^^Queen Nefertiti^^
|
|
« : 28.07.2009 19:42:00 » |
|
tupsahti eteen.. huh VIHKIMYSTARINOITA - Matia Matiaa ja Arcturuslaisia kanavoinut Suzan Carroll (multidimensions.com) Moniulotteisia uutisia 21.7.2009 Vapaasti suomentanut Pirjo Laine Rakkaat ystävät, Olemme Arcturuslaisia, jotka ovat palanneet taas tervehtimään teitä Käytävässämme, jotta voimme jakaa kanssanne toisen vihkimystarinan. Matia on tänään kertomassa tarinansa. "Kiitos, rakkaat Arcturuslaiset. Olen hyvin kiitollinen tästä tilaisuudesta kertoa oman tarinani niille suurille olennoille, jotka näen edessäni tässä valokäytävässä. Minä, Matia, olen ollut poissa rakkaan Jumalattareni, Gaian, fyysisiltä tasoilta monien maan sukupolvien ajan. Hengelläni on kuitenkin edelleen muoto, kuten on RaHo Tepilläkin. Minulle on kunnia kertoa hänen tarinansa jälkeen omani. Synnyin syntymämerkki kasvoillani ja äitini, joka piti sitä ennusmerkkinä, antoi välittömästi lukea kohtaloni. Ennustaja sanoi, että minusta kasvaisi suuri oraakkeli ja että minut pitäisi antaa Jumalattarelle viidentenä syntymäpäivänäni. Äidilleni kerrottiin myös suuresta päätöksestä, jonka tekisin 25-vuotiaana ja joka muuttaisi elämäni iäksi. Äitini kuitenkin kuoli vähän sen jälkeen, kun hän oli tuonut minut Delfoihin, eikä hän koskaan paljastanut sitä päätöstilannetta, minkä kohtaisin. Ainoa äitini silloin olisi Jumalatar. Minun olisi etsittävä neuvoa häneltä ja toivottava, että tekisin oikean valinnan. Kun ensin tulin Delfoin luoliin, tehtävänäni oli auttaa luolien siivoamisessa ja kantaa vettä kaivolta. Aikanaan ansaitsin esimieheni luottamuksen ja minulle annettiin enemmän ja enemmän vastuuta. Autoin niiden monien ihmisten "ruokkimisessa", jotka tulivat Delfoihin saamaan oraakkelien lukemusta, ja lopulta he antoivat minun juoksuttaa viestejä edestakaisin arvohenkiöiltä Delfoin viranomaisille. Tein kaiken tämän luolissa tai niiden lähellä. Toiset ehkä pitivät luolia kylminä ja yksinäisinä, mutta minulle luolien pimeys tuntui lämpimältä ja rauhoittavalta. Se oli ollut minulle koti ja äiti jo 5-vuotiaasta saakka. Paras ystäväni oli Zulia. Teimme kaiken yhdessä. Söimme yhdessä, nukuimme yhdessä ja teimme työtä yhdessä mahdollisimman usein. Ei ollut mikään ihme, että kuukautisemme alkoivat samana päivänä. Olimme 13-vuotiaita ja niin onnellisia, että tuskin pysyimme nahoissamme, koska tiesimme, että meille pidettäisiin myös siirtymäriitti yhdessä. Korkea-arvoiselle papittarelle oli kerrottu, että kaksi lasta oli kuolemassa ja kaksi naista syntymässä. Korkea-arvoinen papitar sitoi silmämme itse ja meidät johdatettiin pyhille lammikoille luolien sisällä. Pidimme kiinni kultanarusta, joka oli sidottu hänen vyötärölleen. Vain korkea-arvoinen papitar tiesi, missä lammikot olivat. Salaisuus välitettiin korkea-arvoiselta papittarelta seuraavalle. Saavuimme lammikoille uupuneina ja savisina, kun olimme astuneet lätäköihin ja törmäilleet luolan kosteisiin seiniin. Koko matkan aikana meidän ei annettu sanoa sanaakaan, ja jos pudotimme kultanarun, kukaan ei antaisi sitä takaisin meille. Meidän olisi löydettävä se itse side silmillä. Siksi Zulia ja minä pidimme narusta kiinni kuin itse elämästä. Lammikoilla saimme riisua siteen silmiltämme. Meitä ohjattiin riisumaan kaikki vaatteemme ja polttamaan ne soidulla, mitä korkea-arvoinen papitar oli pitänyt kädessään. Sitten hän johdatti kummankin meistä omalle lammelle luolan vastakkaisissa päissä ja meitä varoitettiin siitä, että meidän EI pitänyt kommunikoida MITÄÄN. Nyt meidät jätettäisiin yksin ja meillä olisi vain niukasti ruokaa ja lammen vesi lämmittämässä ja lohduttamassa meitä. Kun astuimme lampeen, huomasimme veden olevan lämmintä ja poreilevaa. Lammesta nouseva höyry toi lämpöä alastomalle vartalollemme. Löysin suhteellisen mukavan ulokkeen lammen reunalta, missä odottaisin ja meditoisin ensimmäisten kuukautisteni ajan. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olimme tavanneet lapsena, Zulia ja minä emme voineet jakaa kokemuksisiamme. Unohdin hänet tahdonvoimallani ja keskityin vain Jumalattareen. "Kun vuotosi loppuu, kutsu minua meditoidessasi ja tulen synnyttämään uuden naisen ja esittelemään hänet sisarilleen", sanoi korkea-arvoinen papitar. Sanomatta muuta hän otti soihdun ja jätti meidät täydelliseen pimeyteen. Vaikka pidimme lupauksemme emmekä puhuneet toisillemme, meille oli suurta lohtua siitä tiedosta, että olimme yhdessä. Olimme kuin kaksoset, jotka odottivat syntymistä samasta kohdusta. Vuotoni loppui useita päiviä ennen Zuliaa. Aloin meditoida ja kutsuin hiljaa korkea-arvoista papitarta. Hän oli paikalla lyhyen ajan kuluttua. Hän oli jotenkin kuullut kutsuni. En koskaan unohda tuntemaani iloa, kun minun ei tarvinnut käyttää sidettä silmillä paluumatkallani. Nyt olin nainen. Olin täysin muuttunut, mutta ihollani tuntui edelleen lämmin hehku lammen mineraalivesistä. Sisareni juoksivat luokseni toivottamaan minut tervetulleeksi. He harjasivat ja muotoilivat hiukseni ja koristelivat minut pitkään mekkoon, missä oli vyötäröllä hopeanauha - sitä vain naiset voisivat käyttää. Lyhyt hameeni naruvöineen oli tuhkana lammen rannalla. Iloni kuteinkin himmeni, koska Zulia ei ollut kanssani. Pelkäsin, että hän tuntisi minun hylänneen hänet eikä antaisi koskaan todella anteeksi. Tiedän, etten koskaan täysin antaisi anteeksi itselleni. Kenties minun olisi pitänyt odottaa häntä. Mutta en ollut tehnyt sitä. Se oli päätös, jonka olin tehnyt, enkä voinut muuttaa sitä. Kun olin koristeltu naiseksi - hiukset pään päälle ja pitkään mekkoon - silmilleni laitettiin taas side ja minua johtivat kaikki sisarpapittareni. He kikattivat ja rupattelivat kuin sata lintua. Olimme kaikki iloisia, kun suuren yllätyksen odotus täytti ne monet tunnelit, joiden läpi he opastivat minua. Lopulta he hiljenivät ja tunsin heidän kaikkien katsovan reaktiotani, kun käännyimme viimeisestä kulmasta. Minulla oli edelleen side silmillä enkä voinut nähdä mitään, mutta lämmin henkäys ja kauniiden tuoksujen "melodia" toivottivat minut tervetulleeksi. Tunsin, että olin lähestymässä aukkoa, koska tunsin valoa silmäsiteeni läpi. Sitten kaikki sisareni kerääntyivät lähelleni ja lauloivat kauniin laulun. Kutsuimme sitä nimellä "Tervetuloa naiseuteen". Viimeisen kertosäkeen lopussa he hiljenivät ja vakavoituivat. Saatoin haistaa korkea-arvoisen papittaren tulevan luokseni jostain aukossa. Olin oppinut tunnistamaan hänet "hajusta" matkallamme pyhille lammikoille ja takaisin. Korkea-arvoinen papitar otti minua