Viimeöisessä unessani kohtasin neljä eri vesiteemaa:
Ensimmäisessä tilanteessa ruokin leivällä joella uiskentelevia lintuja.
Mitä enemmän niitä ruokki, sitä enemmän niitä ilmaantui veteen.
Toisessa episodissa oli virta täynnä riemuitsevia kaloja.
Oli kuin vesi olisi kuhissut kaloista hersyävää elämäniloa.
Kolmannessa tapauksessa pysähdyin katselemaan isoa ja pyöreää,
varsin syvää mutta kirkasvetistä lampea,
joka kylläkin näytti myös oudon tummalta ja autiolta.
Tällöin pariskunta käveli lapsensa kanssa lammen partaalle
ja vanhemmat osoittivat kädellään lammen suuntaan
pyytäen lastaan katsomaan,
kuinka lammen toisessa päässä
vedenpinnasta kohosi pari sammakonpäätä.
Sen jälkeen näin samaisessa lammessa muutamia pitkulaisia pikkukaloja,
joiden päät olivat väriltään mustia.
Lammen vieressä kulki santatie - entisajan kävelytie.
Heti kävelytien (joka haarautui lammen ympäri kiertäväksi)
toisella puolella oli vanha, yli kaksi metriä leveä
kivinen kaivorakennelma.
Se oli näemmä jo kauan aikaa ollut murtuneena ja osittain sortuneena.
Silloin muistin "kauan sitten" näkemäni unen,
jossa eräs hiekanväriseen housupukuun pukeutunut vaaleahiuksinen nainen
oli vetäytynyt samaisen,
tuolloin vedestä tyhjänä olleen kaivon uumeniin,
koska siellä oli auringonnousun puolella ollut jonkinmoinen huone.
Nainen oli ollut iloton ja hymynsä kadottanut
- täysin elämään kyllästynyt.
Minua oli tuolloisessa unessani kovasti riipaissut
naisen olemus ja kohtalo - elämänilonsa totaalinen sammuminen.
Nyt, viimeöisessä unessani, samainen kaivo,
jonka kammioon nainen oli vetäytynyt,
oli kokonaan
täyttynyt vedellä.
Kaivosta oli muodostunut uneni
NELJÄS vesiteema.
Koin kaivonraunioiden vedellä täyttymisen toivoa antavaksi.
Jotenkin odotin "kaivoon vetäytyneen naisen" nyt voivan
jälleen tulla esiin ja alkaa elää, todella elää!
:
