Hei pitkästä aikaa!

Ja sydämellinen kiitos kaikista sanoista: olen niitä pitkin matkaa lueskellut ja mutustellut. Kiitos!

Tilanne on nyt se, että hain masennukseen apua. Akuuteimpaan tilaan auttoivat lääkkeet: sai nukuttua ja jotenkin kerättyä voimia hahmottaa tilannetta ja ylipäätään elää eteenpäin. Vaikka olen lääkkeiden suhteen kriittinen ja ehkä turhan skeptinenkin, on niistä ollut iso apu. Ehkä lääkärirumban takia myös mies ymmärsi että tilanteeni on vakava, ja antoi paljon ymmärrystä ja tukea. Samalla saimme puhuttua asioita, jotka ovat jääneet painamaan meitä molempia.

Päädyimme eroon. Minä muutin pois, mies jäi asumaan pikkuiseen taloomme. Koen, että tein kaikkeni jotta tilanne saataisiin korjattua, mutta se ei tässä vaiheessa riittänyt pitämään meitä yhdessä. Tämä kriisi sysäsi liikkeelle kuitenkin jotain isompaa, koska olen alkanut selvittää omaa päätäni vuosien vaitiolon jälkeen. Ehkä arvokkain oppi mitä tästä sain oli se, ettei puhumista ja tunteita kannata pelätä. Edessä on pitkä rupeama, että tulen terveeksi. Mutta prosessi on käynnissä!

Meillä molemmilla on tunteita toisiamme kohtaan, mutta päällä oleva kriisi osottautui sellaiseksi, ettemme jaksaneet sitä pariskuntana selättää.

Jos onnistut pääsemään muutoksen pelosta eroon, se saattaa edesauttaa tällä hetkellä olevaa tilannetta laukeamaan suuntaan tai toiseen. Ei ole sanottu että ero on varma, ja että tilanne vaatii noin isoa ja radikaalia elämänmuutosta...mutta jos sen olisi valmis ottamaan pelotta vastaan, se saattaisi ratkaista koko tilanteen.

Kiitos sanoistasi! Muutoksen pelko oli juurikin se, josta pitelin kiinni! Kun katsoin asioita kohti niin pelottomasti kun uskalsin, tilanne eteni johonkin suuntaan.

Ehkä miehen eroaikeet ovat olemassa vain herätteenä muutokselle? Ja puhun nyt siis sisäisestä muutoksesta, en ulkoisesta. En tiedä, mutta tällainen ajatus tuli vain mieleen tuosta kertomuksestasi.

Kiitos, että kommentoit! Mulla on sellainen kutina, että tämä kriisi tarvitsee nyt ilmaa, ja parisuhdeasiaan palataan miehen kanssa vielä. Se voi myös olla sitkeä toivo, joka niin mielessä puhuu. Mene ja tiedä!

Hei Aie!
 Voimia Sinulle! En minäkään osaa neuvoa, mitä pitäisi tehdä, muuta kuin että päivän kerrallaan mennä eteenpäin ja tehdä asiat parhaan kykynsä mukaan, yksi kerrallaan.

Yksi kerrallaan asioiden tekeminen on viisas neuvo. Kiitos konkreettisesta muistutuksesta!

Aie.. Laitan tämän  vaikka se nyt tuntuu tyhjänpäiväiseltä.

Sinun pitäisi tietää miksi et ole aiemmin onnistunut lähtemään täältä,
olet kysynyt sitä mielessäsi monta kertaa.

Kun vaivut seuraavan kerran niihin syviin vesiin ja tuntuu ettei
pinnalle enää pääse, muista miksi olet aiemminkin noussut. Et yksin täällä ole.

Tästä viestistä sain paljon voimaa. Se on myös hyvä muistutus meille jokaiselle sillon kun on vaikeaa. Että ei täällä turhaan olla!