kädestä ja johdatti minut niin kirkkaaseen auringonvaloon, että kasvoni punehtuivat hetkessä. Sitten hän seisoi aivan edessäni ja laittoi kätensä harteilleni. Saatoin tuntea hänen silmiensä porautuvan sieluuni. "Matia, vannotko elämäsi nimeen pitäväsi salaisuuden niistä mysteereistä, mitkä on tarkoitus paljastaa sinulle?" "Kyllä", vastasin päättäväisellä äänellä. "Matia", hän kysyi taas. "Vannotko pitäväsi kuolemaasi saakka salaisuuden tästä erityisestä paikasta, minkä kohta näet?" "Kyllä, vannon elämäni kautta, että kannan näitä salaisuuksia Manalan Elysionin kentille saakka kuollessani!" Korkea-arvoinen papitar syleili minua ja poisti siteen silmiltäni. Kaikki nauroivat riemuissaan, kun haukoin henkeä edessäni olevasta näkymästä. Monta vuotta olin viettänyt koko nukkumisaikani ja suurimman osan valveillaoloajastani luolissa tai niiden lähellä. Valo oli ollut heijastettua. Se heijastui kalloista lähellä luolan suuta tai kynttilöistä ja öljylampuista. Kun side poistettiin silmiltä, lähes sokaistuin intensiivisestä ja suorasta valosta. Mutta saatoin nähdä, ja kaikkialla minne katsoin, oli uskomattoman kaunista. Jumalatar oli suudellut tätä laaksoa ja piilottanut sen vain papitartensa nautittavaksi. "Tämä on Äidin valoa", kuiskasi korkea-arvoinen papitar. "Jos koskaan puhut tästä laaksosta vihkimättömälle, sammutat osan tätä valoa. Pidämme mysteerin Jumalattaresta elossa tässä laaksossa. Äitiä vastaan nouseminen on nousemista elämänsalaisuutta vastaan. Jos joku paljastaa salaisuuden tästä laaksosta, hänen on annattava henkensä katumuksena." Olin vannonut pitäväni tämän salaisuuden elämäni kautta ja tarkoitin sitä. Äitini oli valinnut elämäni papittarena, mutta olin alkanut hyväksyä sen täysin. Olin nähnyt arvovaltaisten henkilöiden "ylläpidettyjä naisia". He kantoivat kauneuttaan jalokivissä ja vaatteissa mieluummin kuin omissa silmissään. Heidän ainoa valtansa oli palvelijoihin tai orjiin. He lihoivat pian mässäilystä ja häpeästä - häpeästä että he olivat kadottaneet kauneutensa, häpeästä että heidän miehensä ottivat avoimesti rakastajia (miehiä tai naisia) ja häpeästä että he olivat kadottaneet itsensä, koska he olivat kadottaneet yhteytensä Suureen Äitiin. Pitäisin hänen salaisuutensa, voimansa ja neitsyytensä. En edes ymmärtänyt, mitä iloa seksistä olisi - en aikanaan vielä. Kuulin myöhemmin, että luola kaareutui vuoren alle ja avautui kauniiseen, eristyksissä olevaan laaksoon, mihin pääsisi vain kulkemalla luolan läpi tai korkeiden huippujen yli. Luolan sisäänkäynti laaksoon oli ollut suljettuna kivikasalla tuntemattoman ajan, kunnes yksi aiemmista papittarista sai vision, missä selittiin kivien poistamisen. Kun viimeiset kivet oli poistettu, he näkivät tämän kauniin ja turmeltumattoman laakson. Laakso oli salaisuus ja vain "naiset", ne jotka olivat läpäisseet ensimmäisen vihkimyksensä, tiesivät siitä. Laakso oli tärkeä Delfoin papitarten elämässä, koska se antoi heille sen vapauden, mitä he tarvitsivat tehtävässään. Laaksossa heillä oli vapaus asioihinsa puuttumisesta, vapaus ulkopuolisesta yhteisöstä ja mikä tärkeintä, vapaus miehistä - tai ainakin vapaus miesten hallinnasta. Kerran kaikki olivat palvoneet Jumalatarta. He tiesivät hänet heidän maidensa ja kehojensa luojaksi. Kaikki rakastivat ja kunnioittivat häntä ja maata, mikä oli hänen kehonsa. Kaikki hänen osansa olivat tasavertaisia. Eläimet, linnut, hyönteiset, kasvit ja ihmiset olivat kaikki hänen valtakuntansa tasavertaisia asukkaita. Mutta vähitellen Jumalatar unohdettiin. Ajat muuttuivat. Miehet palvoivat sodan ja omaisuuden jumaliaan ja Jumalattarella oli aina vain vähemmän merkitystä heille - niin kuin myös naisille. Naisista oli tullut miestensä omaisuutta ja nämä näkivät heidät vain nautinnon ja suvunjatkamisen lähteenä. Itse asiassa, yksi harvoista kerroista jolloin miehet konsultoivat naisia, oli silloin, kun he tulivat oraakkelien luo. Mutta olisivatko miehet kuunnelleet näitä naisia, jos he olisivat maanneet näiden kanssa? Vanhaan aikaan mies- ja naissukupuoli oli henkisyyden ilmentymä. Kyse oli heidän yhteisenergioidensa omistamisesta Suurelle Jumalattarelle. Miehet ja naiset riemuitsivat Äidin luovassa voimassa ja loivat taikaa seksuaalisuudellaan. Mutta nyt se oli muuttunut. Miehet käyttivät yhdyntää tapana naistensa omistamiseen. Ja naiset jotka nopeasti menettivät kykynsä selviytyä yksin ilman Jumalattaren valoa, käyttivät seksiä saadakseen miehet ansaan ja haluamaan naisesta huolehtimista. Tästä syystä papittaret olivat neitsyitä. Kyse ei ollut moraalista, puhtaudesta tai vallasta, kuten miehet halusivat uskoa. Se johtui siitä, että heidän neitsyytensä toi heille vapauden. Miehen jalka ei ollut koskaan astunut laaksoon. Naiset saattoivat vaellella monia polkuja pitkin täysin alastomina pelkäämättä tuomitsemista tai himoa. Siirtymäriittimme jälkeen meidän sallittiin mennä syvemmälle luolaan, elää papitarten alueella ja palvella vanhempia sisariamme. Zulia sijoitettiin itäalueelle ja minut länteen. Meitä pidettiin hyvin kiireisinä omissa velvollisuuksissamme. Vaikka ero särki sydämemme, hiivimme toistemme luo niin usein kuin mahdollista. Kuitenkin suhteessamme oli ollut jotain erilaista vihkimyksestämme saakka. Kenties kyse oli vain siitä, että olimme nyt naisia, kun taas aiemmin olimme olleet lapsia. Eräänä päivänä opiskellessamme korkea-arvoisen papittaren kanssa tämä yritti selittää asiaa meille. "Nyt olette papittaria", hän sanoi. "Papittaren ei ole sopiva kiinnittyä kehenkään tai mihinkään. Voimamme tulee kyvystä olla vapaa tarpeista ja haluista, ja vapautemme rajoittuu, jos kiinnitymme ulkoiseen maailmaan sisäisen maailmamme sijasta. Kerran papittaret olivat voineet lähteä Delfoista kahdeksi tai kolmeksi seitsemän vuoden jaksoksi mennäkseen naimisiin tai saadakseen lapsia. Kuitenkin viimeisten noin sadan vuoden aikana olemme huomanneet, että papittaret eivät palaisi, koska patriarkaalisen maailman iskostaminen heikentäisi heidän muistiaan aidosta itsestään. Monet vihityt, jotka olisivat olleet erittäin voimakkaita papittaria, menetettiin. Siksi olemme muuttaneet sääntöjämme. Elämme nyt vaikeassa maailmassa. Meidän naisten on tehtävä yhteistyötä pitääksemme Suuren Äidin valon hengissä!"
|
|
|
tallennettu
|
You become GRATITUDE for ALL that THE UNIVERSE provides. It becomes obvious to You that ALL OF THE UNIVERSE GIVES AND CONTINUES TO GIVE IN LOVING PERFECTION exactly what you ask for, because THE UNIVERSE LOVINGLY PROVIDES FOR YOU ALWAYS! BECOME LOVE!
