Haluan päästää irti viimeisistäkin tuskan ja häpeän jäänteistä ja olla ylpeä itsestäni. Kirjoitan koska haluan kertoa että Sielun Pimeä Yö on yksi elämänvaihe muiden joukossa - vaihe joka näyttää näkymättömän maailman kauneuden; rakkauden ja hiljaisuuden kauneuden ja rikkauden. Minä olen rakastettu. Niin olet sinäkin.
Nyt ymmärrän myös, ainakin osittain, miksi en aikaisemmissa yrityksissäni ole löytänyt sisäistä rauhaa ja vapautta. Yli kymmenen vuoden ajan osallistuin erilaisiin toimintoihin, jotka kyllä kasvattivat minua paljon, mutta eivät antaneet rauhaa. Jälkikäteen katsottuna ainakin seuraavat asiat olivat esteinä:
Näin itseni häpeän kautta: En ole tarpeeksi hyvä tällaisena. Minun täytyy muuttua jotta olisin hyvä ihminen.
Keskityin ulkoiseen käytökseen: Niin kauan kuin käyttäydyin siten kuin minun oletettiin käyttäytyvän, olin hyvä. Sillä, mitä tunsin sisälläni, ei ollut merkitystä. Tämä johti itseni kieltämiseen, salaisuuksiin ja erillisyyteen. En edes tiennyt että olisi mahdollista elää ilman tuskaa ja levottomuutta. En myöskään tiennyt että elämäni oli suurelta osin tuskan ajamaa.
Halusin miellyttää muita: Halusin täyttää sen paikan joka minulle oli annettu. Jos jokin sisälläni sanoi, ettei se pitänyt jostakin, minun oli parasta hiljentää tuo ääni. En pystynyt olemaan oma itseni ja ainutlaatuinen yksilö, enkä seuraamaan omaa sisäistä ääntäni.
Elin päämäärien kautta: Vasta kun olin varma siitä että olin tehnyt jonkin asian hyvin, sallin itseni tuntea oloni hyväksi. Minun oli oltava koko ajan liikkeessä. Minulla ei ollut lepoa.
En ollut avoin: Minulla oli polttavia ongelmia ja kipuja. Oli ilmeistä että myös muilla oli ongelmia, mutta niistä vaiettiin. Ajattelin että minua ei hyväksyttäisi jos antaisin ihmisten nähdä sen mitä todella olin. Olin tottunut teeskentelemään.
Sinulle, rakkaudella
Olen huomannut että kuka tahansa voi alkaa parantua. Se ei vaadi romahtamista. Romahdus on usein alkuna paranemiselle, koska se antaa meille halun - tai ainakin valmiuden - katsoa elämäämme uusin silmin. Joka tapauksessa valinta on meidän omamme eikä kenenkään muun. Emme ole oppineet luottamaan - todella luottamaan - muihin tai itseemme aikaisempien kokemustemme takia. Paranemisen aikana emme oikeastaan luota muihin kovinkaan paljoa - me opimme vihdoin luottamaan itseemme. Silti muut voivat rohkaista meitä ja antaa rakennusaineita elämäämme. Löydämme oman todellisen itsemme, sen joka on aina itsevarma, jämäkkä ja spontaani. Nyt me tiedämme miten levottomia me olemme ja tiedämme myös, ettemme voi löytää rauhallista olemista ja kuulumista niin kauan kuin pakenemme omaa rauhattomuuttamme hetken helpotuksen etsimiseen. Mutta me opimme rakastamaan sitä ihmistä joka on syvällä sisällämme. Me löydämme oman sydämemme kauneuden. Kuorimme pois ne häpeää ja hylkäämistä sisältävät viestit joita olemme kuulleet ja kertoneet itsellemme. Löydämme kunnioituksen ja arvostuksen maailman. Alemme myös kunnioittaa ja arvostaa toisten ihmisten kauneutta. Paras tapa oppia on etsiä joku sopiva ryhmä tai ihminen joka on kulkenut paranemisen tien ja jolla on rakkautta annettavaksi; minulla oli molemmat. Toisaalta paraneminen on suurelta osin yksinäinen polku, sillä astumme omaan sisäiseen maailmaamme ja kohtaamme asioita joiden olemassaoloa kukaan muu ei tiedä. Katsomme omien naamioittemme taakse ja opimme rakastamaan näkemäämme. Löydämme rakkauden ja rakkaus löytää meidät.
Se mitä noiden yksinäisten hetkien aikana nousi esiin, oli joskus niin pelottavaa että olisin halunnut päättää koko prosessin; mutta melko pian huomasin että jokainen tuskallinen hetki oli parantava. Vaikein asia oli myöntää sen vankilan olemassaolo jossa elin. Lapsuudessa olin rakentanut vahvat muurit ympärilleni suojelemaan itseäni, mutta myöhemmin ne saivat aikaan paljon turhaa kärsimystä kun niitä ei enää tarvittu. En ollut tietoinen vankilastani, sillä se oli luonnollinen osa omaa itseäni. Olin epätoivoinen, mutta opin arvostamaan niitä hetkiä jolloin pelkoni nousivat esiin. Opin että juuri noina hetkinä ne tekivät matkaa pois minusta ja näin sydämeni muurien pikkuhiljaa murtuvan pois. Tarvitsin muita ihmisiä ja heidän rakastavaa ja ymmärtävää tukeaan. En tiedä onko paraneminen mahdollista täysin yksin. Monien mielestä se ei ole. Minulla oli seuraa ja tarvitsin sitä. Luulen että en olisi selvinnyt yksin. Yritä löytää joku joka ei tuomitse eikä torju sinua häpeällä, vaan uskoo paranemiseesi. Voin vakuuttaa että paranemiseni oli kaiken tuskan ja kauhun arvoista – löysin niin syvän onnellisuuden ja rauhan että en olisi ikinä osannut kuvitella sitä. Löysin uuden olemisen ja rauhaisan kuulumisen koko maailmaan. Sinäkin löydät sen.
Paranet siitä tuskasta joka kuuluu menneisyyteen. Minä tiedän sen. Minä paranin. Tulin pelon, häpeän ja levottomuuden maailmasta rakkauden ja rauhan maailmaan. Tulin menneisyydestä ja tulevaisuudesta nykyhetkeen. Älä kiirehdi. Me emme voi kiirehtiä. Heti kun alamme mennä eteenpäin, huomaamme ettei kiirehtimiseen ole mitään syytä. Me emme paranna itseämme. Me tulemme parannetuiksi. Joskus se tuntuu mukavalta. Joskus se raivostuttaa. Mutta mikään elämässä ei ole sisäisen rauhan vertaista. Kuka hyvänsä on valmis maksamaan siitä melkein mitä tahansa. Minä löysin levon ja niin löydät sinäkin.
Puolustele itseäsi omilla rajoituksillasi - ja katso, ne ovat sinun.
rakkaudella,
Minä
http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/Ch1.html