Olet suuressa sisäisessä murroksessa. Sen ei tarvitse tarkoittaa ihmissuhteiden rikkoutumista. Ota päivä kerrallaan ja katso valoon.

Kiitos! Valo on aina tervetullutta. Tuo on hyvä ajatus, myös jollain tapaa lohdullinen, ettei kriisi tarkoita käynnissä olevan asian loppumista. Vaikka sitä loppumista ensin kaikista eniten saattaakin pelätä! Kiitos siis muistutuksesta ja näistä sanoista.

Paljon on henkisissä piireissä, etenkin hieman iäkkäillä ihmisillä käsitys että
"kärsi, kärsi niin kirkkaimmaan kruunun saat" ja "kärsimys jalostaa ihmisen".

Itse olen vielä sitten niin lapsellinen että sitä voi ihminen kehittyä ja oppia myös rakkauden ja ilon kautta.

Mä luulen, että tässä saattaa olla myös jotakin suomalaisille hyvin tyypillistä. Jos vedetään tosi karkea yleistys, me tykätään tietynlaisesta melankoliasta. Jos tutkii vaikka suomalaista kansanmusiikkia verraten mihin tahansa muuhun Pohjoismaahan, me mennään mollissa. Myös sellasissa lauluissa, jotka kertoo juhlimisesta ja iloitsemisesta. Aika huvittavaa. Tai pitäiskö sanoa surkuhupaisaa? 

Ehkä se on myös vanhempien ihmisten puheissa enemmän läsnä. Että viisaus tulee vaikeuden kautta. Että elämä ei saa olla pelkää ilonpitoa. Vaikka kyllä mä ainakin näen että ihan yhtä älykkääksi eläväksi olennoksi joka tasolla voi kehittyä myös hyvän näkemisen ja ilon kokemisen kautta.

Hienon näköiset sivut ja kauniit taustakuvat! Voi toki johtua omasta nettiyhteydestä, mutta verkkosivujen taustalla olevat kuvat avautuvat hitaasti. Voisiko olla, että taustakuvat ovat liian suuriresoluutioisia? Moni selaa nettiä mobiilista ja vaihtelevilla yhteysnopeuksilla, ja siksi olisi kiva jos sivut avautuisivat sukkelasti ja kompaktisti. Mutta kuten sanoin, kyse voi tässä tapauksessa olla mun omassa verkkoyhteydessä.

[Miten olet selvinnyt muutoksista? Mitkä ovat olleet sinun keinosi mennä eteenpäin? Onko tilanteista irti päästäminen vaikeaa, helppoa vai jotain siltä väliltä? Keneltä ja miten olet pyytänyt apua? Onko henkimaailma jeesinyt näissä tilanteissa?]

Elämässä on hetkiä jolloin tulevaisuus on auki. Tulee yllättäviä tilanteita, jotka johtaa muutoksiin töissä, koulussa ja ihmissuhteissa. Usein muutoksiin liittyy järjestelemistä. On henkisiä ja fyysisiä muuttolaatikoita, vanhoja reittejä, uusia reittejä, menneisyyden tonkimista, nykyisyyden ruotimista, tämän hetken aistimista, kuuntelemista, kommunikaatiota, avunpyyntöjä, lempeyttä, vapautta. Hyvällä mäihällä maailma on muutoksen jälkeen kypsä mango ja elo saa uutta buustia ja itsestään oppii paljon.

Tietynlainen epävarmuus tekee ihmisen elämästä mystisen ja uniikin seikkailun. On selvää ettei kaikkea voi tietää etukäteen. Tulee hetkiä, kun kaikki elämän perusasiat liikahtaa pois paikoiltaan. Siksi kysyisin:
Miten olet selvinnyt muutoksista? Mitkä ovat olleet sinun keinosi mennä eteenpäin? Onko tilanteista irti päästäminen vaikeaa, helppoa vai jotain siltä väliltä? Keneltä ja miten olet pyytänyt apua? Onko henkimaailma jeesinyt näissä tilanteissa?