|
|
|
^^Queen Nefertiti^^
|
|
« Vastaus #1 : 28.07.2009 19:42:17 » |
|
jatkuu
En vielä oikein ymmärtänyt hänen sanojensa voimaa. Olin nuori eikä minulla ollut ollut kiusausta. Zulia oli myös antanut lupauksensa ja tunsi paljolti samalla tavalla kuin minä. Rakastimme Jumalatarta ja rakastimme hänen salaisuuksiaan. Enempää rakkautta ei tarvittu. Monet kreikkalaiset miehet olivat täysin tyytyväisiä omaan sukupuoleensa ja rakastivat avoimesti toisiaan tullessaan oraakkelien luo. Miksi naiset eivät voisi tehdä samoin? *** Kun minusta tuli vanhempi, sain lisää vihkimyksiä. Palvelin papitarten alueella vielä kolme vuotta. Sitten oli minun vuoroni liittyä sisarpapitarteni ryhmään ja mennä pimeistä pimeimpään luolaan kohtaamaan pimeyden itsessäni. Kahteen vuoteen emme nähneet päivänvaloa. Tulimme ulos vain yöllä tekemään kuurituaalimme ja palasimme luolan syvyyksiin jatkamaan oppituntejamme ja syvää itsetutkiskelua. Kun olin ollut vain lapsi, elämäni oli ollut hyvin yksinkertaista. Minulla ei ollut mitään halua tai tunnetta nykimässä sydäntäni, koska kaikki mitä tarvitsin, oli ympärilläni. Kuitenkin nyt aloin saada kummallisia kaipauksia, joita en voinut ymmärtää. Tiesin, että niillä oli jotain tekemistä seksin kanssa, mutta kyse oli paljon enemmästä kuin vain seksistä. Kyse oli rakkaudesta. Yhtäkkiä Jumalattaren rakkaus vaikutti jotenkin puutteelliselta ja tarvitsin jotain sellaista, mikä oli elämäni turvallisen ympäristön ulkopuolella. Kaikki naiset eivät pystyneet luopumaan henkilökohtaisista haluistaan henkisen kohtalon vuoksi. Meillä oli eläinkeho, jossa henki asui ja joka halusi pariutua ja lisääntyä. Ymmärsin, miksi papittaret eivät menisi naimisiin ja synnyttäisi lapsia maailmaan, missä naiset menettäisivät voimansa miehen kanssa, mutta aloin katua valitsemani polun rajoituksia. Miksi minun täytyy uhrata niin paljon sisäisen elämäni vuoksi? Enkö ollut myös nainen? Syvällä luolassa tarkastelin muita elämiä, joissa minulla oli ollut rakastajia, aviomiehiä ja lapsia, mutta silti uhraus tuntui liian kovalta. Etsin sisältäni vastausta ja huusin sisäisiä oppaitani apuun, mutta löysin vain lisää tuskaa. Milloin löytäisin rauhan? Olin ollut luolassa kaksi vuotta, tutkinut menneitä elämiä ja kohdannut syntymän ja kuoleman monta kertaa. Opin syyt, miksi olin valinnut vanhempani ja päättänyt inkarnoitua nykyelämääni. Voisin meditoida monta päivää kerrallaan ilman vettä tai ruokaa ja voisin kulkea täysin pimeässä - vain sisäisessä valossani. Miten olin voinut saavuttaa kaikki nämä voimat, kun minulla oli edelleen tällainen epäily ja halu lukittuna sydämeeni? Tunsin syyllisyyttä ja häpeää. Tunsin ikään kuin valehdelleeni mentoreilleni ja kanssavihityille. Ja mikä pahinta, tunsin ikään kuin valehdelleeni Jumalattarelle! Minun olisi lähdettävä Delfoista. En ansainnut jäädä. Olin melkein valmis eroamaan Delfoista, kun sain näyn tai itse asiassa kyse oli sisäisen oppaani, Pallas Athenen, Totuuden Jumalattaren, vierailusta. Tiesin, ettei se ollut harhakuva, koska hän kosketti minua. Yhtenä päivänä en kestänyt enää ja päätin lähteä tuona iltana, kun kaikki muut olisivat nukkumassa. Minun ei tarvinnut huolehtia heräämisestä, koska en saanut unta. Lopulta kaikki olivat unessa ja oli tilaisuuteni lähteä. Tiesin, että olisin pelkuri hiipiessäni ulos yön hiljaisuudessa, mutten kestänyt enää hetkeäkään sisäistä myllerrystäni. Jos voisin olla yksin muutaman päivän, pystyisin kenties palaamaan ja antamaan virallisen eronpyyntöni. Nousin matoltani ja hiivin nukkuvien huoneesta kuin rikollinen. Sitten tapahtui hyvin epätavallinen asia. Eksyin luolan sokkeloihin. Tämä oli mahdotonta! Olin asunut näissä luolissa kaksi vuotta ja olin varma, että tunsin niistä jokaisen sentin kuin omat taskuni. Käsitin nyt, että sieluni oli puuttunut asiaan ja hämmentänyt haavoittuneen egorukkani. Olin ensin varma, että saatoin löytää tieni ulos sokkelosta, mutta sen sijaan näytin liikkuvan syvemmälle ja syvemmälle tuntemattomalle alueelle. Vihdoin käsitin, että olin täysin hukassa. Kenties tämä oli loppuvihkimyslabyrintti, mihin en selvästikään ollut valmis. Kuolisin tässä siirtymässä ja minusta tulisi yksi niistä luurangoista, joihin olin törmännyt, koska paostani tuli aina vain epätoivoisempaa. Lopulta tulin onkaloon, missä en ollut koskaan aiemmin ollut. Tippukivipylväitä ja -puikkoja oli sisäänkäynnin joka puolella. Kun astuin sisään, havaitsin siellä suuren lammen. Kaikkein eniten minua hämmästytti se, että onkalo oli täynnä valoa. Se ei ollut suoraa valoa kuten auringosta, vaan enemmänkin kuin kuun heijastavaa valoa. Miten näin voisi olla? Minun täytyy nyt olla jo kilometrejä maan pinnan alapuolella. Näin syvällä ei mitenkään voisi olla mitään ulkopuolista valoa. Silti onkalo oli täynnä valoa. Katselin ympärille löytääkseni tämän mystisen hehkun lähteen. Näytti siltä, että valo oli voimakkaampaa veden toisella puolella. Lammen toiselle puolelle meneminen olisi kuitenkin erittäin vaikeaa, koska kumpikin reuna nousi suoraan vedestä eikä ollut edes pientä uloketta, mitä pitkin ryömiä. Minun olisi mentävä tuntemattomaan veteen löytääkseni valolähteen. Olisin voinut päättää lähteä onkalosta, mutta koska olin täysin eksyksissä ja kuolisin joka tapauksessa, päätin olla niin rohkea, että menin veteen. Jos kuolisin täällä, niin se olisi ainakin rohkea teko eikä pelkurimainen. Astuin veteen hitaasti ja varovasti. Kietaisuhameestani tuli pahin este liikkumiselleni ja minun oli tultava ylös lammikosta riisumaan se. Jätin sen veden reunalle. Jos joskus palaisin, saattaisin tarvita sitä. Astuin veteen nyt täysin alastomana. Vesi oli täysin ruumiinlämpöistä ja se tuntui kuin nestemäiseltä iholta. Se oli tiheämpää kuin tavallinen vesi ja täysin mustaa. Kenties se ei ollut vettä, vaan jotain muuta nestettä, mitä ei ollut ennen tullut eteeni. Pidin pääni poissa vedestä ja pysyttelin lammen reunassa pitäen kiinni pienistä kivistä ja harjanteista. Yritin myös kellua, keho mahdollisimman lähellä pintaa, koska en ollut riittävän rohkea tapaamaan niitä, joita ehkä eleli ympärilläni olevan mustuuden syvyyksissä. Viimein pääsin toiselle puolelle. Nostin itseni vedestä ja karkeat kivet raapivat paljasta ihoani. Olin nyt alasti, verta vuotava ja aivan kauhuissani. Valo kuitenkin vaikutti kirkkaammalta tällä puolella ja näytti olevan pieni polku, joka mutkitteli lisääntyvään valoon. Seurasin sitä. Vähitellen aloin kuulla ääniä, jotka tulivat joko herkästä instrumentista tai ihmisestä. Soinnut olivat puhtaita ja suloisia enkä ollut koskaan ennen kuullut vastaavaa. Olimme oppineet parantamaan värillä ja äänillä, mutta nämä soinnut olivat kaiken ennen kokemani ulkopuolella. Valokin alkoi muuttua. Se mikä ensin vaikutti helmenvalkoiselta valolta, mikä muistutti kuun loistetta, alkoi nyt saada myös muita värejä. Lopulta kaikki spektrin värit ja myös muita värejä, joita en ollut nähnyt, alkoi tanssia ja pyöriä valonsäteinä, joita seurasin. Valo ja ääni olivat minulle jotenkin tuttuja. Ne muistuttivat minua jostain, josta tiesin juuri ja juuri tietoisen mieleni ulottumattomissa. Kun aloin imeä sisään valoa ja ääntä, pelkoni haihtui ja sen korvasi hiljaisuus ja rauha, millaista en ollut tuntenut luolaan tulemiseni jälkeen. Haavani lakkaisivat vuotamasta, kun fyysiset, tunne- ja mentaaliset haavani alkoivat parantua. Sydämestäni tuli kevyt ja iloinen ja mieleni puhdistui