Näen paljon unia ja pohdin niitä myös, mutta tämä viimeisin vaikuttaa vieläkin inhottavasti...

Käsivarrestani tököttää kasvi, se on kasvanut siihen, se on ihan parin sentin mittainen. Minulle jäi olo, että se oli ruusu. Se on vain "tappi" mutta sellainen käkkyräinen, samean vihreä. Se ällöttää minua ja minulle tulee paniikki ottaa se pois. Katson sitä tarkasti, kun otan sen pois. Se sattuu paljon, mutta irroitan sen. Juuret ottavat kiinni. Käsivarteen jää pyöreä syvä monttu/avohaava (noin sentin halkaisija), jossa näkyy mustana sinne jäänyt juuri. Sitä ei saa otettua pois. Jotenkin alistunut olo...

Pieni paniikin poikanen iskee ja tajuan, että niitä tököttää minussa lisää: nenässä ja korvassa...Ne ovat samalla tavalla kiinni. Ajattelen vaan, että nyt muuten sattuu vielä enemmän ja irroitan ne molemmat, ja samanlaiset montut jäi, juuria en luonnollisestikaan päässyt tarkemmin etsimään.

Uni loppuu paniikin, pelon ja ällötyksen, ja avuttomuuden tunteeseen. Minulle harvemmin tulee näin voimakkaasti vaikuttavia unia ja ahdistaa vieläkin. Katselin itse unikirjasta ja ei tuo mitään hyvää kerro...Olkaa kiltit ja kertokaa mielipiteenne! 

En ole vielä käyttänyt selvännäkijän palveluita, ja vaikkakin auttajalista on laaja, haluaisin silti kuulla kokemuksia näistä henkilöistä? En haluaisi, että näin monen, monen vuoden märehtimisen jälkeen ensimmäinen ennustaja onkin huijari...vaan kutakuinkin sopiva minulle, jonka voin rauhassa valita ja kokea, että tämä on se ihminen jonka annan/haluan tietää asioitani. Jos tiedätte mitä tarkoitan...

Olen elämässäni kutakuinkin "henkilökohtaisenhelvetinristeyksessä", josta johtuen aikaisempi uteliaisuus selvännäköä kohtaan on jo avun hakemista oman suunnan hakemiselle. En tiedä mitä voisin kysyä selvännäkijältä, toivon hänen olevan reipas sen suhteen ja vain kertovan. Koko elämän ongelmavyyhti tuntunee olevan päässäni....

Olisin OIKEIN kiitollinen kaikille, jotka näkisivät vaivaa kertoakseen tarinansa/kokemuksensa, vaikkapa yksityisviestinä. Kiitos!

Olisi hienoa saada kaikki maanisdepressiiviset keskustelemaan samalle palstalle. Ja miksei masentuneetkin. On kai teitä muitakin? Löysin vanhan ketjun täältä, joka keräsi aika vähän vastauksia. Itse olin sinne kommentoinut "vain masentuneena" ja nyt on käynyt ilmi, että olen itsekin maanisdepressiivinen. Olisi hienoa kuulla muiden tarinoita. Kuitenkin, maanisdepressiivisyys on lääketieteelle vieläkin haasteellinen, kuten masennuskin joiltain osin. Haluaisin kuulla, kuinka olette hoitaneet sitä, tulleet toimeen sen kanssa ja ylipäätään neuvoja ja kokemuksia. Tarkoitus ei ole missään nimessä möyriä itsesäälissä tai potea pahaa oloa, vaan nimenomaan parantaa sitä jakamalla kokemuksia. Eiks Jeah?? 

Sitten niille, joilla ei ole asiasta tietoa, voitte kurkata http://fi.wikipedia.org/wiki/Maanisdepressiivisyys ja http://www.mielenterveysseura.fi/mieli_info.asp?main=Mielenterveys%20ja%20elamankulku&page=177&cat=Mielen%20sairaudet&show=no.

Olen tässä itse ollut keskivaikean masennuksen lääkityksellä melkein neljä vuotta, jonka aikana tasaisesti lääkitystä nostettiin. Nyt vasta, itse tajusin, ettei kyse ole vain masennuksesta. Olin peittänyt psykiatrilta maaniset vaiheet, koska en tajunnut mistä oli kyse ja luulin sitä normaaliksi hyväksi oloksi. Nyt oloni kuitenkin romahti suoraan sanoen ja elämä alkoi kelautua silmieni edessä. En tiedä mistä tämä johtui, ehkä siitä että pyysin tällä sivustolla apua teiltä kaukoparantajilta, en tiedä  Vaikka olo tosiaan romahti, on tämä jakso saanut minut tajuamaan mistä on kyse. Nyt lähden selvittämään elämää ihan tosissaan. Ehdinhän melkein menettää luottotietoni ja sotkea täysin elämäni. Nyt sain kerrottua perheelleni ja sain taustatukea. Ensi viikolla sitten otan sen askeleen, että pääsen kunnon hoitosuhteen aloittamaan tämän sairauden osalta.

On se niin hassua. Minulla on viimeiset vuodet olleet sellaisia, etten ole saanut itkettyä vaikka on ollut huono olo. Nyt viikon sisällä minulta on purskahdellut vähän väliä, sen yhteydessä, kun olen asiasta kertonut tai miettinyt. Minulla on taival vasta edessä. En tiedä mitään tulevista hoidoista, tai että mitä elämäni tulee olemaan. Tai onko minulla edes elämää  Kuitenkin, sen valossa haluaisin, että te, joilla on kokemuksia asiasta, että jakaisitte ne minun ja toivottavasti muiden kanssa. Edelleen muistutan siitä, että maanisdepressiivisyyden toteaminen on vielä nykypäivänäkin vaikeaa ja juuri siksi lienee hyvä pitää asia esillä.

Joten, nyt kaikki purppasemaan asiasta 

Kiitos AthaMaarit! Kylläpä vain, ihan tuntui tuo oikeaan osuneen! Tällä hetkellä on tosiaan tehtynä jo sellaisea tosi repäiseviä suunnitelmia, joita aiemmin niin häpesin, mutta nyt ne on menossa toteutukseen   Ja kaikki vaan siksi, että haluan kokemuksia ja pitää puhtaasti hauskaa. Ja sitten vielä rakkauspuolella on etenkin revitelty ja oltu pää pilvissä   Mutta ei ole haitannut, antanut mennä vaan. Joten hyvä vaan, sain vahvistuksen teoilleni näin ajatustasollakin ja tajuan oikeasti, mitä minun kannattaisi tehdä. Kyllä minä luulen, että tämä alakuloisuus tästä korjaantuu...

Kiitokset suuret vielä kerran, ja paljon jaksamista tässä muiden auttamisoperaatiossa

Ihan turha sanoa itseään tyhmäksi... Minulla on tällainen itseni buustaus, että jos joku on oikeasti tyhmä ei hän tajua olevansa tyhmä. Eli kas, koska ajattelet olevasi tyhmä, et voi olla tyhmä 

En tiedä varmaksi kuulunko itse tuohon käärmekielikategoriaan. Ei se ole kiva, kun itse hyvillä mielin puhuu eikä oikeasti halua kenellekään pahaa. Mutta kun tapani puhua on erilainen ja sittenpä siitä otetaan herneitä ja appelsiineja sieraimiin. Sitä on vaan pitänyt opetella siitä pois koska ei se ole työelämässä tai ihmissuhteissa ollenkaan hyvä asia, kun sitä ei itse hallitse. Joten ehkä on hyvä haluta tulla käärmekieleksi, mutta kannattaa myös ymmärtää se, että osaa hallita sen. Henk.koht. olen suutaan turhaa soittavista ihmisistä sitä mieltä, ettei heillä ole itsellään itsetunto kunnossa ja sitä pitää buustata muita mollaamalla. HE ovat mielestäni tyhmiä, koska eivät osaa tarkkailla itseään. Itse olen todennut juurikin tehokkaimmaksi vastaiskuksi sen rauhallisen asenteen: suututti sinua miten paljon tahansa älä anna sen näkyä. Puhu asiasta rauhallisesti ja vaikkapa julkisesti. SE tukkii aika tehokkaasti suun. Toisekseen se, että muista olevasi AINA vahvempi, kuin sellainen joka mollaa muita. Voit katsoa suoraan silmiin ja tiedä se, että olet vahvempi ja fiksumpi, kuin se mollaaja. Toisin sanoen tapahtuu luonnollinen arvojärjestyksen muotoutuminen..

Mutta hyvä asia on, että olet tuon ongelman huomannut ja et halua jäädä muiden jalkoihin. Mutta muista, ettei tämä ylijyrääminen ole ihannoitava juttu, se pitää hallita. Muuten tulet samanlaiseksi kuin mollaajat ja se taas tuskin on hyvä juttu. Joten itsetunto kondikseen (älä anna ylipursuavien tunteiden näkyä) ja puheen opettelua katsekontaktin kera.Eiköhän ne "ilkeät käärmekielet" saada sillä kuriin 

T: kiltti käärmekieli

Kiva aihe  Se on kyllä jännä tunne tuo, ettei tiedä mikä toisen katseessa on ollut se joka on vetänyt. Voi käydä niinkin, ettei ulkoisesti ole ollenkaan kiinnostavan näköinen, mutta silmien osuessa toisiinsa Jotain vain on, jota ei osaa selittää. Tuttu tunne siis. Mutta valitettavan harvoin niin tapahtuu, se on niin vahva ja jotenkin ihana tunne.

Minulla on tällainen tapa...Kuljen mielelläni julkisilla liikenneyhteyksillä ja silloin en halua kiirehtiä. Voin huvikseen jäädä odottelemaan seuraavaa yhteyttä pariksi tunniksi, se ei haittaa (riippuen toki muustakin elämästä). Ja sitten vain katselen ympärilleni. Katselen ihmisiä, jotka ovat keskittyneet johonkin tekemiseensä.. Tarkkailen, analysoin ja jopa kehitän päässäni tarinan henkilöstä. Toisinaan hyvin tarkoin totuutta etsien tai sitten reilusti liioitellen. Kuitenkin, muista ihmisistä oppii jotakin. Sitten on käynyt niinkin (kuten ketjun alussa todettiin) että toisen liikkeet ja eleet ovat kiinnittäneet ensin huomion. Ei osaa selittää miksi ja miten mutta on vain kiinnittänyt huomion. Sitten onkin tajunnut tuijottavansa 

AthaMaarit..Heti alkuun täytyy todeta, miten paljon olet työtä tehnyt tällä saitilla ja ihmettelen voimiesi suuruutta... Vau. Kumarrus siitä, kun jaksat olla muille apuna  Olen tätä ihmetellyt ennenkin.

Jos jaksat, ja ehdit, ja haluat, voitko nostaa minullekin yhden kortin? Minulla on kyllä elämä olevinaan selvään suuntaan menossa mutta olen itse sisältä hajalla enkä saa itseäni nostettua ylös tästä ihme vetelyydestä ja pahoinvoivuudesta. Onkohan vointini menossa yhtään parempaan suuntaan?

Kiitokset etukäteen. 

*huokaus* Vahva yksilö muttei siltikään itsensä herra. Pitkä alakuloisuus sen kuin jatkuu.. Koulu viimeistelyä vaille, mutta keskittymiskykyä minulla ei tunnu löytyvän sitten millään.. Ja kun sen verran saisin revittyä niskasta kiinni, että saisin raha-asiani vihdoin kuntoon ihan oikeilla keinoilla, eikä siten että loukkaan itseäni ja muita. En tiedä, pitkä masennus takana ja neljäs vuosi lääkityksellä. Itse asiassa elämässä menee mainiosti, muttei kuitenkaan. Rakastunut ja onnellinen, mutta muulla elämän osa-alueella en olekaan. 

