäni lähes vuodeksi, jonka aikana jouduin luopumaan tuosta työstä. Ja nämä ovat muutamia esimerkkejä. Rakkauselämästä sitten puhettakaan.

Sen takia halusinkin neuvoa täältä. Kiitän todella ihmisiä, jotka ovat myötätuntoisesti laittaneet vastauksia minulle  ja luen niitä ihan mielelläni. Kuitenkin haluaisin nimenomaan saada vastausta, onko minulle tulossa jotain muuta kuin tätä.

Olen jatkuvasti yrittäny pyrkiä sinne mihin haluaisin. Jätin vanhan elämäni isomassa kaupungissa ja muutin maalle. Pääsin työhön pitkän työttömyyden jälkeen ja voin sanoa melkein pitäväni työstäni. Työ on kaikkea sitä mitä olen hakenut. Koko ajan kuitenkin kuin vanhasta tottumuksesta odotan, että jotain menee pieleen. Näin on käynyt joka kerta. Joka ainoa asia jonka olen aloittanut on tavalla tai toisella epäonnistunut, lähinnä minusta riippumattomista syistä. Näin on käynyt sekä työ, että rakkauselämässä. Kummastakaan en siitä syystä uskalla nauttia. Rakkauselämässä epäonnistumiset ovat saaneet syötyä luottamukseni pitkäksi aikaa, enkä näe,että pystyisin luottamaan kehenkään pitkään aikaan. Olen ihminen joka vetää puoleensa narsisteja ja väkivaltaisia juoppoja. Vaikka ihastuisinkin ns. normaaliin ihmiseen, lopputuloksena löydän itseni juuri sen väärän luota. Tiedän syyn löytyvän lapsuudestani ja olen siihen yrittänyt jo pitkän aikaa vaikuttaa, mutta nyt viimein olen nähnyt parhaakseni vain yksinkertaisesti lopettaa kaiken mikä johtaisi uuteen helvettiin.

Täytin juuri vähän aikaa sitten 26 vuotta. Laitoin liitteenä screenshotin syntymäkartastani, toivottavasti toimii. Tämä foorumilla kirjoittelu on itselle hiukan uutta, vaikka koneita tuleekin paljon käytettyä.

Elämäni on solmussa ja sitä se on ollut siitä asti kun aloin asioita muistamaan. Muutamia pieniä ilon hetkiä olen kokenut ja niiden avulla jaksan päivästä toiseen. Lapsuuteni on ollut taistelemista tuulimyllyjä vastaan, eikä aikuisikään päästessä tunnu helpottavan. Olen yrittänyt tehdä muutoksia kerta toisensa jälkeen. Olen jaksanut uskoa, että vielä se aurinko sieltä pilven takaa pilkistää. Olen jaksanut uskoa, että tämä on se mitä haluan. Joka kerta jaksoin uskaltaa innostua ja uskaltaa yrittää, joka kerta jokin meni pieleen. Nyt olen tyhjä, en tunne enää mitään, en pysty enää itkemään, enkä nauramaan. En pysty enää rakastamaan, enkä vihaamaan. En tunne surua, enkä iloa, sillä olen täysin tyhjä. Saattaa vaikuttaa, että olisin masentunut, mutta en varsinaisesti ole sitä, sillä jollain tasolla pystyisin käsittelemään masentumisen. Tuntisin silloin jotain, olisin masentunut. Nyt en ole mitään. Ei en suunnittele itsemurhaa, enkä tahdo tehdä itselleni mitään pahaa. Olen kuin robotti, joka vain jatkaa elämäänsä.

Olisiko ketään, joka näkisi onko tällä elämällä tarjota minulle mitään muuta? Vai kuljenko sumussa seuraavat vuodet lopulta kadoten?