epäilyksestä ja syyllisyydestä. Kaaduin maahan ja kiitin Jumalatarta. "Voi, rakas Äiti, jos minun on tarkoitus kuolla nyt, kiitän sinua siitä, että sallit minun tehdä sen näin. Olen ainakin rauhassa ja luovutan kehoni, sydämeni, mieleni ja henkeni sinulle. Syvästi rakastaen ja kiitollisena annan elämäni sinulle." Sitten näin hänet. Se oli Jumalatar Athene. Hän astui polkuni viimeisen kulman takaa ja seisoi edessäni täydessä rakkaudessaan ja majesteettisuudessaan. "Nouse, rakkaani. Papittareni eivät polvistu maahan, vaan seisovat suorana, koko arvossaan ja voimassaan." "Papittaresi?", kysyin mielessäni. Mitä hän voisi tarkoittaa? "Jos olen valinnut sinut Jumalattaren edustajaksi, uhmaatko minua sallimalla epäilyn ja epävarmuuden astua sydämeesi?" "Voi, en, Jumalatar. En epäile sinua. Luovutan elämäni sinun palvelemiseesi ja edustamallesi totuudelle. Kaikista Jumalattarista, joita olen kutsunut, olet aina koskettanut sydäntäni eniten. Minulla on ollut monia unia sinun tapaamisestasi ja olen antanut monia uhrilahjoja pyhättöösi. Edustajanasi oleminen olisi kaikkein suurin kunnia." "Olisinko tärkeämpi kuin aviomiehen ja lasten hankkiminen ja elämä temppelin ulkopuolella?" "Kyllä, kyllä!", puhuin ilman epäilyksen tai hämmennyksen häivääkään. "Nyt elämä aviomiehen ja perheen orjuudessa näyttää merkityksettömältä, kun voisin palvella Jumalatarta. Hyväksyn täysin ja rakastavasti tämän tilaisuuden." Silloin mahtava Pallas Athene kosketti minua. Hän otti kietaisuhameen sen kiven takaa, jonka lähellä hän seisoi. Se oli kuunsäteiden värinen ja kun se liikkui, se heijasti sateenkaaren kaikkia värejä ja muitakin. Hän tuli luokseni ja omin käsin kietoi sen alastoman muotoni ympärille ja kiinnitti sen vasemmalle olkapäälleni hopeaneulalla, joka oli kuin pöllö, hänen viisautensa symboli. Sitten hän antoi minulle tämän kaulakorun, mitä edelleen käytän. Hän asetti huolellisesti ametistin sydämeni päälle ja käski minun aina käyttämään sitä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että pilaisin tämän ihastuttavan asun siinä sameassa vedessä, minkä poikki minun olisi palattava. Hän hymyili minulle ja sanoi: "On toinen tie, mikä ei ole täynnä pimeyttä ja pelkoa. Seuraa valoani, rakas ystävä, ja tie avautuu edessäsi." Yritin kumartaa hänen edessään, mutta hän ei sallinut sitä. "Olet Jumalattaren edustaja, et kumarru kenenkään edessä!" Näiden sanojen kera Pallas Athene astui taas kulman taakse. Kun katsoin hänen peräänsä, hän oli poissa. Kuitenkin hänen valonsa ja äänensä olivat edessäni. En tiedä, miten kauan palaamiseni kesti, mutta koko ajan kun seurasin hänen valoaan, kuulin hänen äänensä. Hän kertoi minulle monia mysteereitä, joita en voinut jakaa kenenkään kanssa. Kun olin viimein vapaa sokkelosta, löysin itseni onkalosta, missä oraakkelit antoivat lukemuksiaan niille monille, jotka etsivät neuvoa. Onkalon keskellä oli suuri aukko Äidin, lady Gaian, sydämeen. Kukaan ei tiennyt, miten syvä tämä aukko oli. Jos siihen pudotti kiven, ei kuulisi sen putoamista pohjalle. Joskus höyryä nousi tästä aukosta ja joskus se oli hyvin tyyni ja hiljainen. Aukon päällä oli kaarisilta, joka nousi korkealle ja jossa oli suuri tuoli aivan aukon keskikohdan yläpuolella. Auringon noustessa papittaret nousivat tikapuita pitkin tuolin itäpuolelta ja auringon laskiessa he laskeutuivat tikapuita tuolin länsipuolelta. Oli pyhäinhäväistystä kiivetä kaaritikapuita pitkin istumaan oraakkelin kultatuoliin ilman korkea-arvoisen papittaren lupaa. En välittänyt. Mahtavan Athenen ääni oli ohjeistanut minua tekemään niin ja kuuntelisin hänen ääntään kaikkien ulkopuolisten äänien yläpuolella. En tiedä, miten kauan istuin tuolilla, koska aika eikä paikka rajoittanut kehoani. Matkustin sisäisiin galakseihin ja opin monia oppitunteja. Kun korkea-arvoinen papitar löysi minut, hän tiesi valostani ja asustani, että minulla oli lupa häntä korkeammasta lähteestä. Olin läpäissyt vihkimyksen, johon en tiennyt osallistuvani, ja olin täysivaltainen Delfoin oraakkeli. Monta vuotta palvelin oraakkelina. Olimme oraakkelina vain uudesta kuusta täydenkuun viimeiseen päivään. Sitten kun kuu alkoi hiipua pimeyteensä, astuimme alas tuolista ja vietimme päivämme itsepohdiskelussa ja toisia palvellen. Miehet jotka tulivat luoksenne, halusivat meidän palvelevan koko ajan, mutta kieltäydyimme. Pidimme edelleen voimamme, koska olimme papittaria, eivätkä he voineet pakottaa meitä tekemään sitä, mitä emme halunneet tehdä. Olimme yksi feminiinivoiman viimeisistä tyyssijoista ja tiesimme sen. Kannoimme raskasta vastuuta kaikkien naisten puolesta.
|
|
|
tallennettu
|
You become GRATITUDE for ALL that THE UNIVERSE provides. It becomes obvious to You that ALL OF THE UNIVERSE GIVES AND CONTINUES TO GIVE IN LOVING PERFECTION exactly what you ask for, because THE UNIVERSE LOVINGLY PROVIDES FOR YOU ALWAYS! BECOME LOVE!
|
|
|
^^Queen Nefertiti^^
|
|
« Vastaus #2 : 28.07.2009 19:42:46 » |
|
jatkuu
Määrittelimme, ketkä meistä istuisivat tuolilla, sen mukaan miten kunkin henkilön biorytmi oli synkronissa Äidin biorytmin kanssa. Tarkastelimme tähtikarttaamme, käytimme heiluria, luimme kortteja tai käytimme muita menetelmiä. Zulia ja minä pysyimme lujasti ystävinä. Emme olleet enää kiinni niin kuin lapset, mutta olimme usein yhdessä rentoutumisaikanamme ja autoimme määrittelemään toistemme biorytmejä. Zulia oli erityisen taitava lukemaan kortteja, kun taas minä olin taitava tähtikartoissa. Se epäily mikä kiusasi minua nuorempana, oli poissa. Tunsin täyttymystä ja rauhaa kohtaloni osalta. Sitten eräänä päivänä tapahtui jotain. Aiemmin tuona päivänä lukiessaan korttejani Zulia kysyi puolihuolimattomasti minulta, olinko jonkin merkittävän päätöksenteon partaalla. Yhtäkkiä muistin ensimmäistä kertaa ennustuksen lapsuudestani. Käsitin myös, että olin vain muutaman päivän päässä 25-vuotissyntymäpäivästäni. Syvä kauhu iski sydämeeni. Kauhu näytti niin sopimattomalta tuohon tilanteeseen, että sanoin jotain merkityksetöntä ja ryntäsin huoneesta luolien läpi salaiseen laaksoon. Jokaisella vanhemmalla papittarella oli tietty alue, jonka he olivat valinneet omakseen ja jossa he voisivat löytää yksinäisyyttä ja hoitaa yrttejään ja kukkiaan. Kun viimein olin laaksossa, menin erityispaikkaani rauhoittumaan ja tyynnyttämään sydäntäni ja mieltäni. Miten olin voinut unohtaa, että minulla olisi erityishaaste tähän aikaan, ja miksi olin siitä niin kauhuissani? Olin monien osieni mestari. Miten olin voinut jättää sellaisen kuilun itseni tiedostamiseen? Yritin kääntyä sisäänpäin, mutta tunteeni olivat niin voimakkaita, että ne sulkivat oven sydämeeni. Olin aina huomannut, että työskenteleminen Äidin maan ja kasvien kanssa maadoitti minua ja salli minun kommunikoida helpommin Jumalattaren kanssa. Siksi otin pikkulapioni ja -kuokkani, joita pidin siellä. Suhtauduin puutarhanhoitoni antaumuksella nyppien kuolleita kukkia ja lehtiä, kitkien rikkaruohoja ja hoitaen ja keräten tiettyjä yrttejä tai kukkia. Ennen kuin tiesinkään, aurinko oli liikkunut taivaan poikki. Olinko onnistunut taas piiloutumaan tältä kysymykseltä? "Et, rakkaani", tuli suloinen ja selkeä ääni, joka tunsin heti Jumalatar Pallas Atheneksi. "Et pysty piiloutumaan tältä haasteelta. Et saa tuomita itseäsi tai päätöstäsi. Suunnitelmat tehtiin korkeilla tasoilla ja olet jo suostunut niihin. Kuuntele nyt sydäntäsi ja tie paljastuu sinulle." Sitten