Minua vaivaa myös suuri vapauden kaipuu ja halu kulkea ihan omia polkuja ilman minkäänlaisia riippakiviä matkassa, oli kyse sitten mistä tahansa. Tavallaan on mukavaa, että on matkaseuraa tässä elämässä, mutta kaipaan oikeastaan päivittäin mahdollisuutta saada olla yksikseni vähän aikaa. Olla vain ilman häiriötekijöitä.
Ryhmätyöt minulta kyllä sujuvat, jos ne ovat hyvin organisoituja: Niin kauan, kun minä saan tehdä omaa hommaani ilman, että joku toinen sotkeutuu siihen ja tulee sanomaan, miten asia pitää tehdä, olen onnellinen. Muuten se homma loppuu sitten siihen
Kaipaan töissäni myös mahdollisuutta vapaisiin käsiin ja kaikkein parhaiten minusta saa hommaa irti, kun sanoo "tällainen tehtävä, tähän päivään mennessä". Rutiinityöt 8-16, ei kiitos.. Kuolisin siihen paikkaan pelkästä vapauden kaipuun rajoittamisesta ja hutiloisin tehdä työni miten sattuu...
Ikävä puoli tässä itsenäisyydessä on myös se, etten osaa pyytää apua tai ottaa sitä vastaan - kaikki pitäisi pystyä hoitamaan itse, muuten se on osoitus huonosta kunniasta. Vaikka olisin nälkäkuoleman partaalla en varmaan tuohon kunniaani vedoten voisi ottaa vastaan rahaa esimerkiksi ystävältäni. Tämä piirre tosin juontaa juurensa osaksi entisestä samurai-elämästäni.
Toisaalta, positiivista on, että kun ymmärtää miten suuri tarve itsellään on vapauteen ja kuinka hyvää se tekee, sen vapauden osaa suoda myös muille
Miehenpuolikkaani on oikein perus Veskari, joka haluaa tallustaa vapaana omia polkujaan, omine ajatuksineen. Hän saa myös tehdä niin aivan vapaasti, kukapa minä olen sanomaan mitä hän saisi tehdä tai ei saisi tehdä - en sentään äitinsä ole!
Samanlaista vapautta pyydän myös itselleni suhteessa, myös ystävyyssuhteissa.