En tiedä kaukoparannuksen voimista, mutta nyt alkaa olla jo niin luovuttaja olo. Ehkä minun tarvitsee tämä vain kertoa julkisesti ja pohtia ääneen? Päällisin puolin näytän vahvalta ja olenkin, mutten kuitenkaan tarpeeksi kantamaan itseni taakkoja..Ei oo elämä helppoo, ei...

Niin, kukaan tuskin osaa sanoa miksi noin tapahtui, mutta varmasti se jostain kertoo! Onhan tuollaiset tapahtumat hyvin odotettavissa hyvinvointivaltioissa. Nuo tapaukset kertovat siitä, että voidaan pahoin!

Nii-i, sitä voiski miettiä, että olisko tarvetta hieman enemmän mielenterveyspalveluille kouluilla ja opiskelupaikoilla? Eli ihan pienikin apu voisi olla tarpeen, että olisi helppo mennä jonkun asiantuntijan luo mennä juttelemaan, että kynnys olisi matala. Nythän ihmisen on itsensä otettva ohjat käsiin ja mentävä ja varattava aika ja kaiken maailman avustajille selittää mikä ongelma. Ei ei...Toivottavasti tämä juttu ei mene ihan jenkkityyliin, jotta aletaan spekuloimaan kaikkea, mitä tämän tekijä on tehnyt elämässään ja nosteta vielä koti mukaan.

Tai no...ehkä ymmärrän miksi veriteon tekijä on kirjoittanut, ettei vedetä mukaan perhettä, ystäviä, musiikkia tms. Nyt jo uutisissa kuului taustalla, että äiti on kuulemma YMPÄRISTÖAKTIVISTI. lyödäänkö vetoa, että tähän soppaan sotketaan taas kaikki epäolennainen ja loppupeleissä mitään muutosta ei tapahdu (mielenterveyspalveluita). Kohta "punaniskat" kiroaa luontoaktivistit ja huutavat ääneen kuinka nykynuoret eivät ole mitään enää jne. Ja sehän ei ahdista sitten taas ketään enemmän, eihän?

Toivon tosiaan, ettei mene samanlaiseksi sitten toi touhu, kuin jenkeissä silloin ku siellä oli ne ampumajutut..

Mutta, kaikesta edellä mainitsemastani, sanon vaan etten missään nimessä minäkään hyväksy ampujan tekoja. Paitsi säälittää, jos hän palaa vielä henkiin. Ja tietysti olen pahoillani niiden uhreiksi joutuneiden puolesta. Tuskinpa sitä kukaan muu ymmärtää, mikä suru voi olla...

Jaa-a. Mina olin toissa, joka ei ollutkaan ihan tavanomainen paiva. Olen talla hetkella toissa Etela-Intiassa kehitysmaahommissa.

Eilen herasin klo 7.00. Intian aikaa, menin syomaan intialaisen aamiaisen, piirsin rakennuksen kuvia, menimme rautakauppa ostoksille, ja lopulta tyomaalle. Tyomaalle, jossa ei ollut urakoitsijaa lupauksista huolimatta. Aloitimme purkuhommat, kahdestaan, naisina riittamattomilla valineilla. Porukkaa alkoi keraantya ymparille, ja intialaiseen tapaan vain tuijottivat, etenkin miehet. Yksi mies lahti alusta asti auttamaan ja lopulta han oli tehnyt eniten koko hommaa. Han asui lahella ja tuli talkoisiin, eika pyytanyt palkkaa tai mitaan, mika ON outoa. Saimme purkuosion valmiiksi.IHANA JUTTU.

Kesken toiden pyysin lapsia auttamaan, ja annoin heille valkoiset tyohanskat...Lapset oppivat laittamaan hanskat kateensa ja auttoivat reippaasti. (rakennus on heille tarkoitettu vessa) Ehka he nyt sita arvostavat enemman, kun he ovat itse sita tehneet, ja ovat nahneet, miten sita tehdaan. Taalla on koko vessa-aihe tabu, vaikkakin aiheuttaa eniten ongelmia.