rakas Atheneni kietoi minut olemukseensa ja vei minut niihin korkeampiin paikkoihin, jotka hän oli maininnut. Kun palasin fyysiseen maailmaan, aurinko oli alhaalla. En muistanut kaikkea, missä olin ollut, mutta olin tyyni ja luottavainen. En vieläkään tiennyt, mikä haasteeni olisi tai minkä päätöksen tekisin siihen liittyen. Olin kuitenkin omistanut elämäni Jumalattaren palvelemiseen ja antaisin hänen näyttää minulle polkuni. Oli aika palata jokapäiväiseen elämääni odottamaan kohtaloani. Yö tuli nopeasti salaisessa laaksossamme, koska korkeat vuoret ympäröivät sitä, mutta minä olin lian peitossa puutarhanhoidostani. Muutin paluureittiä puhdistautuakseni kirkkaassa lammessa laakson eteläpuolella. Tämä laakson osa oli tavanomaisen polun ulkopuolella ja sitä käytti harvoin kukaan, koska käytettävissämme oli mukavampia vesivarantoja. Olin myös nauttinut kovasti yksinäisyydestäni enkä ollut vielä aivan valmis kohtaamaan ketään sisaristani. Saavuin syrjäiselle kylpypaikalleni, otin pois likaisen asuni ja menin lampeen. Vesi oli puhdasta ja lempeää ihoani vasten ja otin pitkän ja ylellisen kylvyn. Lopulta nousin vedestä. Juuri kun oli kietomassa mekkoa ylleni, kuulin äänen, joka kuulosti voihkaisulta. Seurasin ääntä ja suureksi yllätyksekseni näin MIEHEN makaavan verilammikossa. Olin aivan laakson päässä ja niiden jyrkkien kallioiden vieressä, jotka laskeutuivat laaksoon. Saatoin nähdä hämärtyvässä valossa, että mies oli pudonnut korkealta vuorelta salaiseen laaksoomme. Mitä minun oli tarkoitus tehdä? Kukaan mies ei saa tietää tästä laaksosta. Mutta en tietenkään tappaisi häntä tai jättäisi häntä kuolemaan. Vedin tajuttoman miehen veden reunaan ja huuhtelin hänen haavojaan. Sidoin ne mekosta repimiini suikaleisiin. Ikään kuin Jumalatar olisi tiennyt tästä, sillä jotkut yrteistä, joita olin poiminut, olivat juuri sellaisia, mitä tarvittiin miestä hoitamaan. Onneksi mies ei herännyt, ennen kuin minulla oli ollut tilaisuus sitoa hänen silmänsä asuni suikaleilla. Hän ei saa tietää laaksostamme. Saatoin vain toivoa, ettei hän heräisi, ennen kuin saisin vedettyä hänet takaisin luolaan. Kenties hänen vammansa riittäisivät siihen, että hän unohtaisi pudonneensa salaiseen laaksoomme. Olimme kaikki koulutettuja siirtämään sairaita ja loukkaantuneita ihmisiä, sillä meille kaikille oli annettu ainakin jonkinlaista koulutusta parantamisessa. Tarkistin hänen kehonsa nähdäkseni, oliko hän loukannut selkänsä tai niskansa. Vaikutti siltä, etteivät ne olleet hänen monien katkenneiden luidensa joukossa. Minun olisi otettava riski ja siirrettävä hänet. En voinut jättää häntä sinne, koska hän alkoi aina välillä tulla tajuihinsa. Kiedoin loput mekostani hänen kehonsa ympärille kuin säkin jättäen käsivarret vapaiksi. Laittaen käteni hänen käsivarsiensa ja kroppansa alle raahasin hänen tajuttoman kehonsa takaisin luolaan. Hän heräsi, ennen kuin pääsin luolan suulle, mutta hänellä ei ollut voimia poistaa sidettä silmiltään. Valehtelin miehelle silmien sitomisesta ja sanoin, että se johtui hänen päähaavastaan, ja hän oli liian sekava välittääkseen. Hän oli saanut kovan iskun päähänsä. Mutta keholle kuivuneen veren perusteella hän oli ollut laakson pohjalla tunteja. Saatoin vain toivoa, ettei hän muistaisi, mitä oli nähnyt. Seurauksena oli suurta jännitystä, kun raahasin loukkaantunutta miestä luolaan salaisesta laaksosta. Olin niin väsynyt, että käytännössä pudotin hänet heti, kun sain vedettyä hänet kulman taakse luolan suulta. Välittömästi paikalla oli sisariani auttamassa hänen kuljettamisessaan parannusalueellemme. Hänestä huolehtivat nyt monet minua pätevämmät parantajat. Miksi en siis pystynyt unohtamaan häntä? Miksi huomasin seuraavani heitä parannusalueelle käyttäen vain pienen hetken ottaakseni uuden asun? Parantajat ja minä teimme työtä koko yön miehen pelastamiseksi. Hän oli katkaissut kummankin jalkansa ja vasemman käsivartensa kolmesta kohtaa. Hän oli loukannut päänsä erittäin pahasti. Hänen nenästään vuoti verta ja hän yritti oksentaa, vaikka vatsa oli nyt täysin tyhjä. Kolmen päivän ajan teimme työtä miehen hyväksi. Yllätyksekseni huomasin, että parannustaitoni olivat olleet alikorostuneita. Kenties tämä oli se päätös. Kenties minun oli tarkoitus olla parantaja eikä oraakkeli. Myöhemmin käsitin, että olin tehnyt virheen pysyessäni miehen lähellä niin pitkään. On sellainen sanonta, että jos pelastat jonkun elämän, hän on kiitollisuudenvelassa sinulle, mutta minulle kävi toisin päin. Ollessani niin kovasti mukana hänen parantamisessaan kehitin sairauden sisälläni. Koska Mikael oli nuori, viriili mies, hän parantui hämmästyttävän nopeasti. Hän oli parannusalueen kullannuppu, mutta valitettavasti hän katseli vain minua. En tiedä, miksi hän rakastui minuun niin syvästi. Hän ei voinut tietää, että minä olin löytänyt hänet, ennen kuin joku kertoi sen hänelle. Hänen rakkautensa minua kohtaan oli jotain sellaista, mitä en osannut käsitellä. Olin tehnyt kauan sitten päätöksen elämäni omistamisesta Äidin ja Jumalatar Pallas Athenen palvelemiseen. Mutta Mikaelin sydämestä tuleva rakkaus sai minut taas kerran epäilemään päätöstäni. Vietin tuntikausia Pallas Athenen alttarin edessä mietiskellen. Hän ei kuitenkaan puhunut minulle. Olin analysoinut ja käynyt läpi monta kertaa hänen harvat sanansa laaksossa ja yrittänyt muistaa kokemukseni korkeammilla tasoilla hänen kanssaan. Turhaan! Käsitin joka päivä ajattelevani enemmän ja enemmän Mikaelia. Aloin vältellä häntä, mikä sai hänet vaan nousemaan nopeammin kainalosauvoilleen löytääkseen minut. Jos hän olisi käyttäytynyt kuin piiskattu koiranpentu, olisin voinut unohtaa hänet. Kuitenkin myös tasapainoillessaan kainalosauvoilla ja jahdatessaan minua luolamme onkaloissa, hän säilytti arvokkuutensa ja maskuliinisuutensa. Lopulta eräänä päivänä hän sanoi, ettei hän etsisi enää minua. Jos halusin nähdä hänet, tiesin, mistä hänet löytää. Sydämeni särkyi, kun hän nilkutti luotani - kenties ikuisiksi ajoiksi. Halusin juosta hänen peräänsä ja seurata häntä maan ääriin. Mutta olin vahva. Vai olinko? Työni alkoi kärsiä. Lukemuksistani tuolilla tuli hämmentäviä ja hämäriä ja tein muut velvollisuuteni välinpitämättömästi. Lopulta korkea-arvoinen papitar kutsui minut yksityiskonsultointiin. "Rakas Matiani, luuletko, ettei oraakkeliyhteisö näe, mitä sinulle tapahtuu?" Katsoin häntä sellaisella tietämättömyydellä, mitä vain itselleen valehteleva voi esittää. "Hyvä Jumalatar! Etkö edes tiedä, mikä sinussa on vialla?" Pudistin päätäni ja toivoin, ettei liike pakottaisi tukahdutettuja kyyneliä valumaan kasvoilleni. "Rakkaani", hän sanoi kurkottaessaan lempeästi koskettamaan kättäni. "Olet rakastunut Mikaeliin." Sen totuuden kuuleminen, jonka olin pitänyt itseltäni piilossa hyvin pitkään, vapautti kyynelpadon. Putosin polvilleni korkea-arvoisen papittaren eteen ja nyyhkytin. Hän antoi minun laittaa pääni syliinsä ja hyväili lempeästi hiuksiani, kun itkin tuskaani ja hämmennystäni. Lopulta, kun enää pystynyt itkemään, nousin taas istumaan hänen eteensä. Saatoin vain sanoa: "Mitä minun pitäisi tehdä?" "No, tiedän vain sen, ettei sinusta ole mitään hyötyä meille tässä tilassa. Ota vähän aikaa selvittääksesi asiat sydämessäsi. Muista, että sen päätöksen kanssa jonka teet, sinun on elettävä hyvin pitkään - kenties loppuelämäsi ajan." Nyökkäsin ja suutelin korkea-arvoisen papittaren "auktoriteettisormusta". "Mene