Tämä keskustelun startterina ja alustuksena omalle probleemalleni, johon pyydän nyt apua kun omat voimat on loppu. Tilanne on kamala enkä tiedä kuinka tästä mennä eteenpäin.

Sairastuin masennukseen 14-vuotiaana. Olen yrittänyt itsemurhaa useita kertoja, järjestellyt vuosien aikana asioita niin että voin lähteä täältä kivuttomasti. Aina jokin juttu on tullut eteen, ja olen jatkanut elämistä.

Olen pitänyt sairastamiseni salassa läheisiltäni. Se menee kausissa, välillä on ollut useita hyviä vuosia. Nyt on ollut kaksi niin huonoa, että yritin hukuttautua kesällä. Olen aloittelemassa terapiaa uudelleen, vaikka se tuntuu yhdentekevältä.

Minulla on vierelläni rakastava mies. Mies haluaa ehkä erota, tilanne tuli täysin yllätyksenä. Meillä on yhteinen koti ja paljon suunnitelmia. En ole uskaltanut valoittaa hänelle elämäni rankkaa puolta kokonaan. Kaikki on ollut niin hyvin kun saatan toivoa: on hyvä työ, mielekästä opiskelua, ystäviä, juhlia, yhteinen koti ja rakkautta. Kaikesta huolimatta olen luisunut pahaan oloon vähitellen niin etten ole pystynyt sitä kenellekään kertomaan. Mies on nähnyt minut jo pitkään etäisenä ja kylmänä. Synkkyyteen vaipuneena minusta on tullut hiljainen ja piikikäs arjen suorittaja. Olemme erilaisia kommunikoimaan ja tämä aiheuttaa viikottain kränää: mies herkistyy jollekin asialle ja tarvitsee kuuntelijaa, selityksiä ja tukea. Hän on myös hyvin dramaattinen ja nopea liikkeissään. Minä taas emootion keskellä vetäydyn miettimään asioita itsekseni jonka jälkeen olen valmis keskustelemaan. Kaikesta huolimatta meissä on paljon iloa ja rakkautta.

Nyt edessä voi olla ero ja muutto pois yhteisestä kodista. Minun mielestäni kyseessä ei ole mitään mitä ei voisi puhumalla ja ajan kuluessa selvittää. Olen luvannut maailmankaikkeudelle tehdä kaikkeni, jotta tämä säilyy. Olen hakenut apua, olen selventänyt omaa historiaani niin hyvin kun olen osannut. Kumppani sanoo että tämä on selventänyt paljon, ja että välillä hän muistaa myös hyviä asioita ja ettei tilanne ole niin yksinkertainen kun hän aluksi kuvitteli. Tämän ihmisen kanssa jakaisin koko elämän, mutta jos toinen haluaa lähteä en voi väkisin pitää. Nyt elämme välitilassa molemmat. Minä pelkään eroa, mies pelkää omia ajatuksiaan ja sitä että romahdan täysin. Mitä minun kannattaisi tehdä? Olisin todella kiitollinen, jos jollakulla olisi tähän joku näkemys.

Tiedän että olen selviytyjä ja että elämässä on paljon hyvää vielä tulossa. Nyt voimat on kuitenkin niin loppu etten ole varma haluanko lähteä käymään tätä mankelia läpi. Olen ollut siellä niin monta vuotta elämästäni että mietin onko tässä tarpomisessa enää mitään järkeä, varsinkaan jos kaikki asiat on nyt niin liikkeessä ja muutoksessa ettei ole mitään varmaa mihin tarttua. Kahvit keitetään joka aamu, töihin mennään ja joulu tulee. En vaan enää tiedä haluanko olla osa tätä jatkumoa. Kukaan ei voi kannatella loputtomiin, eikä toinen ihminen voi olla koko elämä. Nyt asioita on vaan liian paljon päällekkäin.