Illalla olin vasynyt mutta tyytyvainen paivaan, vaikka ne kierot urakoitsijat eivat tulleetkaan. Purkamisen lisaksi kateen jai nelja isoa rakkoa. (niin laiskoillahan niita yleensa...)

Ihan ok paiva. Unelmoin siita, kun paasen kotiin oman poikani luo (kissa). 

Egyptiinhan voisit menna kaymaan, ehka matkasta muisti virkistyy.
Diamond

Juu kävin siellä voi itku miten ikävä minun oli sieltä lähteä pois! Kaikki oli siellä niin...unenomaista. Siis ihan kaikki. Hajut, maisemat, vilinä. Jopa ne kurjat asiat eivät haitanneet niin paljoa, kuin kanssamatkustaneita. Mutta kaikki "uusi surkeus"siellä kyllä jonkin verran häiritsi. Kuten autot ja naiset jotka oli verhottu mustiin. Mutta se oli niin ihana uni, kuin kotiin olisin mennyt! ja mieletön surkeus seuraavan kuukauden, kun halusin niin kovasti takaisin...Mutta sillon en ajatellut, että olisi mahdollista muistaa menneitä elämiä. Se vain paukutti päässäni, että tämä on koti. *huokaus* 

Minulla ei oikeasti ilmaannu yhtään mitään muita merkkejä menneistä elämistä, kuin nuo pari pakkomiellettä. Meditointikin on hiukan lapsen kengissä mutta aion toki yrittää sitä. Ja ennustajalle on ihan lähiaikoina tarkotus varata aika...

Ei kun...kyllähän mulla on muitakin pakkomielteitä. Afrikka. Mutta en osaa tarkemmin sanoa että mikä siellä. Siis ei ole samanlaista pakkomiellettä niin kuin muinaisesta Egyptistä. Se vaan on...jotenkin kokonaisuus. Se kuumuus se luonto...

Tiedättekös, tää on raivostuttavaa!  Nyt kun tiedän, että pakkomielteet todellakin liittyvät menneisyyteen, niin sitä enemmän harmittaa, kun en saa niistä tietää...hmph!

Into armeijaan voi tietysti olla myös viitettä omasta roolista, joka kohdallasi voisi olla juuri Soturi. Omat sisäiset taistot tulevat ainakin minulla esiin eräänlaisena "väkivaltaisena ajatteluna". Yleensä tekisi mieli oikeasti juosta menneisyyden taistelukentille hakkaamaan ihmisiä palasiksi kirveellä ja kuten Ajattara laulaa "keukot keitti, päitä niitti"-meiningillä.

Jännä juttu...Käsitinkö siis oikein, että voisi olla kyse jostain menneistä elämistä? Minä en nimittäin ole vielä kertaakaan ollut tietoinen aiemmista elämistäni...Vaikkakin haluan tietää. Voiko menneitä elämiä ns. aistia tuolleen, että on joihinkin asioihin jotakin selittämättömiä pakkomielteitä? Minulla noita pakkomielteitä on toistaiseksi vain kaksi...Muinainen Egypti ja nuo sotahommelit.

Hemmetti, kun minua kiinnostaisi nuo entiset elämät, mutta mistä minä voin saada apua niiden selvittämiseen? Olen huomannut sinut AthaMaarit moneen otteeseen kertomassa niistä ja lienet juuri oikea henkilö kertomaankin...Mutta jos minä olen näin...noh...tälläinen etten ilmeisesti ilman apua saa niitä selville, niin mistä apua?

Minusta ainakin tuntuu siltä, että jos en ymmärrä mennettä nykyisessä jajotain entisistäkin, en voi koskaan nimetä elämän tehtävääni. Kuinka muuten voisinkaan ymmärtää elämäntehtämääni?

*huokaus* 

Tiedättekö...Nyt tunnen oloni suorastaan hulluksi. Mutta. Minulla on koko ajan jokin pakkomielle sotaan. Siis niinkuin "valmistaudun" siihen jotenkin alitajunnassa. En itseasiassa ollut hereillä sotia käsittelevien historian tuntien aikana, ja en juurikaan lue lehtiä/katso uutisia. Ainoastaan satunnaisesti. Viime yön suunnittelin bunkkereita sukulaisilleni...