nyt. Puhun kanssasi, kun sinulla on ollut vähän aikaa miettiä tilannettasi. Kutsu Jumalatarta, rakkaani. Hän tietää paljon rakkaudesta ja auttaa sinua, jos sallit sen." Kun lähdin korkea-arvoisen papittaren luota, tiesin, että minun täytyi puhua Mikaelille. Menin nukkuma-alueelleni virkistäytymään ja vaihtamaan mekkoa. Löysin Mikaelin, en parannusalueelta, vaan sen takana olevalta aurinkoiselta kentältä leikkimästä koiran kanssa. Hän katsoi minuun, kun pieni koira juoksi hänen heittämänsä kepin perään. Hänen kasvonsa eivät olleet yllättyneet. Hän tiesi, että tulisin hänen luokseen! "Tämä on koirani. Hän johdatti minut laaksoonne ja luoksesi." Ryntäsin hänen rinnalleen hiljentämään hänet. "Älä sano niin, ole kiltti. Löysimme sinut kallion partaalta, lähellä luolaamme." "Miksi kaikki sanovat minulle niin? En ole sanonut mitään, koska uskoin, että niin monen jakamalla valheella täytyi olla jokin syy. En halunnut saada sinua vaikeuksiin. Eikö sinun pitänyt olla tuossa laaksossa?" "Miksi luulet olleesi laaksossa?" Toivoin, että voisin vielä vakuuttaa hänet valheestamme. "Rakkain Matia, muistan putoamisen. Koirani joka on löytänyt minut taas, juoksi pienen eläimen perässä ja jäi ansaan ulokkeelle lähelle vuorenhuippua. Nousu oli jyrkkä, mutta olin hyvässä kunnossa ja lähdin pelastamaan sitä. Kun olin pelastanut sen, huomasin itse joutuneeni ahdinkoon. Ei ollut tietä alaspäin, joten minun oli jatkettava ylemmäs ja ylemmäs, jotta voisi palata juurelle. Kun lopulta pääsin huipulle, löysin kauniin laakson toiselta puolelta. Valitettavasti olin niin ihastunut näkymästä, etten huomannut irtoliuskaa jalkojeni alla. "Putosin suoraan alas. En tiennyt, tuliko korvissa kuulemani huuto koirasta vai minusta. Osuin vuoren rinteeseen useita kertoja, ennen kun lopulta menetin tajuntani. Lopulta heräsin ja huomasin, että aamuaurinko oli korkealla enkä pystynyt liikkumaan. Saatoin nähdä pienen lammen lähellä, mutta pystyin raahautumaan ainoalla loukkaantumattomalla raajallani vain sen pensaan varjoon, mistä löysit minut. Makasin siinä siirtyen pois tästä maailmasta ja taas takaisin, kunnes tulit pelastamaan minut. En ollut yllättynyt katsoessani sinua silmiin, kun nojauduit ylleni. Olin odottanut sinua koko päivän." "Mitä mahdat tarkoittaa? Tiesin sinun olevan siellä vasta löytäessäni sinut", vastasin ja unohdin jatkaa valhetta, mistä olin sopinut sisarieni kanssa. Mikael tasapainotti itsensä kainalosauvoilla, irrotti terveen käsivartensa ja piti kasvojani voimakkaassa kädessään. Katsoen syvälle silmiini hän sanoi: "Kun makasin siellä kuoleman partaalla, kuulin äänesi. "Olen tulossa, olen tulossa", huusit minulle uudestaan ja uudestaan. Miten suloinen ja puhdas ääni, mietin sumuisessa mielessäni ja avoimessa sydämessäni. Vain itse Jumalatar voisi puhua sellaisella äänellä. Ja sitten löydettyäsi minut lohdutit tuolla samalla äänellä. En tiennyt, olinko tässä maailmassa vai toisessa maailmassa, muttei sillä ollut merkitystä. Olin löytänyt rakkaani."
"Ei, ei!", huusin. "Se oli Jumalatar Pallas Athenen ääni. Hän oli kutsunut minuakin. Hänet sinä kuulit - et minua. Hän toi minut tuolle lammelle. Häntä sinun pitää rakastaa. Minä en ole vapaa. Minä olen papitar. Minulla ei ole tarkoitus olla miestä elämässäni. Olen omistautunut täysin Jumalattarelle." Käsitin olevani hysterian partaalla. Hän laittoi vahvan käsivartensa ympärilleni ja veti minut vierelleen. Nojasin häneen, kun hän nojasi minuun. "Kenties Jumalatar kutsui minua", hän kuiskasi korvaani, "mutta sinun äänesi minä kuulin!" Kävelimme nojaten toisiamme vasten pienelle suojaiselle alueelle valtavan puun alla, mitä olin monta kertaa käyttänyt löytääkseni yksinäisyyttä. Nojasimme puuta vasten yhdessä ja vähitellen liu'uimme runkoa pitkin sen alla olevaan kosteaan maahan. Syleilimme toisiamme sellaisessa rakkaudessa ja intohimossa, mistä en ollut tiennyt ennen tätä hetkeä. Jokainen ajatus lähti mielestäni. En tiedä, miten rakastelimme kaikkein hänen haavojensa kera, mutta teimme sen. Ja se oli jumalaista. Tunsin Jumalattaren sielussani tavalla, mitä en ollut koskaan aiemmin tuntenut. Ja hän oli Jumala. Auramme sekoittuivat yhdeksi ja rakastelumme huipentumassa matkasimme korkeampiin maailmoihin yhdessä. Heräsimme kostea ja kylmä maa allamme. Aurinko oli laskenut horisontin alle. Sisareni kaipaisivat minua - kuitenkin he tietäisivät, mitä olin tehnyt. Se päätös jota en pystynyt tekemään mielessäni, oli tehty sydämessäni. Seuraavana aamuna menin korkea-arvoisen papittaren luo kertomaan päätöksestäni. Mikael pystyisi matkustamaan toisen kuun kierron aikana. Käyttäisin sen ajan toisten kouluttamiseen paikalleni.
|
|
|
tallennettu
|
You become GRATITUDE for ALL that THE UNIVERSE provides. It becomes obvious to You that ALL OF THE UNIVERSE GIVES AND CONTINUES TO GIVE IN LOVING PERFECTION exactly what you ask for, because THE UNIVERSE LOVINGLY PROVIDES FOR YOU ALWAYS! BECOME LOVE!
|
|
|
^^Queen Nefertiti^^
|
|
« Vastaus #3 : 28.07.2009 19:43:18 » |
|
*** Seuraava kuunkierto oli koko elämäni vaikeinta aikaa. Olin ansassa kahden maailman välissä. En ollut hänen maailmastaan, mutta en sopinut enää omaanikaan. Olin sanonut hänelle, ettei hän saa kertoa tarinaansa kenellekään. Kerroin hänelle, että rangaistuksena miehelle laaksomme tietämisestä oli kuolema ja kuolisimme kumpikin, jos saataisiin selville, että hän tiesi. Pakotin hänet vannomaan, ettei hän kertoisi kenellekään. Hän lupasi, ettei hän tekisi mitään vaarantaakseen minua tai sitä, mitä pidin niin lähellä sieluani. Yritin kertoa itselleni, että lähdin hänen mukanaan suojellakseni salaisuutta laaksosta. Mutta syvällä sisällä tiesin, että todellisuudessa lähdin hänen kanssaan, koska rakastin häntä. Ja pian tiesin, että minun olisi lähdettävä, koska odotin lasta. Ensimmäisen rakastelumme intohimo oli ollut niin voimakasta, että odottava sielu ei voinut hukata tilaisuutta kehosta, jonka oli luonut sellainen rakkaus. Tein työtäni tavalliseen tapaan. Mikael ja minä tapasimme satunnaisesti. Oleminen miehen kanssa ollessani papitar oli pyhäinhäväistystä. Kehomme eivät enää koskettaneet, mutta sielumme olivat punoutuneet yhteen. Aloin kuulla hänen puhuvan minulle telepaattisesti ja hän sanoi myös kuulevansa minut. Miten miehellä voisi olla sellaisia voimia? Zulia ei puhunut minulle kahteen viikkoon ja käsitin myös itse vältteleväni häntä. Miten voisin saada hänet ymmärtämään tunteeni? En vaarantaisi häntä kertomalla, että Mikael muisti laakson. Lopulta hän löysi minut yksin syvältä luolasta keräämästä yrttejä tuotavaksi parannusalueelle. En voinut enää olla oraakkeli, koska oma ajatteluni oli liian sumuista. Sen sijaan jatkoin parannustietämykseni laajentamista. Kenties sisäinen itseni tiesi, että tarvitsisin sitä uudessa elämässäni. Näytti siltä, että tapaamisemme oli sattumaa, koska Zulia vaikutti yhtä yllättyneeltä kuin minä. Hän kääntyi kävelläkseen pois, mutta otin häntä käsivarresta ja hän kääntyi minuun päin kuin vihainen äitikissa. "Miten voit tehdä tämän?", hän huusi kyyneliä silmissään. Huomasin, ettei minulla ollut vastausta hänen kysymykseensä. En tiennyt, miten voisin lähteä tai edes miksi minun täytyi lähteä, paitsi tietysti vauvan vuoksi. Mutta edes se ei ollut varsinainen syy. Osasimme keskeyttää ei-toivotun raskauden. "Tiedän vain, että minun täytyy lähteä. En osaa vastata kysymykseesi, koska en voi vastata omaani. Jokin sydämessäni vain johdattaa minua." "Luulen, ettei se opastus tule sydämestäsi!", hän tiuskaisi vihaa sanoissaan. "Tiedän, että olen loukannut sinua ja hylännyt sinut mitä julmimmalla tavalla. En odota, että koskaan annat minulle anteeksi enkä anna itsekään itselleni anteeksi." Sanani pehmensivät hänet ja hän syleili minua, kuten olimme tehneet lapsesta saakka. Nyyhkyttäessämme toistemme sylissä hän sanoi: "Rakas Matia, ymmärrän enemmän, kuin ehkä tiedät. Minäkin olen tuntenut rakkautta, mutten ole vielä omistautunut sille." "Zulia, sisareni, milloin tämä tapahtui? Olen ollut niin uppoutuneena itseeni, etten ole ollut ystäväsi. Oletko pitänyt sitä yhtä haastavana kuin minä?" "En tiedä, rakastaako mies minua. Hänen nimensä on Zoran. Hän on töissä luolamme ulkopuolella ja auttaa niitä, jotka tulevat oraakkelien luo. Silmämme ovat kohdanneet monta kuukautta, mutta olen pitänyt sydämeni Jumalattaren sylissä. Mutta nyt kun sinä lähdet seuraamaan rakkauttasi, kohtaan sen epäilyn, mitä pystyin aiemmin kontrolloimaan. Olen pahoillani, että olen laiminlyönyt sinua tänä aikana. Minäkin olen ollut uppoutuneena omiin ongelmiini." Hymyilin ja suutelin häntä lämpimästi. "Rakas Zulia, teemme taas saman asian samaan aikaan!" Halasimme, nauroimme ja juttelimme kuin tytöt tuntikausia. Mitä korkea-arvoinen papitar olisi ajatellut, jos hän olisi voinut nähdä meidät? Zulia ei tiennyt, lähtisikö hän miehensä kanssa, koska hän ei edes tiennyt, pyytäisikö tämä häntä. Mutta rakkaus toisiamme kohtaan oli uudistunut. Kun palaisimme kaveruuteen, käsitin, miten paljon olin kaivannut sitä viime viikkojen aikana. Miten voisin elää loppuelämäni näkemättä häntä? Silloin suru valtasi minut. Kenties olin tehnyt väärän päätöksen. Kenties minun pitäisi jäädä siihen elämään, mitä olin niin kovasti rakastanut, sen sijaan että uskaltauduin tuntemattomaan. Zulia antoi minulle vastaukseni. Hän oli lähdössä. Zoran tosiaankin rakasti häntä eikä pystyisi enää pysymään erossa. He eivät kuitenkaan olleet niin onnekkaita kuin minä ja Mikael. Heidät löydettiin rakastelemasta pyhästä lehdosta. Zulia karkotettiin Delfoista. Hänen kuulustelussaan seisoin rinnalla ja kerroin kaikille, että minäkin olin ollut miehen kanssa. Meidät molemmat karkotettiin sisarkunnasta. Olin vihainen - en omasta, vaan Zulian puolesta. Miten häntä oli voitu kohdella niin epäreilusti? Miksi miehen kanssa oleminen oli niin paha teko? Eikö Jumalatar paritellut miesten kanssa? Miksei sitten hänen papittarensa voinut tehdä sitä? Kaikki opetukset joita olin oppinut lapsuuden viattomuudessa, hukkuivat aikuisuuden intohimoon. Zulia ja minä lähdimme samana päivänä. En näkisi häntä enää koskaan. *** Käännän nyt elämäni tarinaa eteenpäin 21 vuotta. Elämäni Mikaelin kanssa oli kaunista. Meillä oli tietysti erimielisyyksiä, merkittävimpänä jatkuva tarve muistuttaa häntä voimastani. Hän ei ollut valinnut perinteistä naista vaimokseen. Hän oli valinnut papittaren enkä antaisi voimaani yhtä helposti, kuin olin antanut kehoni. Vaikka hänen oli mieskuvansa suojelemiseksi näyteltävä ympärillämme oleville, salaa olimme yhdenvertaiset. Kaikki päätöksemme tehtiin yhdessä, paitsi yhtä. Oli selkeä ja lämmin päivä. Istuimme - kuten usein - valtavalla patiolla, mikä ympäröi upeaa vuorenhuippukotiamme, ja söimme hitaasti rentotuen ateriaa. Katselimme merelle, kuten olimme katsoneet tuhansia kertoja, mutta tyydytys mitä se tavallisesti antoi minulle, oli poissa. Elämä oli muuttunut paljon Delfoista lähtöni jälkeen. Nyt miesten sallittiin opiskella Jumalattaren tietä ja kulkea vapaasti salaisessa laaksossa naisten kanssa. Ajattelin usein Delfoita ja kaipasin sitä enemmän ja enemmän joka päivä. Kenties se johtui siitä, että olin elänyt äidin ja vaimon elämää monta vuotta. Olin synnyttänyt kymmenen lasta ja seitsemän niistä oli jäänyt eloon. Viimeinen lapseni oli tyttö, Zulia, ja hän oli nyt 7-vuotias. Olin nimennyt tytön niin, koska rakas sisareni, Zulia, oli kuollut vuotta ennen viimeistä raskauttani. Zoran oli nöyryyttänyt häntä ottamalla rakastajattaren ja Zulia oli heittäytynyt kallionkielekkeeltä. Olin nähnyt sen kaiken unessa, mutta se ei todentunut melkein vuoteen. Zoran yritti peittää surunsa, mutta lopulta syyllisyys oli liikaa hänelle ja hänkin lopetti elämänsä ottamalla myrkkyä. Viimeisen lapseni synnytys oli lähes tappanut minut tai kenties sen oli tehnyt tieto Zulian kuolemasta. Niin tai näin, en ollut ollut täysin terve viimeisten seitsemän vuoden aikana. Minusta oli tullut paikallinen parantaja sen jälkeen, kun olin aloittanut uuden elämäni miehen kanssa ja käytin tietoani ja kokemustani itseeni. Kuitenkin viimeisen vuoden aikana terveyteni oli kääntynyt huonompaan suuntaan. Saatoin edelleen osallistua useimpiin velvollisuuksiini ja Mikaelilla ja minulla oli edelleen rakastava seksisuhde, mutta jotain puuttui elämästäni. Minulta vaati paljon mietiskelyä sen käsittäminen, että tuo puuttuva osa oli Delfoi. Mutta miten voisin sanoa tämän Mikaelille? Kiitos Jumalattarelle - Mikael kertoi asian minulle. Olimme juuri lopettaneet aterian ja palvelijat olivat siivonneet pöydän. Nautimme viiniä ja katselimme auringonlaskua. Se oli yhtä upea kuin aina. "Aurinkokin lähtee taivaalta, kun pelkään, rakkaani, että sinun on jätettävä minut." Olin järkyttynyt hänen havaitessaan totuuteni. Ei minun olisi pitänyt olla. Hän tunsi minut yhtä hyvin, kuin tunsin itseni. Käännyin hänen puoleensa pelkoa ja toivoa silmissäni. Ymmärtäisikö hän? "Tietenkin ymmärrän sinua", hän vastasi ajatuksiini. "Kaipaat Delfoita. Zulian kuolemasta saakka et ole ollut entisesi ja terveytesi on heikentynyt. Pelkään, että jos en menetä sinua Jumalattarelle, menetän sinut kuolemalle."
Juoksin hänen luokseen ja istuin maahan hänen eteensä. Laitoin pääni hänen syliinsä. "Voi, rakkaani, voisitko rakastaa minua niin paljon, että vapauttaisit minut kohtalolleni?" "Rakkaani, olen jo menettänyt sinut. Nyt voin olla joko rakastava tai itsekäs. Päätän nyt palauttaa sinulle sen, mitä olet aina antanut minulle - ehdottoman rakkauden. Kenties Delfoissa terveytesi palautuu. Luin kirjeen, missä he pyysivät sinua palaamaan. Ole kiltti, älä halveksi minua yksityisyyteesi kajoamisesta, mutta minun täytyi tietää, ottaisivatko he sinut, ennen kuin päästäisin sinusta irti. Olen suojellut sinua 21 vuotta enkä sallisi sinun pettyvän. Olin ensin oli yhteydessä heihin ja kysyin, sallivatko he papitartensa palata nyt, kun he ovat muuttaneet niin monia sääntöjä. Ainoa kysymykseni on, mitä tyttärellemme Zulialle tehdään." "Otan hänet mukaani", sanoin toivoen, etten ollut paljastanut sitä, että minäkin olin ajatellut paluuta. "Rakas Mikael, he päästävät miehiä sinne nyt. Voit tulla kanssamme." "Ei, rakas, se on sinun elämäsi. Minulla on omani täällä. Vierailen kuitenkin luonanne mahdollisimman usein. Kiitän Jumalatarta monista vuosista kanssasi. Minun on jäätävä tänne opastamaan vanhempia lapsiamme ja jatkamaan luomaamme elämää." Tiedän nyt, että hän oli kovin huolissaan terveydestäni. Hän oli oikeassa - kuten tavallista. Kuolin paluumatkallani Delfoihin. Kun kiipeisimme viimeistä kukkulaa ja näin rakkaan luolani alapuolella, käsitin, että elämä oli lähtemässä minusta. Vedin Zulian vierelleni. Hän katsoi minuun kauhua silmissään. "On liian myöhäistä minulle, rakas tyttäreni. Luulin tuovani itseni tähän upeaan paikkaan, mutta sinua Jumalatar kutsui."
