Mitä on oleminen ilman kärsimyshakuisuutta;
ilman sitä, että loukkaa muita ja loukkaantuu muille?
Kärsimyksen tuolla puolen.
:
Itse olen pitkään arastellut. Siihen lienee mennyt kokonaisia elämiä.
Elämän arkailuun, muiden, joskus kenen hyvänsäkin.
Joku tulee ja nielee; joku nappaa ja vie pois kuin kala vieheen.
Jää alle, peittyy, poljetaan. Pelkoa siitä, että sorretaan.
Ja omilla uhkakuvilla.. on taipumus kaatua muiden päälle,
kunnes "perintä" alkaa siitä muistuttaa...
Kärsiminen, kärsimättömyys; kärsivällisyys, kärsimyksettömyys.
Kaiken jälkeen, jota en edes muista, minusta tuntuu uudelta...
ja uudistunut tuntomieli kohoaa korkealle:
En voisi kärsimyksellä tuottaa mitään muuta kuin syyntakeellisuutta siitä,
että jotakuta kärsitetään; hänelle tuotetaan kärsimystä.
Velaksi muille.
Kärsimättä paras - vai haluatko jonkun kärsivän?
Onko ansaittua kärsimystä - entä "palkattua"?
Kun jokaisen "perillä" on mitä hyvintä olla, mitä auttaa kärsiminen
- ikään kuin korjaten harhalla
todellista?
Miksi sitten väitetään, että taivaskin kysyy kärsimystä;
että onnensa, myös muiden ollessa yhtä kuin "omansa",
eteen pitää tehdä kunnon kärsimyspiikki!
Haluaisitko... sinä ... yrittää sijata... onneasi... verellä?
Eikö paras teko sittenkin ole viattoman veren pelastaminen, kuten äiti, suojellen lastaan?PS. Kuka pelastaa äidin; ken lunastaa lunastajan?