Ja siis niinkuin...minulla vaan jossain tuolla pyörii mielessäni se ajatus, että päsisinkö armeijaan. No en pääse enkä oikeasti edes halua!!! Ja sitten minulla on kuitenkin se mielessä, että jos sota tulisikin, niin menen mukaan tavalla tai toisella ja että minusta voisi olla hyötyä...

Minusta nämä minun ajatukset ovat näin päivänvalossa ajateltuna hulluja! EN minä mitään sotaa halua! Mutta silti minulla on nuo edellä mainitut fiilikset. Ja olen koko ajan aivan 150% varma että sota tulee, joka vaikuttaa Suomessakin. Sairasta.

Sanokaa ny hemmetti muutki, ettei tämä ole mitään elämäntehtävää ja että olen muuten vain hullu. Ja sitten kuitenkin minulla on oma ammatti ja ura jotenkin...odottaa selvää reittiä tai tapaa.

Noh, jospa kuittaan koko edellä mainitun sillä, etten oikeasti tiedä tai edes aavista elämäntehtävääni ja kaipaan vahvempaa lääkitystä.....

Nope, ei osunut. Testin mukaan kaksonen, mutta oikeasti härkä...Minusta kysymyksien vaihtoehdot ei yksikään ollut oikein osuva ja suorastaan vaikeaa valita...

Olen tänään laiska siinä suhteessa, etten jaksa lukea aiempaa juttua, johon linkki on. Minulla on kirja kädestä katsomisesta, Lori Reid, ja lukenutkin sen... Mutta luettelen nyt ylkomuistista kaiken minkä muistan, sellaisia perusasioita.

Kädet voidaan karkeasti jakaa neljään ryhmän; maa- tuli- vesi- ja ilmakäsiin. Niillä on omat tuntomerkkinsä ja antavat melko hyvän kuvan käsien omistajasta. Kaikella, mitä kädestä näkee, on merkityksensä. Sormien pituus, paksuus, muoto, sijoittuminen. Sekä ennen kaikkea kukkuloiden paksuus/ohuus tukevat viivojen luentaa ja samalla antavat luonnekuvausta. Ja kynsistäkin näkee esim. kummasti traumat, sairaudet jne.

Kuten aiemmin oli tosiaan mainittu, Ovat pääviivat sydän- pää- elämän- ja kohtalonviiva, sekä merkuriuksen viivat. Lisäksi käsissä näkee monia, monia muita viivoja, jotka tarkoittavat kaikki jotain. Lisäksi sormien jälkiä ja ihon kuvioita seurailemalla saa selville yhtä ja toista.

Ja kyllä, lisätulkintaa antavat esim. merkit: neliö, risti, tähti, saari, poikkiviivat, kolmio jne. Kaikkien merkitys muuttuu sen mukaan, missä ne sijaitsevat. Siihen siis vaikuttaa jos ne ovat viivalla, tai useammin alue, jolla ne ovat. Tarkottaen alueella toisin sanoen millä "kukkulalla". Sormilla, ja kaikilla kukkuloilla on omat nimensä, kuten merkurius on pikkurilli (se intuitio)ja vaikkapa marsin kukkula joka on muistaakseni etusormen alla.

Muutama edellä ihmetteli esim viivojen liittymistä...tai viivojen kasvua/muuttumista. Tietenkin kädet muuttuvat elämän mukaan! ja kasvavat! Käsien viivoihin voidaan ajatella ns. ikähaitari.

Vaikka itselläni on kirjallisuutta, en osaa etenkään omia käsiäni tulkita. Vaikka istuisin kirjojen edessä, ei onnistu! Etenkin nykyisin en saa mitään tolkkua. Jos sivuilla on oikeasti joku käsien tutkimisen ammattilainen, niin tervetulemast saa tutkia minun "pikku" käsiä...