Zulia laittoi käsivartensa kaulani ympärille ja nyyhkytti: "Ei, ei, äiti. Et voi jättää minua. Tarvitsen sinua auttamaan." "Jumalatar on äitisi, rakas. Hän auttaa sinua nyt." Näiden sanojen myötä henki lähti kehostani. Näin alapuolella tyttäreni itkemässä tyhjän muotoni yllä. Näin myös Jumalattaren hänen takanaan. Pallas Athene tapasi minut eetterikehossaan. "Kiitos, että toit meille seuraavan korkea-arvoisen papittaremme", hän sanoi, kun hän saatteli minua KOTIIN! Kun käännyin seuraamaan Pallas Athenea, käytin hetken kiinnittäen katseeni nuorimpaan lapseeni, Zuliaan. Pallas Athene oli sanonut, että hänen oli tarkoitus olla seuraava Delfoin korkea-arvoinen papitar. Mutta nyt hän oli 7-vuotias lapsi ja hän itki hylätyn "savimuotoni" yllä. Mutta odottakaa, mikä oli tuo sumuinen olemus, jonka näin lohduttavan häntä eetteritasoilta. Miksi se oli rakas ystäväni Zulia? Mutta EI, se oli tyttäreni korkeampi osa. Silloin ymmärsin, että tyttäreni oli tosiaan ystäväni Zulian reinkarnaatio. Olin antanut hänelle oikean nimen. Nyt kun olin vapaa fyysisen tason harhasta, muistin, että ollessani raskaana olin mennyt korkeampaan kehooni tarjoamaan uutta elämää ystävälleni. "Hän teki itsemurhan ja hänellä on paljon karmaa maksettavana", sanoi Kahdentoista neuvosto. "Jos otat tämän sielun kohtuusi, se saattaa vahingoittaa elämänvoimaasi. Saatat jopa kuolla." "En välitä", sanoin. "Minulla on ollut pitkä ja kaunis elämä. Jos minun on pakko, voin uhrata sen, jotta Zulia saa toisen mahdollisuuden. Sitä paitsi, olen parantaja - kenties pystyn parantamaan meidät molemmat." No, näyttää siltä, että tosiaan paransin hänet. Hän oli vahva, pieni tyttö ja hänellä näytti olevan korkea kohtalo, jos hän pysyisi uskollisena itselleen. Hän olisi ilman äitiä hyvin nuoresta, niin kuin minä olin ollut. Sitten palasin Pallas Athenen luo. "Saanko sanoa hyvästi miehelleni ja perheelleni?" "Tietysti", olin hänen vastauksensa. Hetkessä olin Mikaelin ja minun talossa. Se tapahtui keskellä yötä, muttei rakas mieheni ollut unessa. Hän istui sänkymme reunalla. Hän näki minut välittömästi ja juoksi yrittämään eetterimuotoni syleilemistä. "Pysyin valveilla tänä iltana, koska tiesin sinun tulevan luokseni. Tiesin tänään ennen viestintuoja tuloa, että olit kuollut. Ajoin hänet kotoamme, ennen kuin hän sai viestinsä loppuun - ikään kuin hänen lähettämisensä pois voisi tuoda sinut takaisin. Olen tuottanut sinulle pettymyksen, rakas. Jos olisin kiinnittänyt enemmän huomiota sinuun ja vähemmän omaisuuteemme, kenties terveydentilastasi ei olisi tullut niin vakava." Hän heittäytyi jalkojeni juureen ja anoi anteeksiantoa. Laitoin eetterimuotoni hänen viereensä, jotta voisin vielä kerran kietoutua hänen ympärilleen. Huomasin, että uusi valokehoni oli täysin joustava ja saatoin muuttaa muotoani tahtomalla. Itse asiassa, muotoni muovautui välittömästi häneen ja silloin muistin: "Miksi sinä olet se AINOA! Olet jumalainen vastakappaleeni!" Odotin hänen yllättyvän, mutta sen sijaan hän sanoi tyynesti: "Elämäni rakkaus, olen aina tiennyt sen olevan totta. Miten voin olla nyt ilman sinua?" "Voi, mutta rakkaani, et ole koskaan ilman minua. Elän ikuisesti sydämessäsi. Sitten kun on tullut aikasi lähteä tältä tasolta, liityn seuraasi taas."
Pitkän hetken yhdistyin hänen muotoonsa ja me kaksi olimme taas yhtä. Sitten tunsin vetoa tietoisuudessani ja tiesin, että minun oli lähdettävä. Leijuin hänen yläpuolellaan ja jätin hänet nyyhkimään huoneemme lattialle. "Hän on vahva", kuiskasi Pallas Athene. "Hän toipuu. Hänellä on paljon vielä tehtävää." Menin sitten kaikkien lastemme sängyn luo ja jätin heille hyvästit. Kaksi vanhinta poikaamme olivat armeijassa kaukana kotona. Pallas Athene salli minun armollisesti vierailla myös heidän luonaan. "Muistaako heistä kukaan, että sanoin hyvästi?", kysyin. "Aikanaan", oli hänen ainoa vastauksensa." (Tarina Suzan Carollin kirjasta "Reconstructing Reality") Rakkaat Jumalattaren lapset, Kiitän sydämestäni, että sallitte minun kertoa tarinani. Käsitin kuolemani jälkeen, että jokainen yhteisössämme tiesi minut parantajaksi ja ihmisiä tuli kaukaa saamaan sekä kehoni että mieleni antamaa parannusta. Monta vuotta käytin kaikkea sitä, mitä olin oppinut Delfoissa, ja samalla huolehdin kodin ja suuren perheen velvollisuuksista. En kyennyt kuitenkaan tunnistamaan, etten ollut uhrannut sitoumustani Jumalattarelle äitinä ja vaimona olemisen vuoksi. Olin oppinut vielä lisää siitä ehdottomasta rakkaudesta, jota olin tuntenut saavani Jumalatar Athenalta ensimmäisen vihkimykseni aikana. Odottaessani jälleenyhdistymistä rakkaan vastakappaleeni, Mikaelin, kanssa, aloin käsittää, että henki ei tunne rajoja ja Äidin rakkaus ottaa vastaan kaiken elämän. Sekä RaHo Tepille että itselleni on ollut kunnia kertoa tarinamme pyhästä vihkimyksestämme inhimilliseen rakkauteen niille, jotka nyt luovat omia tarinoitaan ja vihkimyksiään. Jätän teidät nyt Arcturuslaisten käsiin ja sydämeen. He ovat esi-isiämme ja henkioppaitamme. Matia Kiitämme sekä Matiaa että RaHo Tepiä Käytävämme täyttämisestä ehdottomalla rakkaudellaan. Kiitämme teitä, rakkaat maadoittuneet sielut, että olitte täällä kuuntelemassa. Arcturuslaiset
|
|
|
tallennettu
|
You become GRATITUDE for ALL that THE UNIVERSE provides. It becomes obvious to You that ALL OF THE UNIVERSE GIVES AND CONTINUES TO GIVE IN LOVING PERFECTION exactly what you ask for, because THE UNIVERSE LOVINGLY PROVIDES FOR YOU ALWAYS! BECOME LOVE!
|
|
|
TindeG
Satunnainen astroilija
Viestejä: 1
|
|
« Vastaus #4 : 30.07.2009 09:54:27 » |
|
Upee juttu! Noinhan se menee, jokaisen meistä pitää muistaa jumalatar/jumala sisällämme ja rakastaa ja arvostaa ja kunnioittaa sitä. Käänsitö itse vai onko Suzan Carollin kirja(t) jo käännetty suomeksi? Äkkiseltään en onnistunut löytämään kuin englanninkielisenä. - Tinde
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Arkiviisu
|
|
« Vastaus #5 : 30.07.2009 10:27:10 » |
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 30.07.2009 10:33:19 kirjoittanut Aaviisuinen »
|
tallennettu
|
|
|
|
^^Queen Nefertiti^^
|
|
« Vastaus #6 : 30.07.2009 18:31:26 » |
|
hmm
noh, kaipa siinä verrattiin itsessä olevaa jumaluutta suhteessa romanttiseen suhteeseen, joka tuossa oli kaksoisliekki.. on nimittäin aika monia naisihmisiä, joilla se henkisyys on ihan riittävän hanskassa, mutta kaksoisliekki voi olla vaikkapa henkimaailmassa (tai sielukumppanien kanssa on vähän vaihtelevaa).. jos on konkreettisessa maailmassa, voi syntyä tuollainen tarina.. olisi sen voinut lyhyemminkin kokea, ja ilman ulkopuolisia määrääjiä.. siis tarkoitan niitä, jotka tuossakin kertomuksessa sanoivat mitä uskoa.
|
|
|
tallennettu
|
You become GRATITUDE for ALL that THE UNIVERSE provides. It becomes obvious to You that ALL OF THE UNIVERSE GIVES AND CONTINUES TO GIVE IN LOVING PERFECTION exactly what you ask for, because THE UNIVERSE LOVINGLY PROVIDES FOR YOU ALWAYS! BECOME LOVE!
|
|
|
|