Minua on vaivannut asia pitkään.
Nimittäin tunnen, että olen maailmasta jotenkin erillään. En tunne minkäännäköistä yhteenkuuluvuutta kenenkään kanssa. Olen ihan yksin.
Ihan kuin minä en pysty mitenkään vaikuttamaan muihin, eikä mikään tunnu vaikuttavan minuun. Kuin minun ja maailman välissä olisi paksu seinä, mikä estää energian vuorovaikutuksen. Minulla kestää kauan kun asiat menee perille, ja minulla menee kauan saadakseen  kerrottua asioistani muille. Jos haluan tunte yhteenkuuluvuutta, joudun käyttämään hirveästi energiaa ymmärtääkseen mitä joku toinen ajattelee, mietti ja tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu välittävän minusta niin paljon, että haluaisi ymmmärrää minua. Tämä turhauttaa. Onko ihan psykologinen juttu?
Olen hyvä taiteissa ja ehkä jotenkin erikoinen. Mutta uskon kuitenkin, että kaikilla on jonkinnäköinen oma lauma. Olenko väärässä?

Hei!
Aleksitymiaa olen itsekin miettinyt. Mitenköhän saisin kosketuksen taas omiin tunteisiin? On aika kurjaa olla koko ajan "neutraali" .
Sitä en vaan ymmärrä, miksi ihminen alitajuisesti hakeutuisi sellaisten ihmisten luo, jotka luovat saman tilanteen kuin lapsuudessa?

Hei!
En ole varma kuuluuko asia edes tähän foorumiin mutta koitan kuitenkin.
Olen koko aikuisiän kamppailun tämän asian kanssa.
Minusta jotenkin tuntuu, että ympärilläni on valtava suojakupla mikä ei päästä mitään sisään. Ei elämän huonoja asioita, eikä hyviäkään. Ihan kuin elämä menisi minulta ohi. En saa mitään tunnetta/nautintoa mistään. Kaikki tuntuu etäisenä. Tämä on pakottanut minut todella itsenäiseksi, mutta nyt alan olemaan loppu. Olen yrittänyt niin niin paljon, olla avoin, puhelias, aktiivinen, kiltti, sosiaalinen, mutta silti tulos on aina sama. Kaikki etääntyy minusta. Voiko minussa olla jonkinlainen paha hylkivä energia? En omasta mielestä ole mitenkään paha ihminen.
Mitä tämä tarkoittaa? Miten jatkaisin?

Kiitos avusta!